Onnea satavuotiaalle Forssan Lehdelle

Home / Uncategorized / Onnea satavuotiaalle Forssan Lehdelle

Forssan Lehti täyttää sata vuotta. Se että Suomi täyttää myös vuosia on sen rinnalla Forssassa asuen ja mediaa seuraten vaatimattomampi ja yhteensattuma, jota juhlitaan sitten aikanaan. Paikallinen median kun on kokonaan muuta kuin kansallinen tai globaali. Jälkimmäinen on aina sepitteellistä, edellinen myös sisäsyntyistä identiteettiämme.

Forssan lehden perustajan tytär muistelee nyt 92-vuoden iässä isäänsä yrittäjänä, toimittajana ja etenkin tieteentekijöiden joukkoa kotonaan ja kesämökillä. Forssan Lehden perustaja Esko Aaltonen kun valmistui myös tohtoriksi ja toimi professorina Turussa, politiikan tutkimuksen ja sosiologian laitoksessa. Matka tuohon virkaan oli kuitenkin kiehtovaa luettavaa ja lapset mukana sen eri vaiheissa. Lapselle taas maailma avautuu sellaisena kuin millaisena se lähiyhteisössä ja ympäristössä hänelle näyttäytyy. Muuta vaihtoehtoa kun ei ole. Slummi ja yliopiston kampusalue ovat kovasti erilaisia kasvuympäristöjä. Netissä et voi tietää, mistä ympäristöstä saat viestisi ja missä tarkoituksessa sosiaalisen median viesti on lähetetty. Toki näin on myös perinteisemmän median kohdalla. Perinteinen medianlukutaito ei enää riitä alkuunkaan.

Omat latuni liittyivät Forssan Lehden perustajan latuihin juuri Turun yliopistossa. Olen työskennellyt sen palkkalistoilla tutkijana ja dosenttina yli 40 vuotta ja matka jatkuu edelleen. Dosentuuri kun on arvonimi ja dosenttiliitto suosittelee käytettäväksi englanniksi käsitettä “adjunct professor”. Syynä tähän on viran täyttöön liittyvät muodollisuudet, jotka asiantuntijoineen ja tiedekunnan hallinnollisina toimina eivät poikkea mitenkään professorin viran täytöstä. Sama pätee myös apulaisprofessorin viran täyttöön ja siitä onkin jo pääosin luovuttukin. Apulaisprofessori kun ei ole professorin apulainen eikä varatuomari tuomarin varamies. Professorin virkaa tosin voi hoitaa muutkin kuin väitelleet ja opetustaidostaan näytön antaneet henkilöt. Kaikilla professoreilla ei ole virkaan pätevyyttä ja edes opetusvelvollisuutta. Arvonimen voi myös ostaa.

Esko Aaltonen oli sekä pätevä että tuottelias hetkellä, jolloin sosiologia teki tuloaan Suomeen ylipäätään tieteenä, itsenäisenä tieteenalana. Näin hän oli ladun avaajana monessa samaan aikaan, innovatiivinen ja luova ihminen, peräänantamaton.

Sinikka Lahtosen, Aaltosen tyttären muistelmissa mainitaan kovasti tutut aikansa suomalaiset yhteiskuntatieteilijät Martti Ruutu, Pertti Renvall, Eino Jutikkala, Heikki Waris, Aulis Ojala ja toki myös Mauno Koivisto. Itse olisin lisännyt etenkin Erkki Aspin, josta myöhemmin tuli sosiologian laitoksen esimies ja jonka kanssa minulla on lukuisia yhteisjulkaisuja.

Jutikkala mainitaan jopa raittiina, samoin Heikki Waris. Nimien joukossa on myös Kustaa Vilkuna ja Martti Haavio, Yrjö Kivimies persona viinan perään sekä taiteilija Kaapo Wirtanen. Sakari Pälsi oli puolestaan piimälle perso ja osasi valmistaa piapoa. Niinpä kun kirjoittaa Forssan Lehteen on hyvässä seurassa ja hyvä olisi osata myös paikallinen murre. Juhlalehden mielipidesivulla paikallinen kaupunginvaltuutettu kirjoittaa, kuinka hänen kanssa eri mieltä sotesta ja sairaalasta olevan luottamushenkilön olisi syytä seurata foliotarjouksia. Niistä saa kuulemma oivia päähineitä.

Tämä neuvo on Forssassa hyvin yleinen, jolla viitataan vastapuolen argumenttien tulevan ulkoavaruudesta. Viittaus on kuin suoraan eilen kirjoittamastani tekstistä, jossa otsikkona ja aiheena oli häpeä ja myötähäpeä. Itse aihe taas liittyy hallituksen politiikkaan, joka taas sivuaa kirjoituksen otsikon kohtaan rakenteellisista uudistuksista, innovaatioista ja kyvystä tehdä yhteistyötä, verkostoitua ja varoa loukkaamasta vihastuessaan osana häpeää tai myötähäpeää, toimia sosiaalisia lahjojaan kehittäen provosoitumatta paikallisen lehden lyhyistä ja nimettömistä, saati pitkistä ja lehden mainitsemista Carillopullon tuoksuista jutuista. Suora lainaus lehdestä: “Matti Aaltonen kävi kerran tarkastamassa toimituksen siisteyttä. Sattui avaamaan urheilutoimituksen alakaapin oven. Sieltä pilkisti pari tyhjää Carillopulloa. Käski vain viedä ne pois, etteivät osu asiakkaiden silmiin (FL 29.11).”

Helsingin Sanomien (29.11) koskettavin juttu oli Stalinin orvot, mielenkiintoisin Eduskuntatalon esittely myös sen kokonaistaideteosta arvioiden muunakin kuin jyhkeänä ja arvokkaana Kalvolan graniitin kuutiona. Sen tuli olla itsenäisyyden monumentti, kansallisen sovinnon representaatio, pyrkimystä sovintoon. Jälleen lainaten kirjoitustani häpeästä, suomalaisesta agraarin taiteen tapaa varoa kärjistämästä. Jopa kattoja ja ovia koristavat isot ja pienet hakaristit on osattava tulkita ikivanhana yleismaailmallisena hyvän onneen symbolina. Ne löytyvät kyllä vaikkapa Hindujen symboliikasta ja liitetään usein arjalaisten vaelluksiin ja rigvedan oppeihin. Filosofi Schopenhauer moitiskeli joskus saksalaisia tavasta pilata kaikki ne kulttuurit, mihin he ikinä matkasivatkaan. Samaa toki voi sanoa mistä tahansa aggressiivisesta kulttuurista ja sen tavasta levitä, ymmärtämättä arvostaa myös paikallisuutta, paikallista lehteä Forssassa.

Surullisin uutinen liittyi nekrologiin, joka kertoi oululaisen professori Pentti Kerolan kuolemasta. Kerola oli tietojärjestelmätieteen ja siis tietojenkäsittelyopin huikea ammattilainen mutta samalla positiivinen seuramies, sosiaalinen auttaja ja tukena silloin, kun mies tarvitsee apua mäessä, ei mäen alla. Elämänmyönteisyys ja optimismi, suunnistus ja marjastus, hiihtomaratonit, tanssi ja lapset olivat Kerolan elämän perhekeskeistä yhteisöllistä oivallusta huikean työn ja tutkijakoulutuksen rinnalla.

Kerola tuli Ouluun vaiheessa, jolloin aloin käyttää päätoimisesti tietokonetta ja valtavien aineistojen kanssa häntä vaivaten 1970-luvun alussa. Jouduimme jopa yhdistelemään koneita keskenään yliopistojen välillä. Sen taisimme tehdä aikanaan salaa Kerolalta. Yliopistot kun kilpailivat keskenään ja en osannut päättää olinko oululainen luonnontieteilijä vaiko turkulainen yhteiskuntatieteilijä. Poikani liputti tepsille ja minä kärpille, Forssassa meillä on yhteinen joukkue etenkin koripallossa.

Väittelin sitten myöhemmin molemmissa yliopistoissa ja jouduin ylittämään tieteitten välisiä konventionaalisia rajoja usein vielä suurena tiedesotana tunnetun ajan rajoja ylitellen. Se oli kuin kylmän sodan aikaisen rajan liian varhaista ylittämistä ja siten uhmaten myös monen maailmankatsomusta, paradigmaista pyhää totuutta oman yhden asian oikeutuksesta totuutena.

Pentti Kerola oli työskennellyt ennen Ouluun muuttoaan Enso Gutzeit Oy:n tietojenkäsittelypäällikkönä. Sen hän mainitsi Lapin kalaretkillään ja Lapin tutkimuksia tehdessäni. Hän tunsi näin sukuani ja isovanhempiani, Ilmari Luostarisen Gutzeitin johtajana. Kerola oli sodan aikaan hoitanut nuorempia sisariaan ja se mainitaan toki myös nekrologissa suvustaan ylpeänä ja sukututkimusta ymmärtävänä myös geneettisenä perimänä ja valtavia lukuja, megadatoja vaativana prosessina. Sosiaalinen media ja sen talous sekä strategia vaativat megadatoja ja systemointimetodiikkaa.

Lapset ja lapsiystävällisyys on myös Forssan vahvuuksia, joista pyritään pitämään myös kiinni. Kaikissa oloissa se ei onnistunut ja Helsingin Sanomien “Stalinin lapset” kuvaa sitä terroria, jossa päädytään lopulta filosofiseen kirjallisuuteen ja sen tulkintaan ihmisen julmuudesta.

Isosetäni Ilmari Luostarisen vaimo oli Venäjän juutalaisia Pietarista ja sotiemme ajat eivät olleet Suomessa rasismista vapaata aikaa saati Saksassa eläen. Artikkelini “Valkoisten mutakuonojen maa” levisi liki jokaisen maakuntalehden toimesta 1980-luvulla. Oma historiamme on edelleenkin usein vaiettua aikaa lähihistoriana ja niiden yli pääseminen edellytti vielä 1950-luvulla poikkeuksellista elämämyönteisyyttä, jota Kerola edusti. Värikkäät käänteet luovat siten myös ystävyyttä, jota on vaikea kuvata omana aikamme mediaympäristössä, jossa sosiaalinen darwinismi on tunkeutunut kaikkialle.

Alpo Suhosen kolumni Jani Pulkin väitöstilaisuudesta (FL 29.11) avaa hyvin kilpailullis-taloudellista maailmanselitystapaa ja atomistista individualismia ihmiskäsityksenä. Ihmisten näkeminen erillisinä, toisiaan vastaan kilpailevina, johtaa loputtomaan kamppailuun ja konfliktiteoreetikkojen maailmaan. Kaikesta on puutetta, kaikkea on rajallinen määrä, kaikki käyvät sotaa toisiaan vastaan, oli kyse rahasta, rakkaudesta, arvostuksesta, mistä tahansa pelurin moraalittomassa maailmassa. Joukkueen, yhteisön, klusterin sisäinen kilpailu on tuhoisa ilmiö verkostoituvassa yhteiskunnassamme. Se on pahinta mitä Lounais-Hämeessä ja Forssassa voi kohdata.

Juutalainen seurakunta käyttää tänään yli 200 000 euroa turvallisuusjärjestelyihinsä, kirjoittaa Helsingin Sanomat tänään 19.11. 2017. “Me olemme hyvin pieni yhteisö, jolla on isot turvallisuuskustannukset, niin meidän täytyy olla kekseliäitä”, Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Nadbornik kertoo lehdessä. Terrori-isku on äärimmäinen vaihtoehto, jota vastaan seurakunta varustautuu. Häiriköinti on viikoittaista ja Nadbornikin mukaan organisoitua.

Pentti Kerolan mukaan haasteet ovat aina voitettavissa ja tässä paikallinen media on tehnyt Suomessa arvokasta työtä siinä missä aikanaan teimme työtä Kalevan talossa Oulussa maantieteen laitoksen tiloissa sekä toki myös Itä-Savossa Savonlinnassa. Sydämelliset onnittelu vuosisadan ikäiselle Forssan Lehdelle.

Leave a Reply