Sosiaalisen median addiktiot

Helsingin Sanomien toimittaja kirjoittaa otsikon aiheesta pari sivua omia kokemuksiaan (HS 14.6). Hänellä on, tai oli, 600 kaveria ja hän piti parin vuoden tauon naamakirjasta. Olettaa, että sama tuska ja addiktio, koukuttuminen uuteen mediaan ja masennukset, koskee ehkä muitakin. Naamakirja kun vei aikaa, kaverit olivat fiktiivisiä ja oikeina kavereina turhakkeita, syntyi apatiaa ja masennusta, siis koukuttumista. Sama toki pätee vaikkapa Hesarin tilaamiseen ja sen lukemiseen vuosikymmeniä. Maakuntalehti ja sen tapa rakentaa levikkialueensa identifikaatiota oli tätä samaa ilmiötämme. Mutta vain ilman parempaa vaihtoehtoakaan kamppailla siitä irti. Poliittiset liikkeet ovat nekin kriisissä ja ilmiön takaa löytyy käsite internet ja maailmankuvien paradigmaiset muutokset. Itsenäisesti ajattelevat ja toimivat kansalaiset. Aiemmin pakkopaitaan puettuina ja eläen kuten nyt vankilan muurien suojissa opitaan elämään. Kun sieltä vapautuu, syntyy oireita, jotka ovat liki pelottavia.

Minulle sosiaalinen media on kuten mikä tahansa oman aikamme media ja käytän sitä niihin tarkoituksiin, joihin sitä on hyödyllistä käyttää. Tutkimukseen, markkinoitiin, myyntiin, tiedottamiseen, siis informaation jakoon ja pienessä määrin myös sen hankintaan ja tulkintaan käyttäen normaalia nopeampaa ja helpompaa tapaa kuin ottaa aina 1000-2000 otanta.

Olen omat kaverini tyypitellyt samoin menetelmin kuin Facebook tekee kohdallaan ja nämä kymmenkunta päätyyppiä myös kuvannut kotisivullani ja perusteellisemmin juuri siellä. Näin siksi, että lukijani siellä ovat kiinnostuneita työstäni ja heitä on miljoonia kun Fb-kavereita on lopulta vain kourallinen. Sinne tehty sähköinen kirja on sekin ilmainen. Jos joku haluaa kirjani keräilykappaleena kirjastoonsa, senkin voi saada ja vielä kuvitettunakin. Vielä hetki takaperin se olisi ollut mahdotonta eikä ollut Amazonin kaltaisia kirjan levittäjiä, myyjiä. Maailma muuttui hetkessä.

Lisäksi voin koko ajan vaihtaa täysin passiivisia kavereitani uusiksi kavereiksi ja pitää näin populaatio elossa ja muuttuvana. Kuten nyt normaalissa elämässäkin kavereita tulee ja menee mutta ei nyt koko ajan ja reaaliaikaisena globaalina vaihtuvuutenamme.

Minun ei ole tarvis kulkea turuilla ja toreilla kirjojani markkinoiden eikä pitää luentoja yliopistossa muutamalle toirkkuvalle oppilaalleni. Joista yksi kopioi sen muitten luettavaksi. Nyt heitä on miljoonia ja valikoituneitakin siten, että nukkuvat ovat karsiutuneet kokonaan ulkopuolelle. Se vaikuttaa melkoisesti myös omaan motiivini tehdä työni kunnolla.

Ystävät nyt ovat erikseen ja virtuaalinen ystävä on korvien väliin rakentuva ilmiömme. Näin se toki tapahtuu ilman sosiaalista kanssakäymistä muutenkin, mutta paljon hitaammin ja vie aikaa tolkuttomasti silloin, kun meillä oli kavereita ja ystäviä joulukorttien osoittama määrä ja hekin vain silloin. Kuollessamme juuri ja juuri arkun kantajien määrä sukulaisia.

Muutama työkaveri, sukulaiset ja tuttavat, kylänmiehet ja -naiset, lähiökapakan elämä, harrastuksessa tavatut jne. Tutkitusti meillä on hyvin vähän sydänystäviä ja se sisärengas ei siitä muutu, onko meillä nykyisin lisää näkemystä ja kupliksi kutsuttuja medioissamme sosiaalisen median kautta syntyneenäkin. Vanha media kuplana murtui siinä missä vanha poliittinen perinnepuoluekin vallankäyttäjänä.

Monella ei ole koskaan ollutkaan muuta kaveripiiriä kuin nyt tällä vuosituhannella syntyneet. Sen sijaan miljoonille viestittäminen vaatii jo jonkin verran myös ammattitaitoakin ja menee heittäen ohi Hesarin yksittäisen toimittajan taidoistamme. Ja ne taidot oli toki hankittu onneksi jo 1980-luvun yliopistoissamme vältellen toimittajan tai poliitikon ammattia. He kun tulisivat ajautumaan kohti uutta koulutusta ja kriisiä.

Toimittajahan julkaisee koko elämänsä aikana vain 2000-3000 artikkelia eikä edes pääse vaikuttamaan julkaisualustaan sekä kuvitukseen, kameran käyttöön, lavastukseen jne. jne. Sellainen elämä on vankilaan suljetun kokemusta ja sitä kuvaten, kaltereiden läpi tuijotellen, masentuen sen nähdessään muurien ulkopuolelle joutuneena.

Mediamaailma muuttui internetin myötä ja alkoi jalostua ja kehittyä miljardien ihmisten siihen osallistuessa. Kyllä siinä joukossa kuulukin olla joku depressiivinenkin ihminen ja rampa, joka ei muuten edes voisi viestittää, hakea itselleen kuulijaa ja lukijaa.

Lisäksi samalla muuttui käsite politiikasta, luovuudesta, demokratiasta, koulutuksesta, uskonnoista ja uuden löytämisestä, valtava määrä käsitteitä tulvi kaikkialta, teknologia parani, puolueetkin muuttuivat uusiksi, toimittaja ja poliitikko joutui kriisiin, jotkut taas siitä vapautuivat.

Vankilan ovet avautuivat ensimmäisen kerran ja se oli monelle traumaattinen kokemus. Halu palata vankilan turvalliseen suojaan, muurien sisälle, on se toinen vaihtoehto, johon tulisi vertailla.

Toimittajan kokema “addiktio” iskee mihin tahansa asiaan, mutta maailmankuvat muuttava internet käyttäjineen on uusine medioineen liian iso asia noin pienen otannan kautta sitä kuvaten ja omaa päätään tutkien. Oman päänsä tarkkailija on koko ajan eksyksissä ja kiertää samaa ympyrää formulakuskien tapaa vanheten. Kiroilevat toimittajien tekemiä samoja kysymyksiä Kimi Räikkösen tapaan katkuisia ja meluisia ovaaleja kiertäen juuri mitään muuta näkemättä. Kyllä niin tylsästä työstä ja elämästä on jotain maksettavakin. Addiktio juosta pallon perässä on vielä rankempi ammattina.

Toimittajat tekevät tuskissaan tätä samaa surutyötään yhtenään ja siirtävät oman kokemuksensa koko kansakunnan kokemukseksi, globaaliksi ilmiöksi. Lopuksi kirjoitetaan vielä tästä kokemuksesta koko maailmaa tai kansakuntia kuvaavia stereotyyppejäkin. Eikä kukaan ihmettele lainkaan kun kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja. Normaali kansalainen vastaavia stereotypioita rakennellen saisi rasitin leiman.

Näin kävi eurooppalaisille suurille uusille puolueille, jotka ovat todellakin uusia ja leimattu yhdellä leimasimella kaikki. Eurooppa on alueitten Eurooppa sekin ja mahdotonta kuvat yhden tai kahden puolueen tai vallankäyttäjän temmellyskenttänä paaluttaen se vuosituhansia vallinneeseen historiaamme. Siinäkin vankilan muurit murtuivat, ei vain Kiinassa tai Yhdysvalloissa, takavuosien Neuvostoliitossa.

Se oli vain paljon valtavampi paradigmainen muutos kuin vuoden 1969 muistelot medioissamme. Ja se koski myös syrjäistä kansakuntaa maakuntineen ja kuntineen Venäjän luoteiskulmalla, Jäämeren rannalla. Maailman onnellisinta kansaa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts