Hetki takaperin 200 vuotta täyttänyt Snellman tunnetaan ehkä parhaiten itsenäisen Suomen kielen ja rahan esitaistelijana. Snellman toteutti omaa filosofiaansa läheisesti käytännön elämässä. Kuitenkin kansallishengen luominen oli vain välietappi matkalla kohti universaalia ihmisyyttä; maailmanhenkeä ihmisyyden toteuttamisessa.
Johan Vilhel Snellman oli hegeliläinen filosofi, jolle dialektiikka merkitsi jatkuvaa muutosta. Tässä merkityksessä hän oli myös omassa ajassamme innovaatiopolitiikan sisäistävä puhdasoppinen innovaattori. Kaiken kyseenalaistanut ja monessa kolhittu mies oli myös tyypillinen oppositiohenkinen taistelija. Itsepäinen ja taisteluhaluinen mies oli tässäkin merkityksessä tyypillinen innovaattori. Hän yritti jopa elää oppiensa mukaan armopaloista piittamatta. Suomen markan isä eli koko elämänsä jatkuvissa veloissa.
Toiminnan mies muutti näkemyksiään tilanteen mukaan. Snellmannin fiklosofiasta voi ammentaa niin oikeisto kuin vasemmistokin. Vähemmän kuintenkin feministit. Snellmannin naisen oli pysyttävä kotona miehensä lohduttajana ja lasten kasavattajana. Toki hän jaksoi moittia jopa kirjallisesti kahdaksannenen lapsen synnyttykseen menehtynyttä vaimoaan vähäisestä halusta opiskella ja olla hänelle sivistynyttä seuraa. Ei ole epäilystä etteikö Snellman ollut narsismiltaan häiriintynyt, kuten useimmat monialaiset lahjakkuudet ja itsekeskeiset luovat innovaattorit ja maanisdepressiiviset persoonallisuudet.
Snellmannin mukaan kansaa tuli sivistää, ei laskeutua sen tasolle. Kansakunnat edustivat hegeliläistä ”maailmanhenkeä”, kansallisosialismin orgaanista kokonaisuutta. Sivistynyt ihminen valitsee siinä mikä on kansanhengen todellinen tahto ja yhteinen hyvä. Opin mukaan jokainen kansakunta saa sellaisen hallituksen kuin mitä sen sivistystaso edellyttää. Hänen aikanaan Suomi oli suuriruhtinaskunta, jota hallittiin Pietarista. Tänään politiikka kiinnostaa yhä harvempia ja lahjakkuudet hakeutuvat kokonaa toisaalle. Puolueiden jäsenmäärät ovat kuihtuneet olemattomiin ja poliittiset virkamiehet on vaikea nimetä karsimatta kielitaidossa ja monessa muussa Snellmannin vaatimassa, jolla päättäjät pysyvät ”kansakunnan yläpuolella”. Yksi sellainen taito on luovuus ja innovointi, kyky visioida tulevaa – siis snellmannilainen tapa hahmotta ”maailmanhengen ” tai kansakunan yhteinen hyvä. Nykyisen globalisaation vuosisatainen vastine.
Snellman oli valistusfilosofi. Hänelle auktoriteettien epäileminen ja vallitsevien olojen kritiikki oli ehkä tärkeämpää kuin visioida uusia järjestelmiä. Tässä mielessä Snellman ei ollut suuri sosiaalinen uudistaja sen innovatiivisessa merkityksessä. Pikemminkin hän oli oppositiohenkinen ”raksuttaja”, jolle innovaatio merkitsi pikemminkin sen omaksumista ja siirtoa, diffuusiota, dynaamista muutosta. Tässä mekityksessä hän oli myös pragmaatikko ja hänessä oli myös tämän ajan utilitaristista liikemiesmentaliteettia. Niinpä ei ole ihme että juuri hän antoi suuren arvon yritteliäisyydelle ja kannatti elinkeinovapautta. Sivistys oli kuitenkin päämäärä ja talous lähinnä vain väline, joka antoi mahdollisuuden väljemmälle hengenviljelylle. Valtio oli korporatiivinen, joka tasoitti ristiriitoja mutta samalla se edusti taloudellista itsekkyttä. Globalisaation keskellä Snellman olisi elänyt kuin kala vedessä. Innovaatiossa häntä olisi kiinnostanut sen kielelliset ja sosiaaliset rakenteet, sosiaaliset ja organisatoriset, symboliset innovaatiot. Tuskin niinkään tekniset tai prosessiin liittyvät pienet yksityiskohdat. Ne olisivat olleet hänelle vain väline savuttaa välietappien kautta universaali ihmisyys.
Tässä ajassa Snellman kiinnostuisi enemmä EU:n kyvystä operoida globaalin aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin puolesta kuin pelkästään tapamme tuijottaa kansallisiin etuihimme. Tässä merkityksessä hän olisi hyvinkin lähellä nykyistä prsidenttiämme ja jopa hallitustamme. Kyky muuttaa ajatteluaan tavalla, jossa totuus on vaihtuva ja ajassa kiinni oleva uskottava selitys, sopisi hänelle. Ei niinkään tietellinen ”totuus” kuin poliitinen uskottavuus. Se että Snellman elää ja voi hyvin selittyy oman aikamme snellmannilaisella perinnöllä. Se on omaa kansakuntamme sosiaalista pääomaa ja muistia. Ilman sitä Snellman ei enää eläisi ajassamme. Hänet olisi haudattu jo ennen Suomen Markkaa. Snellman kuuluu innovaatorina kansakunnan kaipaamiin sakareihin ja selittäjiin omassa kerrontateollisuudessamme.
Max Jakobsonin kolumnia (HS 12.05.2006) Snellmannista lainaten: ”Onko siis Snellman oikeassa todetessaan, että Suomi ei ansaitse muuta hallitusta kuin sen, joka meillä jo on? Vastaako nykyinen hallituksemme laadultaan kansakunnan sivistyksen tasoa? Tästä kannattaisi keskustella”. Jakobson päättää pohdintansa Bertol Brechtin näytelmään Galileosta. ”Onneton on se maa, jolla ei ole sankareita”. Ja tähän vastaa Galileo: ”Ei, onneton on maa, joka tarvitsee sankareita”. Max Jakobsonin mukaan Suomi kuuluu nykyisin niihin onnellisiin maihin, jotka eivät tarvitse sankareita.
Tätä kirjoittaessani suomalaiset siirtyvät televisioden ääreen seuraamaan euroviisuja, Lordin tapaa voittaa meille euforia yhdessä jääkiekkojoukkuemme kanssa. Kansakunnalla on niin monenlaista sankaria ja sankaruutta. Tuskin sen määrässä ja kaipuussa on tapahtunut suurta heilahtelua. Median ja markkinoiden luoman todellisuuden kohdalla snellmannilainen sankaruus on ehkä pysyvämpää kuin tulla hyväksytyksi eurooppalaisena viihteen tuottajana ja kansana kaunsakuntien joukossa. Tässä pohdinnassa Snellman edustaisi nyt innovaatioita, tiedettä ja politiikka (politics ja policy). Kaikkea yhteen sovittaen puhuen evolutionarsimista, klustereista ja innovaatipolitiikan laajemmasta kuin vain puhtaasti tieteellisteknisestä pragmatismista. Se olisi hänelle vain väline saavuttaa suurempi päämäärä. Tässäkin mielessä Snellman olisi merkittävä innovaattori.
Matti Luostarinen
10.05.2006