Kun lukee päivän lehdet, kirjoitukset presidentti Mauno Koivistosta, ne ovat odotettuja. Olemme hänestä kovin yksimielisiä kuten suomalaiseen luterilaiseen käytäntöön nyt kuuluukin. Etenkin poliitikkojen mielipiteet ovat tutun oloisia ja toimittajia lähellä olevista vain Jukka Tarkka havaitsee, kuinka Koivistolla oli myös huumorintajua ja hän oli itseironinen. Hänellä oli siihen varaa, kuten Tarkka sen ymmärtää.
Homeeriseen kerrontaperimään ei kuitenkaan kuulu vain liioiteltu melordaama. Tolkuton vetoaminen ihmisten tunteisiin, jolloin ihminen on joko hyvä tai paha paatoksellisesti se vielä esitellen. Toimittaja Marko Junkkari (HS 14.5) on havainnut tämän oman aikamme poliitikoissa. Politiikasta ja mediasta sen mukana vallankäyttäjänä on tullut tunteiden orgiat.
Se näkyi ja kuului eilen myös euroviisujen kohdalla ja voittaja vetosi niihin onnistuneimmalla tavalla, taas kerran. Suomessa sen oivaltaminen on paljon vaikeampaa kuin Ruotsissa. Suomalaiset osaavat sen vain kiekkokaukalossa, vahingossa ja tahattomana viihteenämme.
Koiviston kohdalla suomalaista melodraamaa kevensi myös Koiviston aikana Kari Suomalainen. Hän esitteli Koiviston komeana sankarina, joka Yhdysvalloissa käydessä ja silloisen presidentin, entisen näyttelijä Ronald Reaganin tavattuaan sotkettiin, kuinkas muutan, Reaganin ajan suureen hurmuriin näyttelijänä. Tämän päivän Helsingin Sanomat piirtää saman suurena kourana, joka heilauttaa tutun ”kyllä se siitä” tervehdyksenä. Kuinka ollakaan Yhdysvalloissa, Donald Trumpin kilpailija yritti todistaa tämän kouran olevan pienen. Kun miehen rintamus on täynnä mitaleja, lopulta se on kiinnitettävä hänen puhutuimpaan kohtaan, hiuskiekuraan ( ks. Facebook -kirjoitukseni kuvineen ). Kekkoselta tämä puuttui.
Kari Suomalainen haluaa kertoa, kuinka valta on eroottinen ilmiö ja seksikästä. Kekkoselta tuo kiehkura todellakin näytti puuttuvan ja Kari ei sitä peitellyt. Kansalla oli hauskaa ja huumori kevensi vaikeitten aikojen sietämistä. Sillä välillä nuo ajat olivat todella vaikeita näihin aikoihimme verraten. Vierellä oli jättivaltio Neuvostoliitto ja sitten myöhemmin Venäjä ja itsenäinen Viro ilman verilöylyjä, pankit kaatuilivat nekin. Pariisin rauhansopimus vanheni sekin. Suomi matkasi kohti Euroopan ydintä. Uskonnollinen Koivisto osasi venäjää ja Raamattunsa, vaikka edes takaisin sitä lukien. Paavo Lipponen ”Mooseksena” tiesi mistä narusta veti puolueessaan. Ei se toimi enää.
Draaman jälkeen homeeriseen kerrontaan ja näytelmään kuului tragedia ja lopuksi näytelmän katsojat päästettiin kotiin keventävän komedian kohottaessa mielialaa. Todella hyvään tarinaan kuuluu tämän ohella neljäs ulottuvuus ja se on kirjoitettu jutun sisään. Se jää lukijan itsensä avattavaksi ja siinä Koivisto onnistui kiitettävästi.
Toisin kuin Paasikivi ja Kekkonen, muut valtiomiehet ennen häntä, hän hyökkäsi oikutellen median kimppuun ja Kari Suomalainen alkoi kuvata median sopulina, jolla oli pressi -lakki päässään. Hän tulkitsi itse itseään eikä sopulit. Se sopi tuohon aikaan ja sopii tähänkin Trumpin strategiana Yhdysvalloissa.
MTV:n Pekka Hyvärinen, koulukaverini Iisalmesta, sai yksin tulkita häntä hetken. Niin kauan kun sitten yli tulkitsi itsekin itseään tuppilautasekoilussa tavalla, joka meni överiksi ja ovet paukkuen erosi median toverituomiostumen tehtävistä ja päällikkyydestä. Kuten kaikki täysipäisinä pidetyt suomalaiset tosikot moralisteina ennen häntä jättäen koomisen Julkisen Sanan Neuvoston. Kaikki sanat suurella kirjoittaen, JSN.
Vihreät puolueena luopuivat viimeisenä postmodernista ironiastaan ja näin kaikki puolueemme ovat nyt samankaltaisia ja muistuttavat tässä sellaista vallankäyttäjää, mediaamme, joka on ikään kuin viralta pantu Jumala suurten tunteitten orgioissa. Ranskassa tämä näytelmä sujuu parhaiten.
Sitä on ymmärrettävä kunnioittaa, kumarrettava ja kerrottava kuinka jutun kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat vaikka Koivisto oli kuollut jo edellisenä päivänä ja sen kertoivat sosiaaliset mediat, häpeilemättä enää mitään kerronnassaan.
Jutut oli lainattu sieltä ja toki lainattiin maailman medioitakin, pahasti myöhässä ja kertoen Hesarissa, kuinka jutun kertoi ensin Yle tai ehkä ei sentään kukaan, ennen kuin sen oli kertonut Kari Suomalaisen jälkeen syntyneet ja myös häntä merkittävämmät satiirikot, ironian osaajat, joku jopa jakaen sarkasmia ja pahimmillaan kovin vaarallista surrealismia kirjoituksissaan lähestyen, teennäistä, eleetöntä suomalaista retoriikkaa.
Siinä ylpeys ja häpeä, myötä häpeä, ovat kovin lähellä toisinaan. Raja loikata populismiin on sekin silloin surkealismin verran lähempänä oman aikamme Suomea ja sen osasi kunnolla vain Timo Soini. Sellaista ei pidä matkia opiskelematta sitä ensin vuosikymmenet ja ollen sekä Mauno Koiviston että nykyisen hallituksen vastuuta kantavana avainpuolueenamme. Joku ymmärtää tämän heti, toinen ei koskaan.