Misantropiasta, ihmisvihasta vaikeneviin lapsiin, mutismiin

Mediamme on tänään rankkojen aiheitten kimpussa. Lapsen selektiivinen mutismi on sellainen ilmiö. Valikoiva puhumattomuus on herkkien lasten sairaus, jonka diagnostisointi on usein sattuma. Sen taustalla on useita tekijöitä, usein kuitenkin ujous ja ahdistuneisuus. Jotta tällaista lasta voi auttaa, puolustaa, on ainakin uskallettava voittaa oma ujous ja arkuus aikuisena hoitajana. Heitä varmaan myös kiusataan. Aikuisen tuki on avainasemassa. Tilanne ei helpotu samalla tavalla kuin itsestään normaalina pidetyn ujon lapsen kohdalla.

Kun joudut tekemisiin ihmisvihan ja vihaajan kanssa, olet varmasti työssä tai yhteisösi sisällä kuormitettu. Suomi tunnetaan kiusaamiskulttuurina ja kiusaaminen kohdistui etenkin lapsiin. Meillä oli rankka historia, rankat vuodenajat ja rankat sodat, rankka työ ja rankat huvitkin. Se söi aivojamme. Aivojemme ns. harmaata ainesta.

Lohdullista on tietää että se palautuu kuormituksen hellittäessä. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin. Lapsista, kiusaamisesta, aivoistamme, hiljaisista lapsistamme, erityisherkistä sekä maamme paikasta idän ja lännen välissä, alusmaana. Se on tärkein osa mennyttä Suomea, historiaamme, lapsiamme ja heidän kasvuympäristöään. Aikuisten stressi ja harmaan aineksen katoaminen aivoistamme.

Misantropiaan, siis ihmisvihaan liittyvä kerronta, tarusto, filosofia, kirjallisuus, taide, koulutus ja kasvatus, jossa vitsaa säästävä vihasi muka lastaan ja onnen kätkenyt oli ainut oikea ihminen. Vaikeneminen eli sairas mykkyys oli kultaa, puhuminen tyhmien juttu. Viisas vaikeni. Mykkä suomalainen oli samalla ujo ja estynyt, joi tolkuttomasti, teki itsemurhia ja oli sodasta jotenkin selvinnyt lapsena. Nyt suurten ikäluokkien vanhus.

Helsingin Sanomien tärkeimmät kirjoitukset tänään Flooran päivänä (13.5.2019) ovat kertomusta kolonialismista, Cortesin ajan espanjalaisista Meksikossa sekä stressin syömistä aivoistamme. Ne molemmat löytyvät myös kirjoistani “Arctic Babylon 2011 ja 2015”. Lännen media keskittyy lasten häiriöihin ja sadismiin, julmuuksiin, joita poliisikaan ei siedä sairastumatta.

Tämän tarinan keskiössä on kuitenkin kertomus Cortesin vaikeasta perinnöstä Meksikossa. Se on myös Suomen, alusmaan, tarina samalla. Tenochtitlan oli kultainen kaupunki, jonka valloitus tapahtui tavalla, jossa Asteekkien ja Maya -kansan tuntevia ihmisiä oli etelässä ja pohjoisessa mutta ei Europassa.

Cortesin, espanjalaisten konkistadorien, ihmisvihan apuna oli 500 sotilasta, kymmenittäin hevosia, Euroopasta tuotuja kulkutauteja, mutta myös poikkeuksellista kieroutta ja pahuutta, ihmisvihaa ja paikallisia ihmisiä, joista tunnetuin oli nainen nimeltä La Maliche. Suomessa vieraili samaan aikaan tuhansittain veneitä, täynnä aseistettuja petoja, viikinkejä. Kymmenittäin veneitä, soutajia, ryöstäjiä ja muun vaurauden puutteessa veivät naisia orjikseen.

Espanjalaisten Dona Marina, Cortesin Malinalli, ei ole tarujen henki ja jumalatar vaan todellinen ihminen, puoliso. Tuolloin ei puhuttu ihmisoikeuksista. Euroopassa ne vakiintuivat vasta käsitteistöömme universaaleina, kaikille kuuluvina oikeuksinamme, myös lapsille ja naisille, vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Ihminen, sellaisena kun sen nyt ymmärrämme, synti hyvin myöhään. Puheet, kirjoitukset, pyhät tekstit ja filosofiat, ennen tätä kirjotetut, olivat usein pelkän ihmisvihan tuotetta. Kolonialismin helmiä, joita myös palvomme tänä päivänäkin. Tässä historiantuntemuksemme on syytä aina kyseenalaistaa myös oman maamme kohdalla, ei vain Väli-Amerikan ja Meksikon historiaa tulkiten.

Cortesin aikaan ei tunnettu kansallisvaltioitamme. Alueiden hallinta ratkaistiin asein ja taistelutaidolla, käytännössä vahvimman oikeudella. Noita aikoja ihailevat ja niistä lukevat unohtavat usein, miten elämme nyt aikaa, jossa ihmisten geenit ovat edelleen samoja kuin silloinkin. Kaikki moderni ja sivistysvaltion tuoma on opittua. Se voidaan myös hetkessä kadottaa ja hävittää. Tämä koske myös idän ja lännen välissä kasvaneita kansoja, Suomea ja suomalaisia. Onomatopoeettista ja luontoa matkivaa outoa kieltämme, vieraalle tuntematonta. Maailman onnellisimman kansakunnan onnellisia sanojamme.

Kun olen vaatimalla vaatinut perustuslakimme siirtämistä poliitikoilta, liki vuosittain vaihtuvilta, tuomioistuimelle, saan aina vastaan paikallisia poliitikkojamme. Näitä, jotka istuvat perustuslakivaliokunnassa päästelemässä sen hetken viisauksiaan ja gallupdemokratiaa seuraten.

Se ei ole oikea tapa varmistaa, ettei ihmisoikeutemme ala heilua ja rapautua ajan hengen tuotteena. Pelkkä kauan jatkuva stressi kun kadottaa kansakunnan aivojen harmaan alueen ja alamme toimia kuin unessa, ihmisvihan vieminä petoina myös lastemme kohdalla. Sen julmuutta ei edes koulittu poliisi voi seurata sairastumatta. Saati sitten juristit ja tuomarit käräjillä, naisina näitä petojen tekoja tuomiten.

Kun joudut tekemisiin ihmisvihan (misantropia) ja vihaajan kanssa, olet varmasti työssä tai yhteisösi sisällä kuormitettu. Suomi tunnetaan kiusaamiskulttuurina ja kiusaaminen kohdistui aina etenkin lapsiin. Meillä oli rankka historia, rankat vuodenajat ja rankat sodat, rankka työ ja rankat huvitkin. Se söi aivojamme. Aivojemme ns. harmaata ainesta. Lohdullista on tietää että se palautuu.

Olen tästä kirjoittanut aiemminkin. Lapsista, kiusaamisesta, aivoistamme, hiljaisista lapsistamme, erityisherkistä sekä maamme paikasta idän ja lännen välissä, alusmaana. Se on tärkein osa mennyttä Suomea, historiaamme, lapsiamme ja heidän kasvuympäristöään, misantropiaa osana lukemiamme filosofeja ja kirjallisuutta. Aikuisten stressi ja harmaan aineksen katoaminen aivoistamme oli tämän stressin tulosta, lapsena mykkyys.

Misantropiaan, siis ihmisvihaan liittyvä kerronta, tarusto, filosofia, kirjallisuus, taide, koulutus ja kasvatus, jossa vitsaa säästävä vihasi muka lastaan ja onnen kätkenyt oli ainut oikea ihminen. Vaikeneminen eli sairas mykkyys oli kultaa, puhuminen tyhmien juttu. Viisas vaikeni. Oli vaikeasti häiriintynyt ja sairas, erityisherkkä jo lapsena.

Ilmiö on niin rankka, että sen tutkijat poliiseina ovat ikään kuin eristettyjä ja muut kollegat eivät jaksa kuulla heidän työstään. Vaikeneminen ympäröi lasten hyväksikäyttöä tutkivia poliiseja. Seksuaalirokollisuuden äärimmäinen alalaji kidutusvideoineen on eräänlainen ihmisen pahuuden ultimatekliimaksi, mennään niin yli rajojen kuin mahdollista.

Mikä tekee ihmisestä äärimmäisen pedon? Leimautumisen pelossa ei uskalleta hakea edes apua. Se liittyy käsitteeseen ihmisvihasta vietynä sen pimeimpiin luoliimme. Alan tutkijoiden vaihtuvuus on suurta. Se tapahtuu loppuun palamisen kautta.

Ihmisen pahuus on pahimmillaan alan poliisillekin liian raskasta tutkittavaa. Me muut emme törmää siihen ja elämme muutenkin suojattua elämää. Olisi karhunpalvelus uhreille keskittyä omiin tunteisiin, kertoo poliisi. Tärkeintä on jutun selvittäminen.

Lännen media varoittaa meitä tänään 13.5. 2019 lukemasta näkyvintä lehtikirjoitustaan lasten kärsimyksistä. Ihminen ylittää pahuudessaan kaikki ne rajat, joita voi kuvitella ylitettävän. Tällaisen median lukeminen tai elokuvan katsominen on jo sellaisenaan rankka kokemus faktana, jopa fiktiona.

Kolme vuotta sitten pohdittiin evoluutiota, evolutionarismia myös taloudessa ja kulttuurisessa elämässämme. Maailma muuttui mielestämme poikkeuksellisen nopeasti. Aiemmin vei enemmän aikaa, jolloin liskot saivat siivet ja muuttuivat linnuiksi. Ihmisen evoluutio oli sekin melkoisen vikkelä ja nyt erityisen nopea kiitos tekoälyn ja teknologiamme. Kun törmäämme autossamme peltipoliisiin, säikähdämme ikään kuin sieltä ilmestyisi sapelihammastiikeri. Liskoaivot reagoivat liioitellusti.

Kun kanalintu ei tiedä hyökätäkö vai puolustautua, se alkaa nokkia asfaltilla ikään kuin jyviä hakien. Sitä kutsutaan sijaistoiminnaksi. Ihmisen kohdalla tätä toimintaa on todella paljon. Opimme ehdollistettujen refleksien kautta paljon enemmän kuin oivaltaen. Kun luemme nimekkäitä filosofeja, törmäämme heidän ihmisvihaansa Euroopassa. Vain hetki takaperin samat opit veivät meidät kahteen maailmasotaan ja kansakuntien surmiin. Pidimme sitä luonnollisena tapana jalostaa ihmistä.

Oikein hyvää keväistä viikkoa. Tämä päivä menee kirjoittaessa ja Forssan valtuuston kokouksessa. Käsittelemme suuren joukon valtuutettujen omia aloitteita, kaikki kovasti hyödyllisiä ja koulutusta, yliopistotasoista. Samalla valmistelen kustantajan pyynnöstä kiertuetta esittelemään kirjojani ja samalla maailman onnellisinta maata, Suomea. Se on minulle kovasti mieluisa tehtävä ja olen siitä otettu. Tosin ei ensimmäinen tällainen.

Takana kun on jo useampi sata kongressi- ja konferenssimatkaa sekä yhteisesti hoidettujen kansainvälisten ohjelmien hoidon kautta syntyvää vastaavaa lentokentillä odottelua ja putkessa istumista, hotelliöitä.

Kansainväliset luottamustehtävät siirrän kernaasti jo nuoremmille. Forssassa kaupungintalolla voin vielä käydä hoitamassa omia paikallisia ja seutukunnallisia asioitamme. Olen ne lähiyhteisöille ja asuinkaupungille, seutukunnalle velkaa. Jokainen meistä on sen velkaa. Se tahtoo joskus unohtua haukkuessamme raivokkaasti vihapuheena paikallisia poliitikkojamme. He suorittavat samaa palvelua jota hoidetaan myös armeijan harmaissa. Tietyn kunnan rajojen sisällä on yhtyeisesti hoidettava yli tuhat lakia ja asetusta.

Ne hoidetaan Lounais-Hämeessä yhteistyönä ja sopuisasti toisiamme kuunnellen. Siinä muiden kuuleminen on tärkeämpää kuin koko ajan omia ajatuksiaan esitellen. Se on mieluisampaa kuin esitelmöidä maailmalla tai luennoida yliopistoissa. Esitellä kirjojaan tai tutkimustyötään. He lukevat kyllä tämänkin kotisivultani www.clusterart.org. Jostakin syystä joku haluaa nähdä minut myös lähempää. En ymmärrä miksi. Yli sadan kirjan ja tuhansien artikkeleiden, esseiden ohella minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa muutaman vartin aikana. Kaikilla heillä on kirja mukanaan ja siihen halutaan omistuskirjotukseni. Se on ikivanha traditio. Toimittaja haastattelee ja palaan hotelliini. Seuraava keikka odottaa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts