Lähestymme isänpäivää jonka joku kiilusilmäinen feministi haluaisi vaihtaa joksikin muuksi, neutraalimmaksi. Samaan aikaan Tuntematon Sotilas uudelleen elokuvaksi taltioituna ylittää kaikki katsojaennätykset. Helsingin Sanomien toimitus antoi elokuvasta kaksi tähteä mutta kansa toimii nyt toisin ja tähtiä tulee roppakaupalla enemmän. Eikö toimittaja ymmärrä missä mennään ja miksi?
Blogeistani, viiden luetuimman joukkoon kuuluvista, seuraava lainaamani on helmikuulta vuonna 2008. Silloin vietettiin suomalaisuuden päivää. Miksi kirjoitus kiinnostaa myös tänään vuosikymmen myöhemmin? Se on edelleenkin luetumpien joukossa. Tänä vuonna kahden miljoonan lukijan raja rikkoutuu kotisivujen blogien lukijoina marraskuun aikana. Kiitos lukijoilleni. Vuosi sitten raja ei vielä ylittynyt ja kymmenen vuotta takaperin lukijoita oli vain murto-osa nykyisestä.
torstai, helmikuu 28, 2008
Hyvää suomalaisuuden päivää
Avantgardistinen Kalevala
Kun suomalaiset keski-ikäiset toimittajat kuvaavat itseään ja kansakuntaansa, suomalaisuutta, sen voi aina etukäteen arvata avaamatta edes Helsingin Sanomia. Sieltä löytyy taatusti nostalginen kertomus suomalaisen näyttämötaiteen kultaisen ajan joutsenlauluna esiteltävästä Rauta-ajasta tv-teatterin esityksenä. Paavo Haavikko, Aulis Sallinen ja Kalle Holmberg, Vesa-Matti Loiri, Mikko Niskanen, Kristiina Halkola ja Esko Salminen ovat tuon ajan suomalaiset käsikirjoittajat, säveltäjät ja näyttelijät. He sopivat myös vuosisataisen Suomeen ja sen nostalgiaan siinä missä Väinö Linna ja sotaromaanin kiväärikomppanian hahmot.
Tänään ei tällaisia spektaakkeleita enää uutena synny. Realistisen karua ja tyylikästä menoa, Esko Salmisen peruukkikaljun pään irti miekan iskulla sivaltava koominen hetki jää ikuisesti suomalaiseen tajuntaan, siinä missä tuntemattoman sotilaan Antti Rokan kohtalo. Nyt se tehtäisiin erikoisefektein ja se olisi vähän kuin suomalainen ”Taru Sormusten Herrasta”, kirjoittaa lehti. Ja on tietysti oikeassa.
Toinen välttämätön osa suomalaista kansantarustoa ovat pyhät kuvat kalliossa, kalliomaalaukset. Siinä suomalaiset pyytäjät ja saalistajat olivat aikanaan ”suuria pyhiinvaeltajia, joita ajoi eteenpäin kaipaus korkeampaan elämään ja pyhien yhteyttä kohti.” Se on kuvaus suomalaisesta pyhätöstä, vuosituhansien takaisesta maisemasta, ikään kuin monumentaalisen järviluonnon maagisesta kartastosta, runoilee lehti (HS 28.2. 2008). Ei se nyt näin mene, suomalaisuuden kuvaaminen.
Suomalaisuus ilmenee lehdessä tolkuttomina ylisanoina ja spektaakkelina, jossa luonto yhdistyy kalliomaalauksiin ja Kalevala 1970-luvun henkeen, jota kuvataan estetisoiden karua totuutta ja herooisia sankareita käyttäen aforistista tekstiä. ”Hirveän hyvä teksti, hirveän haavikkomainen, kuvia joita ei voisi tehdä tänään vaikka olisi kaikki maailman vehkeet.” Tekijöiden kritiikittömyys ja Rauta-ajan ”irtiotot” ovat tuon sukupolven työtä, mahdollista vain tuon ajan hengessä ja ihmisen luonteella, narsismiaan häpeilemättä. Ei sellainen toimi tänään saati kun kansakunta täyttää sata vuotta ja enemmänkin. Suuren ikäluokan nuoruus ja miehuus oli oma vaiheensa kuvattavana nostalgiana.
Mutta ei toki enää! Enne oli miehet rautaa, hiiohoi. Valitettavasti alkoholisoituivat ja kuolivat ennen keski-ikää. Kansallisteatterin ”Tuntematon” kaatoi vanhat peltiset sankarimme. Toisen kerran nähtynä se oli miltei surullista. Kun siitä tehdään taas kerran uusi elokuva, se on ehkä jo aikansa tuote. Odotamme sitä aikaa ja sen tuottavaa sukupolvea.
Kalevalaista sankarikulttia hallitsee kuolema, rakkaus ja sota sekä voimakkaat intohimot. Koko suomalainen kerronta ja tarustomme alkaa tällä tunnelmaltaan latautuneella teoksella. Se liittyy suomalaisuuden päivään kuten Väinö Linnan tuntematon itsenäisyyspäiväämme ja presidentin linnan vastanottoon, katkeamattomaan jonoon kättelijöitä.
Suomalaiset kaipaavat spektaakkelia olkoonkin, että se on jo vähä koominen tämän ajan nuorten ymmärrettäväksi. Siinä on samaa kuin työväenpuolueen vallankumouslauluissa, joita virittelevät tänään yli 60 -vuotiaat, 50 000 puolueen jäsentä. Demokratiamme kriisi ja puoluelaitoksen ukkoutuminen on samaa sukua koko kulttuurimme pysähtyneelle tilalle. Kuntia on pantava kuntoon ja paneuduttava sosiaali-ja terveydenhuollon palveluihin. Kuka tuottaa ja kenelle sekä mihin hintaan. Syntyvän lapsen vauvapakkaus luonnehtii suomalaisuutta siinä missä ruisleipä ja salmiakki, nyhtökaura ja Keke Rosberg, Hector ja Sibelius, oravannahat ja mummon markka, Fazerin sininen ja Nokian kännykkä, Paavo Nurmen juoksut ja sotien kauhut.
Suomalainen kulttuurimaisema pitää tarkoituksella sisällään Homeroksen tavan suosia tehokkaita kontrasteja ja toistaen ne säe säkeeltä. Näin viha ja rakkaus, raaka väkivalta ja hentomielinen hellyys, halu surmata ja rakastaa kietoutuvat yhteen. Ilias ja Odysseia ovat suomalaista mytologiaa lähellä olevia, mutta eivät toki sen keskeinen mytologinen sisältö. Ei suomalaista kerrontaa pidä rakentaa aivan väärän kulttuurin narratiiviseen kerrontaan ja sen symboliikkaan, kieleen.
Fyysisen luonnon ja arkeeisen elämämme ohella, ikijään ja vanhan kallioperämme päälle rakentuvan karun maiseman lisäksi, kolmas kivijalka suomalaisuudessa syntyi jo vuosituhansia ennen ajanlaskumme alkua, ja sen sisältönä ovat oikukas ja verenhimoinen jumala tai herooinen hahmo sen rinnalla. Tämä jumala oli kokonaan muuta kuin kristittyjen saati islamin meille esittelemä ja usein aavikolla syntynyt eikä pakkasista mitään ymmärtänyt, saati jään peittävästä järvestä ja saunan löylyistä. Ero on niin valtava, geeneihin istutettu, sosiaalisen pääoman ja muistin mukana kulkeva, normiston ja moraalin tärkein rakennepuu, ettei sitä muutaman sukupolven aikana pyyhitä olemattomiin.
Erik Wahlström ja Jonas Gardellin ovat kuvanneet tätä oman aikamme Jumalaa (Jumala, Jumalasta 2006). Ateisti kirjoittaa joskus jumaluudesta intohimoisemmin kuin teologit; papit puhuvat prostituoiduista ja prostituoidut jumalasta. Asiat kääntyvät päälaelleen; itään matkustava saapuu siinä länteen. Peiliteoria ei petä koskaan. Se on pidettävä mukana tulkinnassa ja oltava tarkkana silloin, kun kuvattavana on tieteenkin ohittava normisto ja moraali, sen symboliikka, jonka antropologi ymmärtää.
Kalevalaisessa herooisessa mytologiassa ja nykyisessä kristillisessä kirkossamme on paljon yhteistä. Kreikan mytologia ohella kytkentä Torin, Odin ja Freijan herooiseen skandinaaviseen perintöön on helppo havaita. Jumaluus on monien eri kulttuurien, tekstien ja tekstikatkelmien, sosiaalisen muistin ja pääoman vuosituhantista yhteiskuntien vaikutuskenttää. Jossakin vaiheessa, myös vaaleissa, tästä aiheesta kiinnostutaan toden teolla. Nyt se hetki ei ole vielä käsillä.
Oleellista on lukijan tai luolamaalauksen katsojan kyky ottaa vastaan ja tulkita näkemänsä. Kyky käyttää geneettisen, arkeeisen muistinsa ja aistiensa, kielen heuristiset rakenteet, kulttuuriimme sidotut myös oman aikamme symbolit oikein ja digikieleen ne kääntäen. Niin kauan kun symbolit eivät avaudu tällä kielellä, niiden tuijottelu on turhaa ajan haaskausta.
Oma aikamme ei avaa näitä symboleita koskaan oikein ilman tulkitsijaa, tulkkia. Kieli valehtelee ja peittää. On mentävä kielen tarjoaman tajunnan ja freudilaisen piilotajunnan taakse geneettiseen perimäämme sekä kollektiiviseen muistiin. Ihminen on ikään kuin nelikerroksinen rakenne jo hindujenkin kierrossa, mutta myös Hegelin oivaltamana osin toki arjalaisten Rigveda opeista ja Intiaan, Pakistaniin siirrettyinä arjalaisten vaellusten mukana. Aikana jolloin meillä hallitsi seppä -heeros Ilmarinen.
Kun kahta ensimmäistä suomalaista maisemaamme luonnehtii vanha peruskallio, jääkaudet, sopeutuminen fyysiseen ympäristöön ja sen kiertoon, geopoliittinen paikkamme idän ja lännen välissä hengissä taistellen, kolmannessa vaiheessa perimässämme tärkein taustavaikuttaja on determinismi, luontousko, käytännön läheinen ja usein vähän tylsä pragmatismimme. Ei se meille toki Lutherin kautta siirtynyt ja Agricolan kielenä. Tämä käsitys on aivan väärä. Toki se helpotti niiden omaksumista ja muuttui osaksi työkulttuuriamme ja hermeneutiikka kielen osana sekä ymmärryksenä, jopa ajatustemme ainoana lähteenä, unten kuvina, on kiistämättä onomatopoeettisena ja luontoa matkivana valtava vaikutta, jota kukaan ei varmasti pyrikään kiistämään.
Toinen harha kulkee taas sankaruuden tulkinnassa. Tämän ilmiön kuvaaminen herooisena sankarina Rauta-ajan tapaan on suurta harhaa sekin. Se ei kerro tapaamme piiloutua metsiin ja muokkautua osaksi luonnon antamaa suojaa, varoa sanoja ja valehdella niillä. Kieli ei ole vain tapa kommunikoida vaan keino selviytyä hengissä, vallan käytön väline ja geneettinen sopeuma selviytyä lajina kilpailussa muiden lajien joukossa.
Oleellista suomalaisuudelle ei ole niinkään itse fyysinen luonto, metsät soineen, kuin holistinen tapamme oivaltaa maailmankaikkeus. Meillä suomalasilla kaikki liittyy kaikkeen ja pieni on aina osa suurempaa kokonaisuutta eikä vailla tarkoitusta. Se on pienen ihmisen ja ahdistetun kulttuurin tapa kokea paikkansa osana kokonaisuutta olematta kuitenkaan kaiken aikaa kadoksissa tai merkityksetön, hakien identiteettiään sitä koko ajan väheksyen. Tämä on hyvin suomalainen ilmiö ja sitä on syytä myös tutkia oman aikamme välinein. Se kun auttaa myös muita kansakuntia kuin meitä.
Koko poliittinen rakennelmamme kun kertoo juuri tästä ilmiöstä. Siitä olisi päästävä ajan oloon irti uudessa globaalissa vuorovaikutuksessa. Nyt rakennamme kahta kulttuuria toistensa sisään ja se käy kalliiksi ennen pitkää tuleville sukupolville. Ei luonto sellaista salli tai kestä. Suomalaiseen kulttuuriin kun ei kuulu herätä kovin vähäisestä liikkeestä. Tarvitaan rajuja otteita ja ankaraa herättäjää myös ilmastomuutoksen todellisuuden tajuamiseen toimenpiteineen. Luonnon katastrofit ja lait eivät ole poliittisten liikkeiden tai populismin heiluteltavissa.
Jumaluus ja jumaltyypit ovat suomalaisen mytologian kollektiivisen muistin sekä geneettisen perimän taustalla. Luolajumalan rinnalle ilmestyy myöhemmin kulttuuriherooista työtä täydentäviä hahmoja. Suomalaisille tällaisia ovat olleet Väinämöinen ja Ilmarinen. Seppäheeros Ilmarinen luo raudan suomalmista ja takoo Sammon. Väinämöinen taas valmistaa kanteleen ja luo ensimmäisen musiikin.
Väinämöinen liittyy myös kansainvälisen kulttuuriheeroksiselle tyypilliseen ajatukseen paluusta takaisin kansansa keskuuteen. Luomistyönsä jälkeen kulttuuriheeros palaa tai poistuu etäiseen paikkaan, taivaaseen, kaukaiseen saareen, jossa meri edustaa elämää itseään, tai ”kurimuksen kurkkua” kuten Väinämöiselle.
Ilmarinen taas edusti läheisesti Zeusta ja myöhempi erkaantuminen ukkosen jumalasta, Ukko ylijumalasta, oli niin ikään vuosituhantista herooisen jumaluuden yhteistä kuvausta ja työn erkaantumista, muuttumista keräilystä kohti maataloutta. Ilmarinen menetti siinä asemaansa ja jakoi sen myöhemmin kilpailevien jumalien kanssa.
Kiinalainen muinainen Shangti jumala asettui purppurapalatsiinsa korkealle taivaan keskustaan Pohjantähden kohdalle, tarkkaillen sieltä maailmankaikkeuden tapahtumia. Näin kävi lopulta myös Ilmarisille ”täällä Pohjan tähden alla”. Se oli osa arkeista muistia, kansan omaa uskonnollista symboliikkaa arkkityyppisinä rakenteina eläen myös nykyihmisen mielen kerrostumissa. Kyseessä ei ole alitajunta, kielen mukanaan tuoma rakenne, vaan ennen syntymäämme saatu perintö ja geneettinen silta universaaliin yhteyteen, eläytyvään kokemustapaamme sitä tietoisesti oivaltamattamme. Tämän itsestäänselvyyden ymmärrämme toki eläimillä, mutta emme omalla kohdallamme.
Nyt alkavat olla viimeiset ajat tämän oivaltamiseen, mikäli ilmastomuutos kiihtyy joka päivä. Ja näin tulee tapahtumaan. Pelkkä syntipukkien etsiminen ja marttyyrius ei pelasta silloin, kun ongelman ydin on muualla kuin ihmismielen yhteisessä sinfoniassa, lajimme synnyssä ja antropologian strukturalismissa tai jäljittelytaipumuksessamme ja ”mimesiksen” selittävissä väkivallan ja uskonnon suhteissa, Claude Levi-Straussin tai Rene Girardin opeissa, Darwinin tai Freudin löydöksissä.
Taitelijat käyttävä tätä hyväkseen niin kirjallisuudessa kuin kuvaamataiteissa, musiikissamme. Gallen-Kallelan kuuluisassa maalauksessa Ilmarinen kyntää kyisen pellon ja Runebergin runoissa hän takoo kuuta. Ei ole sattuma että romanitrilogian nimessä mainitaan Pohjantähti. Televisioon sovitetussa ”Rauta-ajassa” Ilmarinen takoo itselleen puolison raudasta.
Ilmarisen puoliso on kuin kiveen veistetty, suomalaista taidetta, teräkseen taottu ja aina pelkistetty. Muuta piti varoa etenkin ihmishahmon kohdalla. ”Sielu” ei saanut jäädä kuvattuun. Pohjoisen kalotin kulttuurit tekevät näin muuallakin ja moni paikoin Aasian suurkulttuurit edelleenkin. Taakse katsominen muutti siinä sinut Lootin vaimoksi.
Ja kuitenkin juuri jää alla, ikijään peitossa ja lähellä maapallon magneettista pohjoisnapaa, piilee syvä rakkaus ja eroottinen intohimo. Ilmarinen, suomalaisten Jumala, on äärimmäisen ristiriitainen herooinen hahmo. Sotaan ja taisteluun valmis, väkivaltaisesti vaikertava. Joukahaisen kohtalo ei ole suomalainen ensikään, niin kiehtova kuin se onkin siinä missä tarinat veljessurmista ja sisällissodistamme.
Väinämöisen tietäjän loitsuun liittyy rakkaus ja raakuus, huokaukset, puolittain lausutut rukoukset. Ilman tätä rakkauden, rauhan ja sovinnon Jumalaa elämä olisi ollut myös omassa kulttuurissamme mahdoton kestää. Se sulkee herooisen ja freudilaisen yliminän ja ankaran ”isän” ulkopuolelle historiallisen, raamatullisen ja rationaalisen selityksensä. Siinä ei ole mitään kummallista ja ymmärrettävissä myös tänään Suomen täyttäessä sata vuotta ja enemmänkin.
Siinä suomalaiset ovat narsistisesti aina luonnon ja jumalansa kuvia eivätkä uudet kristinopin tuomat jumalhahmon kuvat, kolminaisuus, poikenneet omastamme. Se löysi vain jumaluuden individualistisen piirteen geneettisen kokemuksemme sisältä, teki siitä entistäkin suljetumman kokemuksen, miltei pelottavan. Siksi meillä on niin palon pietistisiä liikkeitä, poliittisia puolueita, lehtiä ja tänään webympäristön blogeja. Islantilaiset viikingit tekevät samoin. Nytkin heillä on kymmenen puoluetta hallituksessa ja mukana on myös meillekin niin tuttua populistista pulinaakin.
Webympäristö on monelle toinen koti, monen lapsen ainut. Nämä lapset kaipaavat kokonaan uutta kulttuuria, uuden avantgardistisen kulttuurin, uuden demokratian ja omat puolueensa. Tämän manifestin rakentajiksi Rauta-ajan rakentaneista taiteilijoista, puolueiden edusmiehistä, ei enää ole. Jotkut ymmärtävät sen heti, toiset eivät koskaan. Lähde: Matti Luostarinen 2007. Webympäristön blogi ja innovaatioprosessit ss. 325-346 www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf ja Matti Luostarinen 2007 ”Arctic Babylon 2011”
keskiviikko, helmikuu 27, 2008
Demokratian kriisikö?
Oikea ja yhteiskunnallinen ilmastonmuutos ovat eri asia
Aluksi lämmin kiitos runsaasta palautteesta edelliseen kirjoitukseeni. Niitä voi jättää myös suoraan omalle verkkosivulleni ja sen postiosoitteeseen, kuten useimmat toki lähettävätkin www.mattiluostarinen.fi tai www.clusterart.org.
Oikeusministeri Tuija Brax käytti yllättävän dramaattisen puheenvuoron Aamulehdessä (AL 23.2. 2008) suomalaisen demokratian kriisistä. Brax viittaa puheenvuorossaan heikkoon äänestysaktiivisuuteen, nuorten kokemaan voimattomuuteen ja uskoon omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa, kansakunnan yhteenkuuluvuuden rapistumiseen ja yleensä demokratiassa elämisen kokemisen tärkeyteen mielipidemittauksissa. Suomalaiset väheksyvät niissä omaa demokratiaansa. Demokratiamme ja puoluelaitokset elävät syvässä kriisissä siinä missä myös mediamme.
Mittausten mukaan olemme monissa näissä asioissa Euroopan hännillä, usein jopa viimeisenä. Viittasin tähän itse omassa kirjoituksessani lainaten samalla Suomen Kuvalehden kirjoitusta SDP:n kriisin yhteydessä (SK 15.2. 2008).
Ensimmäisenä kriisin oli torjumassa tänään Helsingin Sanomat (HS 27.2. 2008) pääkirjoituksessaan. Lehti vähättelee kriisiä ja pitää Braxin puheenvuoroa satunnaisten tietojen poimintana. Niistä sattumuksista saa Helsingin Sanomat kohta korvilleen. Mikään sen visioista ja ennusteista ei ole toteutumassa. Se on kohta kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa väärässä oli kyse Yhdysvalloista, Venäjästä, Euroopan vaaleja ennustaen saati huomaamatta mitä tapahtuu Afrikassa ja sen arabi-islamilaisissa valtioissa.
Lopuksi lehti kertoo kuinka nuorten kiinnostus politiikasta on harhaa. Nettiviestinnän aikana nuorten osallistuminen on vain saanut uudet muodot. Tässä lainasin eilen kirjoituksessani Timo Tuikan artikkelia (HS 25.2. 2008) ja samalla omaa julkaisuani vuodelta 2007. Demokratia on saanut uudet kasvot nettiympäristössä. Tämä koskee toki myös mediaa ja koko yhteiskunnallista toimijoiden näkyvyyttä. Tähän Brax tuskin halusikaan puheenvuorollaan puuttua, vaan perinteiseen demokratiaamme ja sen kriisiin. Ei sellaista mediaa pidä seurata joka valehtelee kaikessa pelkkää tietämättömyyttään.
Ikävä kyllä Brax (vihr.) oikeusministerinä on oikeassa ja Helsingin Sanomat nyt väärässä. Brax on samalla huolissaan poliittisen epävakauden tuomasta rikollisuudesta juuri Suomessa. Lähivuodet ja vuosikymmen tulevat tämän näyttämään. Olemme lyömässä laimin sellaista jonka voisimme nyt estää ja korjata kohdallamme.
Eduskunnasta on tullut kansan retuperä pienoiskoossa. Konsultit ahdistelevat sitä virkakunnan talouden ja hallinnon hoidossa. Samaan tilaan ovat joutuneet monet pienet kunnat ja niiden oma virkamieskoneisto. Ne eivät halua tai uskalla ottaa enää konsultteja nurkkiinsa. Seppo Tiitisen tavoin kunnanjohtaja voi kertoa kuinka ongelmia ei ole, eikä hänen aikanaan tulekaan. Vastuun voi kaataa Paras-hankkeelle ja sen veturi-kunnalle.
Kun näin tehdään Sisäministeriö on vastuuviranomaisista viimeinen. Kuntia ei voi jättää heitteille, vaikka työt on viime vuodelta jätetty tekemättä. Kunnallinen demokratia ei voi olla yhdessäkään pienpitäjissä mielivaltaa, anarkiaa. Joskus kuitenkin joudutaan mahdottomiin tilanteisiin, ja silloin tarvitaan muiden apua. Kun sama sotesoppa ja maakuntamalli jatkuu ja vain mutkistuu matkalla, Paras -hanketta aletaan pitää jopa hyvänä, silloin on piru majaillut merrassa jo vuosikymmenet sinne pysyvän pesänsä rakentaen. Se on pian monen hallituksen kohtalona.
Sdp:n kannattajat eivät halua muutosta puolueensa linjaan, toimintatapoihin tai julkikuvaan. Kaikki on nyt niin kuin pitää eikä piiruakaan muuteta tutkimuksen mukaan. Se on kuin Helsingin Sanomista lukisi. Toki puolueen puheenjohtaja saisi olla kokenut, luotettava, esiintymiskykyinen ja vakuuttava, kuten Eero Heinäluoma tai Tarja Filatov. Kun Heinäluoma ei ole käytettävissä, valittakoon eilisen päivän lämmitettyä kaalikeittoa ja Filatov tai joku toinen naisista. Hänet kun voi myöhemmin taas vaihtaa mieheen. Kun edessä ovat populistien ajat niiden synnystä voi syyttää vain itseään.
Apu -lehden Yrjö Raution mukaan SDP:llä olisi nyt ainutlaatuinen mahdollisuus uudistua ja hankkia itselleen kadottamansa yhteiskunnallisen uudistajan, aloitteentekijän rooli eikä jättää sitä populisteille. Se joka sillä on joskus ollut ennen vallan ja kuoleman suudelmaa. Yhteiskunnallinen ilmastonmuutos etenee nyt kuitenkin joka päivä ja etsikkoaika alkaa käydä puolueella vähiin. Saattohoitopuolueen kuva on rasite, josta virkamieskoneisto ei päästä puoluetta pihdeistään, olivat nämä sitten valtion tai kunnan leivissä, ammattiyhdistysliikkeen järjestötoiminnassa. Työväenliike ei pysty marketissaan taistelulauluaan päivittämään. Annettakoon valta siis takaisin kansalle, popula, ja populistisille liikkeille läpi koko Euroopan ja alkaen Yhdysvalloista.
Pienet Lounais-Hämeen kunnat antoivat odotetut lausuntonsa sisäministeriölle ja Forssa omansa. Ministeriössä niitä ei lueta. Aluetaloudessa Forssa kantaa nyt veturin vastuun ja pienet vikisevät vierellä pelaten kaksilla korteilla. Yhteinen vihollinen yhdistää hetkeksi. Hallituspolitiikassa ja sen ohjelman laadinnassa sellainen on mahdollista aina välikysymykseen saakka. Sitten vikinä loppuu.
Sama poliitikko ei voi olla hakemassa tukea Loimaan suunnalta, hajottaa Hämeen yhteistyötä Hämeenlinnan suunnalla ja tukea sekä veturia että sen vaunuja hajottaen ja näin halliten. Sellainen havaitaan ja siihen reagoidaan. Nyt veturin on vedettävä välittämättä siitä mitä aluetaloudesta vastuuta kantamattomat sanovat viimeisessä vaunussa. Näin joutuu tekemään myös Helsinki kohta pääkaupunkina ja Hämeenlinna maakuntakeskuksena. Aluetalouden hoitoon kun tarvitaan pääomia ja riihikuivaa rahaa, ei retoriikka ja imagotutkimuksia. Jos nyt ei toimita, vuosikymmenen kuluttua itketään ja toimitaan joka tapauksessa mutta paljon pienemmällä väestöpohjalla.
Oppositiopolitiikkaan ja suomalaiseen luonteeseen kuuluu haukkua veturi aina ja joka paikassa vauhdin puutteesta tai liian ärhäkästä menosta. Siinä on jotain samaa kuin Kaari Utrion kirjoittamassa mainiossa kolumnikokoelmassa, jossa kiilusilmä feministi tekee aina kaiken väärin ja jää lopulta junasta kokonaan pois. Se että Utrio on oikeassa todistaa vain sen, kuinka jatkossa tulee tapahtumaan.
Poliittinen peluri ja eläin saa tuosta ristiriidasta omat äänensä vuoroin sytyttämällä ja vuoroin sammuttamalla itse pyromaanina ja ylimpänä pelastajana puuhastellen. Se on taitavana pidetyn poliitikon tai johtajan narsistisen luonteen manipuloivaa mesomista, populismin operatiivista peruskauraa. Oikeassa ilmastomuutoksessa luonnon lait eivät tottele tällaisten ihmisten poukkoilevaa ja moraalitonta menoa, politiikan ja demokratian kriisiä. Demoninen meno ei ole luovaa ja innovatiivista. Se on vain hulluutta.
Nyt se on yhteinen suuri ongelmamme, josta nuoret kantavat jatkossa vastuun ja elävät sen kanssa päivittäin etenevässä oikeassa ilmastomuutoksessa, tulevassa katastrofissa. Ei pidä sotkea dramaattisesti ja käyttää kriisiä ja katastrofia käsitteinä väärissä asiayhteyksissä, oli poliitikko sitten vihreä tai hieman punertava, sininen tai täysin musta tapaus tai oli elänyt talvi- ja jatkosodan aikana tai nyhtökauran aikana.. Parempi olla muuttumatta kuin muuttua väärässä paikassa väärän väriseksi. Jos SDP kokee tulleensa tiensä päähän, se katoaa yhteiskunnallisena liikkeenä työnsä tehneenä, ja antaa tilaa uusille innovatiivisille liikkeille.
tiistai, helmikuu 26, 2008
Ensin oppi ja vasta sitten oikut
Lainattuja viisauksia
Esko Aho ja John C. Kornblum kirjoittavat Helsingin Sanomissa (22.2. 2008) kuinka vanha teollisuusyhteiskunta on tullut tiensä päähän. Kirjoittajien mukaan poliitikot ja heidän äänestäjänsä eivät tätä valtaisaa globaalia muutosta ymmärrä tai eivät osaa viestittää toisilleen liike-elämän johtajien edellyttämällä tavalla. Kyseessä on radikaali muutos, joka muistuttaa 150 -vuotta aiemmin koettua teollista myllerrystä. Se että kyse on paradigmaisesta muutoksesta, hybridiyhteiskunnan kouristelusta ja kyberturvallisuutemme horjumisesta, kybersodista ja terrorismista jatkossa myös Suomessa, on vain alaviite edelliseen. Se että kirjasi on otsikoitu näin, ei tarkoita että niitä luksi kukaan. Vähiten Esko Aho.
Kirjoittajien lääkkeet ovat uusissa innovaatioissa ja työpakoissa, ei vanhojen rakenteiden ylläpidossa, massatuotannossa. Lissabonissa jo vuonna 2000 Euroopan tuli sitoutua investoimaan tieteeseen, teknologiaan ja innovaatioihin. Mitä muuta Aho kirjoittaa kuin kertaa hallituksensa ohjelmaa ja unohtaa mikä maata odottaa vuonna 2011 ja sen jälkeen kun arabi-islamilainen vallankumouksen vyöryy kohti Suomea ja pakolasivirrat marssivat kohti Tornion rajanylityspaikkaa ja osa päätyy Forssaan. Olihan tästä kirjoitettu kirjojakin. Oliko Aho lukutaidoton? Timo Soinille kirjat kannettiin kotiin. Ketä se mahtoi auttaa?
Yksi politiikan tekijä ovat nuoret. Samassa lehdessä (HS 25.2. 2008) Timo Tuikka kertoo kuinka nykynuoret toki tekevät politiikkaa, mutta puolueista piittamatta. Kirjoittajan mukaan kovin yhtenäistä ja yhteen näkökulmaan jämähtänyttä puoluelaitosta äänestävät ovat pikemminkin epäpoliittinen ilmiö. ”Oikea politiikka” on siten passiivista puolueisiin sitoutumista ja käyntiä äänestämässä muutaman kerran vuosikymmenessä. Kirjoittaja määrittelee tällaisen osallistumisen passiivisuudeksi. Sitä se onkin ja tulevaisuudessa se passivisuus kostautuu opiskeluajassa ja laikkauksissa yliopistoihin. Kun pääministeri ei arvosta asiantuntijoita heitä aletaan joukolla pilkata.
Demokratiataidossa vaaditaan tänään teknistä osaamista ja aktiivisuutta joskus päivittäin. Ajankohtaiset poliittiset asiat ovat siirtyneet internetin sisälle ja niitä käsitellään alan julkaisuissa, kuten Mikrobitti tai Tietokone-lehdet.. Usein nämä kyseenalaistavat tietoyhteiskunnan poliitikkojen ”vouhotukset”.
On syntynyt kuilu perinteisen demokratian ja sen puoluelaitoksen tai kansalaisyhteiskunnan sekä aktiivisen demokratian välille. Näin rakennetaan alustaa populistisille liikkeillemme. Poliitikot eivät edes huomaa kuinka tietoyhteiskunnan tarvittavat tiedot ovat olleet silmien edessä ja että kansalaiset tietävät, mitä tarvitsevat. Tätä kansalaisten käymää poliittista keskustelua on helppo seurata päivittäin ja reaaliaikaisesti internetissä vuonna 2008. Se on lopulta asiantuntijakeskustelua ja siihen osallistuvat alan innovaattorit, uuden luojat ja pelien keksijät. Kuulutko sinä heihin vai ehkä pelaajiin?
Samalla kun teollinen yhteiskunta on tullut tiensä päähän, sama näyttäisi koskevan myös sen rakentanutta perinteistä poliittista instituutiota. Tietoyhteiskunta ei pelaa samoilla säännöillä kuin vanhahtava punaisen viivan vetänyt demokratia ja sen edustuksellisuus. Perinteinen demokratia kaventaa verkostodemokratiaa ja internetin sisällä toimivaa innovatiivista rakennetta ja sen tapaa muuttaa toimintaympäristöämme. Näin hyvästä rengistä, mediastamme, perinteisestä ja uudesta, sosiaalisesta mediasta, on tulossa todella huono isäntä.
Ehkä tämä on eräs syy siihen miksi vaikkapa ikääntyneet kuntapuolueet ovat kiinni pääsääntöisesti vanhusten sosiaali- ja terveydenhoidon menoissa ja kantava huolta kokonaan muusta kuin uuden yhteiskunnan ja aluetalouden ylläpidosta, nuorten tulevaisuudesta. Se ei kiinnosta ikääntyviä, eivätkä poliittiset pisteet tule enää nuorilta äänestäjiltä. Ehkäpä Esko Aho ja Timo Tuikka puhuvat toistensa ohi, mutta samasta asiasta huolta kantaen. Aktiivista kansalaisuutta ei harjoiteta hakemalla kymmenientuhansien lainat eduskuntavaalien mainontaan nuorena perheen perustajana. Onkohan tämän merkitystä pohdittu, ajatellen vaaleja, jolloin Suomi täyttää sata vuotta ja enemmänkin?
Forssan lehdessä nimimerkki ”nuori itsenäisyyspuolueesta” on havainnut kuinka vastenmielistä on kuunnella sellaista vallankäyttöä, jossa puheet menevät kaiken aikaa väistämättömään ja yhteen totuuteen. Kirjoittajan mukaan juuri näillä ”totuuksilla” on ajettu läpi ydinvoima, lopetettu liki maatalous, muutettu luonto tuotantohyödykkeeksi, yritykset lähtevät globalisaation seurauksena ulkomaille. Järki, tunne ja moraali on ohitettu kovilla arvoilla todistelemalla yhtä vaihtoehtoa ja totuutta. Uudet sosiaaliset ja kulttuuriset, organisatoriset innovaatiot on jätetty käyttämättä ja turvauduttu hyvin yksinkertaisiin yhteiskuntamalleihin.
Ehkäpä ”nuori itsenäisyyspuolueesta”, Aho ja Tuikka, hakevat samaa totuutta, mutta puhuvat toistensa ohi lainaamatta toistensa ajatuksia, kirjaamatta niitä ylös ja yhdistäen. Paljon puhuvat lukevat yleensä vähemmän. Luetun ja puhutun ymmärtäminen ovat eri asioita. Samoin kuuntelu ja asioiden yhdistely, kokonaisuuden hahmottaminen lainaamalla muiden osaamista poikkitieteisesti. Pöytäkirjan pitäjästä kasvaa usein viisaampi ihminen kuin puheenjohtajasta nuijan varressa.