Nerojen peli

Home / Uncategorized / Nerojen peli

Jalkapalloa pidetään nerojen pelinä. Keitä ovat neromme edustamaan maatamme? Jossa takavuosina oli usein kansallinen pelityylimme: “Pitkä pallo ja kaikki perään.” Samalla rikkoen ja sumputtaen vastapuolen pelityyliä tai pelaajia.

Kuka olisi maalilla? Entä ketju puolustamassa maatamme. Topparit ja keskikentän työmyyrät, laitahyökkääjät, joille maalinteko onnistuu myös lapikkaan ulkosyrjällä ja virsut jalassa. Kuka on suomalainen kaikkien aikojen maalien sylkiä poislukien Väinämöinen tai Ilmarinen. Nyt haetaan oikeita historiamme henkilöitä. Mannerheimia ja Kekkosta en heitäkään hyväksy. Joku mahdollisuus on annettava vastapuolellekin. Lisäksi politiikka ei saa ohittaa tiedettä ja taidetta, kulttuuria ja todella moni-ilmeistä suomalaista nerouttamme.

Itse esitän yhdeksi ketjun alkupään pelaajaksi Sakari Topeliusta. Hän oli monialainen pallon kuljettaja. Pallo totteli sekä oikeaa että vasenta jalkaa. Mies oli sekä poliitikko, valtiomies että maamme maantiedon ja kansakulttuurin tunteva nero. Maamme kirja on vankka näyttö maantiedon osaamisesta ja heimojen tuntemuksesta. Ymmärsi ihmisen vahvuudet ja heikkoudet myös kollektiivisena joukkona. Ilman muuta joukkuepelaaja, jolla oli mielikuvitusta myös lapsille satusetänä runoillen. Heikkoutena saattaisi olla heikompi globaali kansakuntien tuntemus ja huolimaton tapa hoitaa omat opinnäytteensä uskottavaan loppuun. Voi hyvinkin väsähtää pitkän pelin tiimellyksessä ja kyllästyä seisoksimaan omalla tontillaan. Voi suutahtaa helposti ja hankkia erikoistilanteita vastapuolen provosoidessa potkien nilkkaan tai retuuttaen satusetää pallopelin pyörteissä afrikkalaiseen menoon tai latinojen sambaan. Vietämme tänään Topeliuksen vuosipäivää. Hänen syntymästään on kulunut 200 vuotta. Onnea satusedällemme.

Oman aikamme neroista Topeliuksen rinnalle valitsisin, niin ikään monialaisena osaajana ja myös maalilla joskus pelanneenakin, Vesa-Matti Loirin. Vesku osaa kaatumisen taidon Ronaldoakin uskottavammin ja on taatusti riittävän taitava hankkimaan erikoistilanteita Uuno Turhapuron opeilla sekä heittäytyen välillä vakavammin otettavaksi neroksikin. Jumalan käsi heiluisi kun Maranellolla ikään eikä pelin seuraaminen olisi katsomostakaan käsin pitkäveteistä saksalaista junnaamista. Kameroitten edessä Vesku olisi suuret massat hurmaava ja heikkouksia on vaikea löytää oikeassa valmennuksessa ja Pertti Pasasen opissa. Veskulle on helppo hurrata ja antaa anteeksi pienet virheetkin. Ei kaikki saa olla niin kuoleman vakava edes nerojen pelissä.

Professori Panu Rajalan “Unio Mystica” lukien olisi synti ja häpeä jättää joukkueen ulkopuolelle Mika Waltari. Rajala itsekin olisi paikallaan valita mukaan joukkueeseen monipuolisena teatterin ja draaman tutkimuksen professorina ja näytelmiä, romaaneja sekä elokuvakäsikirjoituksia kirjoittaneena nerona. Valitsen hänet kuitenkin vielä arvokkaampaan tehtävään joukkueen huollosta vastaavien suurten ammattilaistemme joukkoon J.H. Erkon rinnalle. Sehän on kuin suomalainen Ferraritalli tai oikeammin rallikuskeja kasvattava kulttuuriduunareitten neroja tuottava koneistomme. Waltaria en ala edes kuvata joukkueemme avainpelaajien joukossa enkä löydä hänestä mitään heikkoutta. Kansainvälisestikin näyttävin kirjallinen pelurimme, johon vastustaja ei tohdi koskea joutumatta suomalaisten käsittelyyn myöhemmin Antti Rokan johdolla. Ja se porukka kyllä tunnetaan rajojemme takanakin. Se ylimääräinen pelaaja..

Keskikentän työn sanakarina olisi mahdotonta ohittaa Eino Leinoa, vaikka moni varmaan haluaisi paikalle myös Tabermannin tai jonkun muun runoilijoittemme suuresta joukosta. Kiihkeä nuorsuomalainen Leino olisi armoitettu pallon käsittelijä ja hauska seuramies myös kuukaudeksi venyvän kisan pitkinä iltoina ruokkien esimerkillään myös muita Tuomas Veitikan, Jaana Röntyn tai Olli Suurpään oloisia ja Mikko Vilkastuksen luomia hahmojamme pelikenttiemme ulkopuolelta kisoja sohvaperunana seuraten. Tunnen heistä joitakin ja joku on jopa kaverina sosiaalisen median areenalla. Näitä ylimääräisiä pelaajia, yhdettätoista pelaajaa. Sieltä ne parhaat aina löytyvät.

Leinon rinnalla keskikenttää viilettää tuulen nopeudella ja kalotistaan kiinni pitäen kukas muu kuin Pentti Saarikoski. Pentin lahjat pelaajana me muistammekin ja sittemmin myös hänen poikansa ja hänen rouvansa. “Mies kuin Amerikka itse” on pelottavaa luettavaa oman aikamme pallon kuljettajista Yhdysvalloissa, Kiinassa, Venäjällä tai Turkissa. Pentin paikka Leinon rinnalla ja juuri vasemmalla laidalla tukea antaen on suomalaisen pallopelin nerokkain strateginen valinta. Vastapuolen on mahdotonta arvata, mistä suomalaiset pallonsa tuovat keskikentän kautta kuljettaen vai tuleeko taas pitkä potku ja kaikki perään, nerojen pelin suomalainen avaus. Kun sellainen tulee, vastapuoli on varmasti motitettu. Topeliuksen päivästä tulee hetkessä Runebergin päivä. Suven keskeltä poiketaan suoraan helmikuun hangille ja silloin ovat Lammiot ja Koskelat vaikeasti pysäytettäviä katsomossa tai siirryttäessä pelipaikalta seuraavalle. Kertomus on kuin suoraan Odysseuksen harharekiltä tai J.D. Sallingerin takavuosien menestysteoksesta “Sieppari ruispellossa” Pentti Saarikosken kääntämänä. Viikinkien kanssa ei pidä lähteä merta edemmäs marjaan.

Leinon ja Saarikosken edessä odottaa pitkän pallon vastaanottava älykkö, pitkä ja tumma mies. Hän jos kuka edustaen samalla koko suomalaisen miehen kunniaa ja mainetta sekä yleisnimeä takavuosilta. Matilla oli aiemmin nimipäivät niin keväällä kuin syksylläkin ja Matti tunnetaan niin shakista kuin nukkumaan mentäessäkin. Matti oli vuoroin väkevä ja vuoroin taas seitsemän muuta miestä. Maasta löytyy suuri joukko nimekkäitä Matteja Googlaten ja olen itsekin saanut sinne nimeni ja olen siitä otettu. En kuitenkaan jatka suomalaista peliä ja sen strategiaa edes Matti Nykäsellä vaan haen pelin vakiinnuttavaa ja kultivoivaa neroutta. Matti Klinge on suomalaisen miehen perikuva. Kun näin sanon, en laske leikkiä. Professori ja historian tutkija, aina korrektisti käyttäytyvä ja pukeutuva, huonommin pukeutuvaa ja käyttäytyvää toimittajaa ärsyttävä Matti Klinge puhuu järkeä ja löytää pallolle oikean paikan, kun se hänen kohdalle osuu. Hän myös tietää, mihin se on siirrettävä ja kuka kykenee tekemään maaleja, kun vastassa ovat Euroopan suurten kulttuurien pelimiehet ja kasvatit. Hän on suomalaisen pelin salainen ase, jota on vaikea edes ärsyttää. Ja tälle paikalle vaaditaan juuri tällainen henkilö. Se on hyvin keskieurooppalainen valinta ja vaatii tarujen ja mytologian mattien rinnalle huomiotalouden matit sekä kyvyn oivaltaa ketkä vastapuolen pelaajista ovat porukan “heikoin lenkki”. Tämän Matti Klinge osaa suomalaisista parhaiten mitaleittemme jakajana. Toimittajat kun eivät tee nyt yhtään maalia saati poliitikot populisteinamme. Tämä kun on nerojen peli.

Kullervo Kalevanpoika sopisi nyt tähän, suomalaisen jalkapallon nerojen pelipaikalle, kantaen numeroa kymmenen. Kullervon kirouksen muistavat kuitenkin, ettei peliä pidä pilata yhdellä mätämunalla. Suomalaisuuden päivää on kuitenkin juhlittava komeilla maaleilla ja sen me jätämme Elias Lönnrotin tehtäväksi. Häntä on turha edes perustella tämän paikan pelaajanamme. Oli kyseessä lähiyhteisön pidäkkeet, kreikkalaisten protestit, liioitellut palomuurit, pakkovoiton haku tai patriotismimme loukkaus, soten ja maakuntamallin siirtyminen, meidät pelastaa delfiinin geenit, norpan aivot ja suden jolkotus. Lönnrot on pelimiehenä sellainen, jossa kivenpyörittäjästä tulee sanan ja pallon pyörittäjä. Nerojen peli saa suomalaisista vertaisensa vastuksen, oli edessä mikä tahansa tältä planeetalta tuleva vastustaja tai oli kyse alkupeleistä tai loppuottelusta.

Lönnrot kaipaa rinnalleen poikkeuksellisen monipuolisen runoilijan ja yhteiskunnallisen toimijan. Miehen, joka kykenee oivaltamaan taloutta ja historiaa sekä edustaa Antti Chydeniuksen oloista joka paikan höylää, mutta ottamatta häntä nyt juuri tälle paikalle ja näihin kisoihimme sen enempää kuin Snellmania. Aleksis Kivi on hänkin toki varteenotettava peluri, mutta ei enää tämän ajan modernin pallon kanssa sitä kuljettaen ja kärsien erityisherkän ihmisen kiusaamisesta, pallopelin neroille vieraista oireista. Valitsen empimättä Paavo Haavikon hoitamaan tehtävää, jossa virheitäkin syntyy, eikä kukaan ole täydellinen. Pystymme toki ehkä parempaankin, mutta juuri tässä pelissä Haavikko leikkii pallolla tarkasti, oivallisesti, ei toki erehtymättä hänkään. Se on tämän pelin suola. Pallon käsittelyssä tärkeintä on kuitenkin lyyrinen kieli ja sen Haavikko hallitsee täydellisesti. Me luotamme Paavon näkemykseen. Näkemyksellisyys on lyyrisen kielen rinnalla nerojen pelin ideologiaa.

Kaksi paikkaa on vielä täyttämättä. Kaksi hyökkääjää, joista toinen on ilman muuta Alvar Aalto. Nerojen pelissä Aalto on oikeasti kansakuntamme ainut varmasti neroksi tunnustettu ja tunnettu. Hän saa rinnalleen luonnollisesti Jean Sibeliuksen. Sibeliuksen tapa kuljettaa palloa on jumalan kosketusta muistuttava, mutta on siinäkin vuosien saatossa löytynyttä pientä petrattavaa. Nerous kun määritellään tavalla, joka kestää myös kauan ja on hyvin tasalaatuista, kehittyy varttuessaan. Picassoa moitittiin tästä vähäisestä kehittymisestä. Tuhannen, vai oliko sadan maailman neron luettelossa, havaitsin kaksi suomalaista ja toista hieman empien. Aallon kohdalla ei emmitty. Meillä on asettaa kova kärki ja takana on sielläkin jopa omia aikalaisiammekin. Historia tahtoo kullata ja jalkapallo on nerojen pelinä muuta kuin maan päämiesten tai poliitikkojen peli, saati urheilijoiden suoritus. Se että kentälle päästetään myös joku kovapäinen urheilija nerojen joukkoon, on käsittämätön virhe ja korjataan yleensä heti kisojen aattona. Ei sellaisia pelaajia kisoissa nähdä. Suomi hakee vielä tovin paikkaansa suurten jalkapallomaiden joukosta. On ymmärretty nerojen peli väärin.

Oli kyse mistä tahansa pelistä, luovasta suorituksesta, innovoinnista, nähdä unta ja unelmoida, kirjoittaa viesti, puhua ja tulla ymmärretyksi, ajatella, tehdä tiedettä ja taidetta, siihen vaaditaan symboleja, sanoja, tunnekieltämme, nuotteja ja värejämme. On helppo arvata, kenet joudun valitsemaan maalille. Mikael Agricolahan se siellä seisoo. Jos joku saa pallon ohi hänen vartioiman kielemme, olemme vähin erin hukassa kansakuntana, jolla on oma identiteettinsä ja kulttuuri, käsitteet, jotka ovat vain tämän kansakunnan käyttämiä symbolejamme ja hermeneuttisia salojamme. Oma työni on vaalia tätä ajattelua ja klusteritaide, “cluster art” tai “art of cluster”, on suomalainen oivallus tehdä maaleja pelissä, jossa emme taatusti ole yksin palloinemme.

tools.pdf24.org    Send article as PDF   

Leave a Reply