Nyt pistää silmään.
Anu Kantola on viestinnän professori. Hän edustaa liki samaa unohdettua sukupolvea, johon luen myös itseni. Synnyimme suurten ikäluokkien jälkeen 1950-luvulla tai ehkä 1960-luvun puolellakin. Meitä ei silitelty päästä, eikä ollut aikaa tehdä vallankumousta. Meidän kanssamme ei tehty lapsena mitään erityistä sopimusta elämän kanssa. Se oli arvokas silloin kun siihen liitimme riittävän arvokkaan kohteen. Teimme töitä ja ennen sitä opiskelimme, pyrimme tulemaan toimeen kahden sukupolven välillä, jotka edustivat täysin erilaista kulttuuriakin. Toinen oli vanhempi, muistutti sodasta ja oli usein isätönkin. Isättömistä pojista tulee rikollisia monin verroin useammin kuin huononkin isän hoidossa. Kun meissä on annos luovaa lasta, pohtivaa ja itsensä hallitsevaa…