Puoluelaitoksen kriisi syvenee

Eilen luetuimpia blogejani oli tämä yli kymmenen vuotta sitten kirjoitettu essee. Miksi sitä luetaan tänään enemmän kuin silloin, selittynee jollain sellaisella, joka on nyt ajankohtaisempaa kuin silloin. Mistä on kyse, selviää ehkä lukemalla tuo tekstini. Se ei liity kuplaan, jota joku voisi olettaa minun edustavan. Lukijat kun olivat muita kuin Fb-kavereitani ja sosiaalisen median seuraajia. Sinne ei toki mahdukaan näin pitkiä pohdintojamme. Niitä ei ole tehty siihen, pohtivaan tarkoitukseen, ensinkään. Pikemminkin päinvastoin. Se ei tarkoita, etteikö näitä esseitä kaivattaisi.

maanantai, helmikuu 18, 2008

Kriisiytynyt puoluelaitos

Soihdut sammuu kermat päältä sukupolvelta

Suomen Kuvalehti (15.2) kertoo pääkirjoituksenaan kuinka SDP:n soihdut sammuvat saattohoitopuolueena. Kaikki mediat sen toki kertovat mutta analysoimatta. Se on hyvin suomalainen ilmiö. Kerrotaan kuinka kansanliike henkilöityy ja syy on näissä mediakasvoissa. Mediakasvoja, pääministerin morsiamia, seuraa kuitenkin vain muutama prosentti passiivisia jälkiomaksujia. Muiden on pakko seurata kun muuta ei tarjota.

Media juoksuttaa poliitikkoja ja teettää väärää työtä ja liikettä. Se on sen vallankäytön taloudellinen etu. Se lähteekö siihen mukaan, on puolueen oma asia. Haluaako se kosiskella pääministerin morsiamia vai ehkä innovaatiojärjestelmän kärkeä. Kaiken perässä juokseminen vie uskottavuuden koko poliittiselta liikkeeltä. Kun suola muuttuu mauttomaksi, se heitetään pois.

Syy tähän kaikkeen ei tietenkään ole Heinäluoma, vaan politiikan kyvyttömyys hallita muutosta ja että tämä koskee toki kaikkia puolueita. Vanhasta vastuullisen, perinnepuolueen johtajan, on vaikea olla uuden ajan airut. Kun maapalloistumisessa, internet -ilmiöiden uusissa innovaatioissa, puolue ei ole ratkaisu, siitä tuleekin osa ongelmaa. Politiikan päättäjän ja työntekijän välinen yhteistyösopimus työnantajan suuntaan on rakoillut jo kauan.

Vakavia asioita ei tule sotkea pääministerin morsiamiin viihteellisen median keinoin. Pirulle ei pidä antaa pikkusormea. Ellei ole pirusta riippuvainen ammatti tai narsismiltaan häiriintynyt ihminen. Nyt näitä on vastuullisissa tehtävissä aivan liikkaa. Missä ovat väitelleet nuoret naiset SDP:n puheenjohtajakisassa? Näitähän tulee tuhat joka vuosi!

Ehdokkaathan ovat nyt kuin ”crambe repetita”, lämmitettyä vanhaa kaalikeittoa. Hämeenlinnastako tulee pelastus? Forssasta löytyisi kymmenen samanlaista hämäläistä keski-ikäistä miestä ja naista. Opiskelunsa keskeyttäneistä ylioppilaita, oidipaalisia narsistisia naisia pilvin pimein. Ei niistä ole kansanliikkeen soihdunkantajiksi saati visionääreiksi, innovaatioita suorastaan kavahtavat. Kilpailevat keskenään ja puolue hajoaa sekin tuon narsismin aallolla.

Yrityksen ja yhteiskunnan menetyksestä ei seuraakaan välttämättä ihmisen oma menestys. Demarit olivat liian kauan kiinni ammattiyhdistystoiminnan vähissä keinoissa ja omahyväisen kiintyneitä valtaan. Valta pilasi kansanliikkeen ja nosti pintaan vääriä ihmisiä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan haparointi, eriseuraisuus ja jopa ilmastopolitiikan ristiriitaiset kudelmat ryvettivät lopuksi. Demokratia pelotti ja vanhat konkarit poteroituivat puolustamaan vanhaa valtaansa kerran sen vallattuaan Erkki Tuomiojan tapaisten aikansa uudistajien johdolla.

Vanha konkari Seppo Lindblom esitti oman hätähuutonsa syksyllä ”soihdunkantajien” puuttumisesta vanhasta työväenliikkeestä. Yksi tie on kuljettu loppuun eikä uutta ole näkyvissä. Ei ole johtajia, ei visioita uuden ajan airueeksi, uudessa mediassa esiintyen. Vanha media kun on samassa kriisissä, eikä se voi pelastaa nyt toveriaan.

Se jos mikä on kriisissä ja hakee viihdettä sekä pääministerin morsiamia, elää jälkiomaksujan ehdoilla. Ei sitä pidä kuunnella visioivan innovaation liikkeissä. Ei pidä antaa puoluetta markkinatoimiston vedettäväksi. Syntyy veret seisauttava mainoskampanja. Vanha maalaisliitto-keskusta on saman kujajuoksun päässä sekin. Ei toista kansanliikettä pidä viedä nahkurinorsille. Sen nyt ymmärtää sokea Reettakin.

Ei pidä provosoitua eikä jäädä tuleen makaamaan kun virhe syntyy. Onhan näitä hyviä ohjeita, joilla puoluetta johtaa Suomessa. “Mennääpäs yli että heilahtaa”. Satavuotias ei tottele näitä ohjeita poterossaan. Mainoskampanjat on tarkoitettu muuhun kuin kasanliikkeiden käyttöön. Ellei puolue mainosta itseään juuri supermarketin yhtenä ketjuna. Ja se vie kyllä uskottavuuden viihteen puolelle. Demokratia on sellaiseen peliin liian kallis institutionaalinen välineemme uhrattavaksi.

Ennustin WSOY:n katoavan kartalta vuosi sitten. Perustin ennustukseni omiin kokemuksiini yrittäessäni löytää sieltä kustantajaa. Yritys ei voi elää markkinataloudessa pelkästään valjastamalla luova luokkansa – kirjailijat – varkaiksi ja viihteen markkinoijiksi hintaan mihin hyvänsä. Kutsuin sitä ”Haanpään hajuksi”, Hymy Lehden pakinoitsija Veikko Ennalaan ruumiillistuneena roskana.

Ennalan kirjan toimittaminen WSOY:n kustannustoimittaja Harri Haanpään toimesta oli valtava riski ja osoitus miten syvällä kustantaja nyt ideavarkaineen kulki. Se lopetti vanhan kustantajan. Moraaliton teko ei pidä yllä romaanikirjailijoita tuottavaa kustantajaa. Kustantajan kriisi ei ole yksittäinen ilmiö ja ulkopuolella yhteiskunnan muiden ilmiöiden. Kun romaani alkaa syödä kuin sika, se tuo mieleen SDP:n mainoksen ja vaalikampanjan.

Tätä samaa ryöstöviljelyä on yritetty toki myös tutkijoiden ja tieteen kohdalla. Tehdään nippuväitöksiä eikä väitöskirjoja lainkaan. Väittelijä ei väittele väitöstilaisuudessa enää mistään. Vastaväittäjä on aseeton ja turha. Näytelmä on arvoton sirkus. Tiedeyhteisön tehtävänä on tuottaa nykyisin väitöskirjoja, koottuja artikkelinippuja, ei tiedettä.

Luovan innovaation lähde kuivuu sellaisessa kustantajan rosoisen kielen prosessissa tai tieteen prostituutiossa, väärin mitoitetussa tulosvastuussa. Arktinen Baabeli (Arctic Babylon) on nyt kylmää kyytiä kustantajan lukea ja oivaltaa virheensä, kuten demarit vaaliyönä, yliopisto väitöstilaisuuden karonkassa, jossa kukaan ei enää tiedä ketä kiittää, paitsi rahoittajaa.

Valtaan ei ole enää paluutta kun rotat jättävät laivan. Jotkut ymmärtävät sen heti, toiset eivät koskaan. Entäpä jos kaikkien petosten ja valheiden jälkeen kokeilisi lopuksi totuutta? Jos työ ja luovuus, innovaatio, ei palkitse, mikä sitten palkitsisi?

Aivan kaikessa yhteiskunta ei voi olla suvaitsevainen joutumatta lopulta täysin rappiolle. Opportunistinen puoluelaitos ja demokratia on ilmiönä vaarallinen yhdessä korruptoituneen median kanssa, eikä niitä lopulta erota toisistaan.

Tänään WSOY on satavuotisen kustannustoimintansa tradition kadottanut ja ovi on jäänyt auki kirjailijoiden lähteä. Ensimmäisenä hukkuvan laivan jättivät sellaiset rotat, joille Finlandia -palkinto on tuttu, WSOY:n järjestämä markkinaetu. Nyt kustantaja on enää kirjapaino ja rotat joutuvat alkamaan alusta koko prosessin Siltalan veljesten unelmaa tukien.

Kirjailijat kun ovat romanttista väkeä, ”seteliselkärankaisia” vanhaa vennamolaista käsitettä lainaten. Se ei ole helppo tie kulkea. Uusia palkittuja Finlandia -ehdokkaita ei ole sieltä luvassa. Mutta ei ole myöskään paluuta vanhaan riideltyyn arkeen, SDP:n 1960-luvun kriisiin ja Rafael Paasion valintaan. Sellaista aikaa me emme nyt enää elä ja kriisi on syvempi, koko puolueinstituutioita koskettava. Tulevat vaalit syksyllä näyttävät, kuinka syvä se meillä todella on. Jäljellä on kohta vain yhden asian liikkeitä ja kymmeniä pieniä puolueitamme.

Vasemmiston tulenkantajat puuttuvat ja viihteen tekijöiden tapa hoitaa bulkki -tuotteet kevääksi ja joulun markkinoille ei ole luovaa taidetta nettinuorille. Matka nobeliin on liian pitkä kulkea. Nippuväitöskirjat eivät kouli nobel -ehdokkaita nekään.

Dikitekniikka ja internet -sukupolvi jyrää perinteisen kirjailijan, globalisaatio hakee myös kunnon kaunokirjallista tuotetta, netti julkaisee parhaat tieteen saavutukset reaalaikaisena. Perinteinen kustannustoiminta on kuollut puoluelaitoksen kriisin myötä sekin.

Vasemmiston kansantaiteilijoita ei enää pidetä yllä yhteiskunnan varoilla. Toverit jakavat siinä yhteistä kohtaloaan vanhana innovaatiojärjestelmänä sitä hiljaa haudaten, kuten Titanic jäävuorensa kupeessa. Kaikki tämä oli nähtävissä jo vuosia ja löytyi toki netistä, mutta ei Hesarin sivuilta.

Se haukkui kepulaisia ja etsi pääministerin morsianta. Jälkimedia ei reagoi kohti jäävuorta täysillä hohkaavaan laivaan, vaan vasta kun laiva on laho köli pystyssä uppoamassa. Se on reaaliaikaisen ja uusmedian sekä vanhan välinen ero. Juuri tämä ero näkyy puoluelaitoksen ja siitä irtautuneen nuoremman koulutetun ikäluokan välillä. Nörtit pojat käyttävät valtaa ilman puolueitakin ja kympin tytöt tulevat perässä.

Demareiden ja puoluelaitoksen ainut pelastus on myöntää kuinka kärjessä kulkee sittenkin aina innovaatioprosessi, ei taloudellisen edun tavoittelu ilman sen sisältöä ja hakien suurinta kuluttajamassaa, jälkiomaksujien joukkoa, supermarketpuolueen tuotteita postmodernin turistin hypisteltäväksi, kulkurin ja pelurin mittoihin tuotteet räätälöiden.

Lahjakkain ja innovatiivisin osa suuntaa ajankäyttönsä haastavampaan, ja puoluelaitos joutui kriisiin siinä missä kirjailijat, muusikot, kuvataiteilijat ja luovan työn perinteinen airut sekä poliittinen kansanliike sen hyödyntäjänä. Sellainen koneisto yhteiskunnan innovaatiojärjestelmänä kääntyy liian hitaasti reaaliaikaisissa prosesseissa, internet -demokratiassa.

Vanhalle konventiolle itsensä tyhjentäminen on yhtä vaikeaa kuin yksilölle. Ydin minän löytäminen – vanhan poisoppiminen – on vaikeampaa kuin uuden oppiminen. Se on yhtä kipeää kuin vallasta luopuminen, suuren ikäluokan vanheneminen ja kuoleman hyväksyminen osana elämää.

Kerman päältä kahmiva ahne vanheneva ihminen ei ole enää soihdunkantajana uskottava. Ihmisen viimeinen kuolemansynti on juuri ahneus, kyvyttömyys vanheta arvokkaasti, siirtää uudelle sukupolvelle, luopua viisaasti.

Sodan aikainen ahne sukupolvi haluaisi viedä hautaan myös aatteet ja uskonnot, filosofiat ja luovuuden, innovaation airueen oikeutuksen, maapallon paikkana elää.

Ei sellaiseen opportunismiin voi saada moraalista tai eettistä oikeutusta. Se on geneettinen virhe ja biologinen, transgeeninen harha ihmisen iän keinotekoisesti muuttuessa lääketieteen keinoin.
posted by Matti Luostarinen  # 5:13 PM

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts