Syvän identiteettikriisin kokemukset

Home / Uncategorized / Syvän identiteettikriisin kokemukset

Suomi ei ole Ruotsi likimainkaan, hejsan, hejsan -kulttuuri.

Näin kirjoittaa Hesarissa Anna-Stiina Nykänen ja on tietysti oikeassa. Hyväosainen kuningaskunta ja sen teeskentely ikään kuin luokkarajoja ei olisikaan kun yritetään sinutellakin. Todellisuudessa ovat kuninkaalliset ja yläluokka ja siirtolaiset vailla sellaista tasa-arvoa kuin mihin Suomessa on mahdollista ja pakko sopeutua. Vai onko? Historia opetti suomalaisille julmine tapahtumineen sellaista, josta ruotsalaisilla ei ole hajuakaan. Sosiaalinen muisti ja pääoma on HISTORIAA ja meillä vielä lähihistoriaa, jossa Suomessa on vahva surun haju ja tajukin. Köyhässä maassa ei ollut vara hukata ketään, ei jättää ketään peläten juoksuhautaan virumaan. Ihmiset on saatava edelleenkin myös joukolla mukaan ja näin syntyivät eläkesysteemi, äitiyspakkaus, kunnallisdemokratiamme, koulutusjärjestelmä, aluepolitiikka, yhteisöllisyys ja kylätoiminta, talkoot ja tasapäistävä kulttuuri ja konsensuspolitiikka, siirtoväen asutus outoine tapoineen ja uskontoineen hoidettiin ilman segrekaatiota ja elitismi ei asettanut sille rajojaan, kuten Ruotsissa tapahtui ja tapahtuu kaiken aikaa slummeineen. Tuli jopa omituinen sosialistinen puolue ja pitkät listat valikoida omaa väkeä ja jakaa kahtia kansa, Suomelle outo tapa vältellä monipuoluejärjestelmääkin ja lehmänkauppojamme, konsensusta. Rikkaat ovat Ruotsissa paljon kauempana köyhistä kuin Suomessa eikä sellaista yhteiskunnallista kiertoliikettä synny kuin meillä koko ajan. Ensin olemme maalta tulleina presidenttejä, duunareita, ja palataan taas ajelemaan ratikalla kun virka on hoidettu. Ei pidä matkia Ruotsin kehnoja rakenteita Suomeen. Oppikoot lopulta jotain myös meiltä, sveamamman pojat ja tytöt. Jopa sukupuolettoman kielemme ja sen onomatopoeettisen, luontoa matkivat oivalluksetkin. Ne kun tulevat nyt suureen tarpeeseen arktisen luonnon hoidossamme. Sitä kun ei elitistisesti hoideta. Meillä on vain tuulipukuinen yksi “hän” ja Ruotsissa han, hon ja hen. Eivätkä osaa edes hävetä.

Serena Williams on kuin Tiger Woods murtamassa elitismin rasismia lajissaan.

Serena menetti hermonsa viimeisimmässä pelissään ja sai siitä sapiskaa. Takana on vuosikymmenet kuunnella pilkkaa, kuinka on ruma, ihonväriltään ja käytökseltään sopimaton eliitin lajiin. Saman koki Tiger Woods golfissa. Australialainen valkoinen mies vankisiirtolana aikanaan syntyneessä kulttuurissaan, jossa kirosanojakin on Raamatun paksuinen kirja tutustuttavaksemme, kiteytti Serenan pilakuvalla, jossa hän korostaa rasismiaan ja naisvihaansa. Käsitettä “Angry Black Woman”, jota on myös Yhdysvalloissa elätelty Hollywood -tuotteena kohta vuosisadan verran. Pahantapainen, kiukkuinen ja kovaääninen näyttelijä esittää tätä kulttuuriamme. Nyt kuitenkin Yhdysvalloissa tuo kuva jo nähtiin rasistisena ja se loukkasi. Esa Lilja Hesarissa tänään on käsitellyt aihetta rasismin ja naisvihan ilmentymänä ja hän olisi voinut liittää mukaan myös Tiger Woodsin alkutaipaleen ja taistelun eliitin harrastaman golfin supertähdeksi. Australia on kuitenkin edelleen eri asia kuin Yhdysvallat, puhumattakaan Etelä-Afrikasta. Toki nyt edistytään ja nopeammin kuin moneen vuosikymmeneen, vuosisatoihin. Tämä hämmentää. Internet ja sosiaalinen media hämmentää meitä reaaliaikaisena kulttuureidemme muuttajana vanhoista kulttuurirajoista piittaamatta. Formuloissa Räikkönen ja Bottas ovat kuitenkin edelleen saksalaisen herrakulttuurin kakkoskuskeja ja samaan kuuluu italialainen ajattelu ja sen kulttuuri, Hollannista nyt puhumattakaan. Se varmaan ahdistaa Kimiä ja Valtteria.

Onko maakunnilla identiteettiä? Kuuluuko Heinävesi Savoon vai Karjalaan?

Ensimmäinen väitöskirjani käsitteli identiteettiä ja sen syvintä syntyä menetettäessä se tekoaltaiden alle Lapissa ja Afrikassa, missä tahansa eläen. Onko maakunnillamme alueellinen identiteetti? Syntyykö meille 18 uskottavaa identifioitumisaluetta ja häviävätkö samalla perinteisten kuntiemme paikalliset identiteetit vaakunoineen? Hesari on ottanut Heinäveden kunnan esimerkkinä maakuntaa vaihtavasta kunnastamme. Heinäveden kunta on minulle erityisen merkittävä luostarilaitoksen sijaintipaikkana ja sukuni kautta, sukunimenikin kun tulee sieltä. Sillä on vuosituhantiset juuret. Itse olen asunut ja samalla tutkinut ihmisten identiteettiä, sekä sepiteellistä että aitoa, sisäsyntyistä, liki kaikissa maakunnissamme myös asuen. Isokyrö, Joroinen, Kuhmoinen ja Iitti ovat Heinäveden tapaan kuntia, jotka ovat päättänet vaihtaa maakuntaa hallinnollien uudistuksen myötä. Itse epäilen useimpien maakuntiemme uskottavaa edes sepitteellistä identifioitumisperustaa. Sisäsyntyinen se ei ainakaan ole ja jo äidin maidossa hankittu. Lisäksi osa on talousalueinakin omituisia kyhäelmiä, kuten vaikka Kanta-Häme ja kyllä Uusimaakin on pääkaupunkiseutuineen todella outo yhteisten asioiden mukamas yhdistämä identifioitumisperusta lapsillemme. Talousmaakunta on eri asia ja sen rakentelu edellyttää maantiedettä. Kun yhteiskuntatieteilijät, sosiologit ja sosiaalipsykologit, maantiede jätettiin sivuun ja korvattiin ne kaikki taloustieteillä, stand-up koomikoillamme, syntyi alueellisten rajojen kohdalla vahinko, jota myöhemmin joudutaan korjailemaan. Poliittinen peli rajoilla ja identiteetillä, oikeammin palveluilla ja optimaalisilla saavutettavuusluvuillamme, lokalisaatio- eli sijaintiehdoilla, on kokonaan muuta kuin takavuosien puoluepolitiikan ja maakuntalehtien ylläpitämää maakuntasatraappien romantiikkaa. Ei tiedettä, etenkään luonnontiedettä, pidä sivuuttaa pelkillä poliittisilla kaupoilla ja vähät välittämättä, mitä aikaa elämme ja kuinka nämä optimaaliset saavutettavuusluvut ovat joka tapauksessa esillä jo seuraavan hallituksen aikana. Olettaen että uuteen eduskuntaamme valitaan edes joku alan tiedemieskin ja tutkija. Nyt ei ole yhtäkään. Tai jos on, hänet on vaiennettu puppusanageneraattoreiden toimesta.

Hesarin pääjuttu on kiinalaisen kylän ja joen ympäristökatastrofista.

Kylä ja sen joen pääuoma on minulle tuttu. Loimijoki-ohjelma laajeni 2000-luvun alussa yleiseurooppalaiseksi jokiohjelmaksi ja samalla tulin sen johtoon. Myöhemmin mukaan tuli jokia myös Kiinasta. Oikeammin koko ohjelman luonne muuttui koko ajan ja lopulta sen sisältökin oli muokattava myös EU:n rahoittamana myös Kiinalle sopivaksi. Samalla britit ja heidän nimekäs yliopistonsa suljetiin sivuun sen johdosta. Kiinalaisten tulo mukaan huomattavan suurilla ja väkiluvultaan valtavilla alueillaan oli kokemus, jossa eurooppalaisetkin jokialueet myös talousalueina ja kulttuurisina yksikköinä olivat vaatimattomia. Hesari kuvaa, aivan oikein, vain yhden pienen joen ja sen kylän ongelmia. Siten sen kuvaus on hallittavissa ja luettavissa, tuotu suomalaiseen Loimijokilaakson kaltaiseen mittakaavaan. Todellisuushan on sitten aivan muuta kun mukaan liitetään pääuoma ja sadat miljoonan ihmiset metropoleineen sekä maaseutualueineen, jotka eivät edusta lainkaan eurooppalaista maaseutua ja kulttuuria. Kiinalaisten ongelmat ovat kokonaan eri mittakaavassa koettavia ja samalla niiden korjaaminenkin on kokonaan muuta kuin suomalaisen ta eurooppalaisen kulttuurin kautta sitä lähestyen. Jos Suomi ei ole Ruotsi ja Kalixjoen vesistöalue, niin vielä vähemmän olemme lähellä Euroopan suurjokia ja Kiinan jokien kohdalla muuttuu kaikki ja ohjelmakin on käynnistettävä heidän ehdoillaan mutta meidän välineillä. Suomalainen tässä tehtävässä ei ole kehnoin mahdollinen valinta, päinvastoin. Olemme hyviä kuuntelijoita ja yllättäen ymmärrämme jopa samaa onomatopoeettista kielen kulttuuriakin nopeammin kuin muut eurooppalaiset. Oman kokemukseni mukaan se ei avaudu heille lainkaan. Meistä suomalaisista pidetään ja sama pätee työskentelyä myös Afrikassa ja Etelä-Amerkassakin. Näin ainakin oman kokemukseni kautta näitä ohjelmia vetäen ja poikkitieteisesti kentälle siirtäen todella vaativissa oloissa. Nythän se on jo paljon helpompaa. Yksi uusi sukupolvi lisää ja asiat alkavat luistaakin.

Discussio

Identiteetistä tässäkin on pohjimmiltaan kyse kuten Hesarin kulttuurisivujen kuvauksessa afganistanilais-amerikkalaisesta kirjailija Khaled Hosseinin kokemuksesta, kuinka hänen aiempi elämänsä pyyhittiin pois. Pakolaiskriisin kohdalla leireineen kyse on juuri tästä. Pakolaislaivat eivät ole vain epätoivon kulkuvälineitä vaan myös matka täydelliseen identiteettikriisiin sekä kirjan “Leijapoika” syntyyn. Se on kuin kaikkien mahdollisten väärinkäsitysten summa kirjottajalleen. Ja lukijalle se tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää, miten pakolaisen takana on syvä kokemus menetetystä identiteetistä ja sen pohjattomasta surusta ja kyvystä käydä läpi jotain poikkeavaa tuon surutyön jälkeen, toipumisen alkaessa. Kuten Sompion allasevakkojen piilotajunnan alkaessa avautua, kun surutyöstä on riittävästi aikaa, vuosikymmeniä.

www.pdf24.org    Send article as PDF   

Leave a Reply