Innovaatiot ja niiden leviäminen

Aihe, joka eilen oli lukijoitani kiinnostanut, oli kirjoitettu tähän mediaan 13 vuotta takaperin. Tämä media ei siis ole uusi eikä aihe vanhentunut sekään. Ilmiö liittyy myös läheisesti toiseen väitöskirjaani, jossa käsitellään ekologista klusteria ja innovaatiopolitiikkaa. Kirja löytyy vuodelta 2005 myös tuolloin sähköisenä julkaisten www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Aihe on aina ajankohtainen ja tänään sitä on luettu etenkin pohtien samalla, miksi me haemme usein keinoja löytää uutta, luovaa ja innovatiivista ja harvemmin pohdimme, miten tämä “uusi” on ollut aina olemassa ja se tulisi vain kyetä löytämään. Kaikki luonnonlakimme ovat tällaisia. Ne eivät ole keksittyjä, jonkun nimeen liitettäviä, vaan pitkän tien päässä olevia ja useiden sukupolvien kautta löytyneitä lakeja. Se kuka nämä on löytänyt ja miksi tietyissä ympäritöissä näitä löydöksiä tai niiden sovelluksia tehdään enemmän, askarruttaa monen tieteenalan edustajaa samaan aikaan. Ilmiö on siten poikki- tai monitieteinen ja ylläpitää verkostoja tai klusterirakennelmiamme. Se on samalla kulttuurinen ilmiö.

Oma kansantaloutemme tai aleuiden talous on osa tätä kykyä tavoitella uusia innovaatioita ja niiden teollisia prosesseja. Toki mukana on myös muita kuin teknisiä ratkaisuja. Ilmiöt ovat kaikki tieteenalamme kattavia ja myös luovan työn, oli se sitten luonteeltaan mitä tahansa. Tämä koskee myös poliittista prosessia ja siis innovaatiopolitiikkaa. Me panostamme siihen koulutuksessa, tieteessä ja taiteessa, mutta myös pohtiessamme vaikkapa aluetaloutta, ekologista kestävyyttä, ilmastopolitiikkaa, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä mutta erityisesti yrittäjyyttä.

Oli kyseessä mikä tahansa innovaatiopolitiikkaan liittyvä haaste, kukaan ei kiellä, etteikö poikkitieteisyys ja monialainen osaaminen ole sen avainkäsitteitämme tänään. Haemme ikään kuin tieteitten rapapintoja, josta uusimmat innovaatiot tai niiden sovellukset löytyvät. Usein ne ovat jopa mahdollisimman etäällä toisistaan olevia tieteitä, kuten luonnontieteet (natural science) ja ihmistieteet (human science) tahtovat olla.

Näin myös ne lukijat, jotka ovat käyneet eilen tuon jäljempänä olevan tekstini läpi, edustavat hyvin erilaista kulttuuria tutkijoina tai tieteen edustajina, kouluttajina tai yrittäjinä, eivät valikoidu pelkästään innovaatiopolitiikkaa erityisesti tutkivista insinööreistä, taloustieteilijöistä tai alan hallinnosta ja koulutuksesta.

Mukana on myös runsaasti hyvin nuoria aikuisia, sosiaalisen median taitajia ja peleistä kiinnostuneita “nörttejä”, siinä missä median edustajia ja usein silloin naisia, verbaalisesti lahjakkaita kirjoittajia ja värien käyttäjiä samalla.

Näin käsite ja manifestini: “Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti” (The Manifest of Cluster art and Art of Clusters) oli aikanaan poikkeuksellisen otolliseen maaperään kylvetty myös globaalisti ja samalla hyvin monialaisen innovaatioprosessin avaava ilmiö. Suomessa sen juhlapäiväksi 10. heinäkuuta sopii erityisen hyvin, kuvataiteitten luovuuden ja innovoinnin liputuspäivämme.

Toki se pitää silloin sisällään vaikkapa lasitaiteen suuret kultaiset vuotemme tai arkkitehtuurin, jossa sitä runsaasti viljelläänkin. Funktionalismi on sekin sosiologiaa mutta samaan aikaan myös etenkin arkkitehtien käyttämä käsite. Itse pidän siitä paljon enemmän kuin vaikkapa konfliktiteoreetikkojen maailmankuvasta tai ideologioistamme.

perjantai, toukokuu 26, 2006

Innovaatio maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksessa

Innovaatiot voidaan jakaa innovaatiotutkimuksen näkökulmasta typologioihin, jotka palvelevat myös maaseutu- kaupunkivastakkainasettelua. Usein kyseessä on aika- ja tila-aspekti, innovaation leviäminen (diffuusio) tai Schumpterin alunperin esittämä luokitus (lähteet ks. Luostarinen 2005). Tällöin innovaatiot jaetaan esim. teknologisiin innovaatioihin, hallinnollisiin tai organisatorisiin innovaatioihin ja markkinainnovaatioihin. Eri kulttuureissa innovaatiolla ymmärretään hyvinkin erilaisia asioista ja omassamme lähinnä taloutta palvelia tuotteita tai prosesseja, usein myös diffuusiota ja oppimistapahtumia. Alunperin innovaatio on ollut kuitenkin käsitteenä oleellisesti laajempi ja pitää sisällään myös kulttuuriset ja symboli-innovaatiot.

Kapemmassa merkityksessä (esim Alarinta 1998, Harisalo 1984) innovaatioissa on eritelty Clar & Stautonia (1989) mukaillen (ks. Luostarinen 2005, lähteet) tietellisteknisen merkityksen mukaan perus- tai radikaali-innovaatiot sekä sovelletut tai vähittäisinnovaatiot. Näistä maaseutuun liitetään helposti jälkimmäiset. Toiseksi hyödynnetävän tiedon tai taidon mukaan voidaan puhua teknologiseen kehitykseen perustuvasta tai tarjotalähtöisestä innovaatiosta sekä markkinoiden vetoon perustuvasta innovaatiosta.

Maaseutu koetaan usein tuotantoalueena ja kaupunki taas jälkimmäisen innovaation prosessoijana. Muodikkaampaa on ollut puhua kulutuksesta innovaation lähtökohtana.

Kolmanneksi innovaatiot voidaan jakaa liiketaloudellisen merkityksen mukaan, jolloin voidaan mainita esim. tuotantojärjestemiä koskevat innovaatiot ja autonomiset innovaatiot. Systemaattisempaa työtä on tehty edellisten kohdalla mutta molempia suosii perinteisessä ajattelussa urbaani ympäristö tai ainakin taajamoitunut ja tiheä asutus.

Neljäntenä jakotapana voisi olla kohteen mukainen innovaatio, jolloin puhumme tuoteinnovaatioista, prosessi-innovaatioista, organisatorisista innovaatioista tai vaikkapa markkina- tai markkinointi-innovaatioista. Nykykäsityksen mukaan näillä ei ole erityistä kaupunkiin tai maaseutuun sidottavaa toimintalogiikkaa.

Viides luokitustapa olisi syntyprosessin mukainen ja tällöin oleellista olisi innovaation jatkuvuus, ajoittaiset innovaatiot, iteratiiviset prosessit ja innovaation tietoinen kehittäminen. Syntyprosessi suosii lähinnä alueen taloushistoriaa, toimintaympäristön logiikkaa, verkostojen ja etenkin klusterien toimivuutta. Joskus kyseessä voi olla myös hiljainen tieto, sosiaalinen pääoma ja alueellinen “muisti” (ks. käsitteet)

Innovaation diffuusiossa kyse on muutoksesta, viestintäprosesseista ja omaksumisesta klassisen Hägestarandin tai Rogersin mallien mukaan (lähteet ks. Luostarinen 2005). Perusmalleja ovat S-käyrä, hierarkiamalli, kaskadidiffuusio, naapuruusefektit ja epidemiamallit sekä näiden alueelliset sovellukset. Näistä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen näkökulmasta tärkein on keskus- ja vaikutusaluejärjestelmämallit sekä hierarkiamallit. Viestintä- ja kommunikatomallit sekä nykyinen informaatioyhteiskunta vei mallit uuden kriittisen tarkastelun kohteeksi.

Innovaation diffuusioon liitetään nykyisin samoja elementtejä kuin itse innovaation syntyyn. Nykyinen viestintä ja sen vastaaonotto on oleellisesti monivivahteisempi tapahtuma kuin mitä perinteinen diffuusiomalli oletti. Lisäksi tärkeitä ovat ne olosuhteet ja toimintaympäristöt, joissa diffuusio tapahtuu. Kyseessä ei ole yksiselitteinen viestintätapahtuma lähteeltä vastanottajalle. Esimerkkinä viruksen leviäminen ei ole tiedon, taidon tai vaikkapa musiikin ja visuaalisesti vastaanotetun viestin leviämistä, omaksumista ja ymmärtämistä sekä sen muokkaamista ja käsittelyä.

Tärkeämpää kuin luokitella “alueita” (regionalismi) on luokitella innovaatioita, niiden tyyppejä ja kyky vastaanottaa niitä. Se miltä tasolta innovaatio otetaan vastaan ratkaisee prosessin, jolla ko. innovaatio kyetään saavuttamaan. Tässä apuna käytetään tiimejä, verkostoja, klustereita jne. Spatiaalisena yksikkönä voi olla yhtä hyvin kaupunki kuin maaseutumainen ympärstö. Alueet eivät innovoi vaan verkostot, klusterit ja niiden yhteiset toimijat. Sosiaalinen pääoma on näiden yhteistä vuorovaukutusta ja mahdollisesti joskus myös alueellista muistia. Pääsääntöisesti innovaatitoiminassa “löydetään”, ei keksitä. Newton ja Eistein eivät keksineet luonnonlakeja vaan löysivät ne. Pääsääntöisesti innovaatio on jo olemassa ja globaalisti läsnä missä tahansa samanaikaisesti.

Suomessa maaseutuyritysten innovaatioprosessia ovat käsitelleet mm. Esa Storhammar ja Seija Virkkala (2003) (lähteet ks. Luostarinen 2004). Tutkimuksessa maaseutu on jaettu neljään perinteiseen vuorovaikutusmalliin.

Ensimmäisessä ns. jäännösmallissa maaseudulla ei ole itseisarvoa innovaatioiden tuottajana. Tässä mallissa kaupungit nähdään innovaatioiden tuottajan ja maaseutu on niiden vataanottaja. Innovaatio edellyttää mallin mukaan tiheää vuorovaikutusta. Maaseutua voidaa kehittää vain lisäämällä innovaatiotoimintaa taajamissa, josta ne leviävät myöhemmin myös maaseudulle.

Kiintoisaa tämän malin kohdalla on se, että päääosa teknologiakeskuksista ja tiedepuistoista on syntynyt jo ueamman vuosikymmenen ajan joko pieniin taajamiin tai maaseudulle. Malli on syntynyt alunperin hiararkisista rakenteista ja ajatuksesta, jossa innovaatio leviää maaseudulle pääkaupunkiseuduilta ja metropoleista hierarkisesti portaittain suodattuen. Kyseessä ovat 1800-luvun keskus-periferiamallit ja vaikutusaluejärjestelmät. Osa näistä malleista syntyi jo 1600-luvulla ja useimmat niistä ovat analogioita luonnontieteen historiaan (esim. Newton ja painovoimamalli, gravitaatio)

Kahtiajakautumismallissa on kaksi näkökulmaa: konsensusnäkökulma ja riippuvuusnäkökulma. Edellisessä korostetaan perinteistä työnjaon näkökulmaa ja funktionalismia. Maaseutu nähdään maahan sidottujen areaalisten elinkeinojen toimijana ja kaupunki lokaalisten elinkeinojen sijantipaikkana. Malli on vanhahtava ja sen taustalla on ajatus maaseudusta luonnonvarojen tuottajana ja kaupungista jalostajana ja palvelujen tuottajana. Innovaatiotkin tämä alun perin 1800-luvulta oleva malli jakaa maaseudun ja kaupungin innovaatiohin.

Riippuvuusnäkökulma korostaa tässä mallissa konflikiteoriota ja kahden saarekkeen välinen vuorovaikutus on dikotominen myös luokarajoineen ja sosiaalista eriarvoisuutta korostava. Sama ilmiö löytyy perinteisistä keskus- ja vaikutusalueteorioista, joissa yhtymäkohtia on haettu kolonialismin tai imperialimin toimintaperiaatteisiin. Vuorovaikutus syntyy ja kehittyy keskuksen ehdoilla sekä kehittyy periferian kustannuksella.

Innovaatioprosesseissa löytyvät haikosti innovatiiviset alihankintasuhteet, innovatiivisten ja osaavien poismuutto sekä horisontaalisen liittoutumisen esto keskusten varjellessa omia periferioitaan, emämaan omia siirtomaitaan.

Jatkuvuusmallissa kaupunki ja maaseutu kuvataan samalla jatkuvasti muttuvalla janalla. Innovaatiotoiminta ja mm. tutkimus kohdistuu kuitenkin janan kaupungin puoleiseen päähän. Huomio kiinnittyy yksittäisiin toimintoihin, joista tärkeimmät suuntautuvat kaupungista maaseudulle. Koulutus, televiestintä ja palvelut ovat tällaisia innovaatioprosessin käynnistymiselle välttämättömiä tarpeita. Jatkuvuusnmalli ei tuo uutta kahteen edelliseen. Nykyinen aluepoliittinen keskustelumme (kuntauudistus) on osa tätä mallia.

Sekoitusmalissa kaupunkia ja maaseutua ei edes pyritä erottamaan innovaatioiden näkökulmasta. Olennaista ei ole sijainti vaan innovaatioiden kilpailukyky. Itse ehdot innovaatioiden synnylle olisivat informaatioyhteiskunnan ympäristössä (JIT, JIP) samat riippumatta fyysisestä ympäristöstä. Vain eräänlainen “innovaatioprofiili” voisi rippua alueen elinkeino- ja toimialarakenteesta.

Malli korostaa maaseudun toimintaympäristön mosaiikkia ja on lähinnä nykyistä käsitystä globaalista toimintaympäristöstämme. Edelleisessä lähtökohtana taas oli toiminnat ja niiden jakautuminen, ei niinkään toiminaympäristön kehittäminen sinänsä. Muiden mallien kohdalla maaseutua voidaan kehittää vain joko riippuvuuden murtamisella (emansipaatio), kokonaan uusilla elinkeinoilla tai prosessi-innovaatioilla (Niche-tuotanto) tai keskittymällä yksinomaan innovaatioiden leviämisen soveltamiseen lisäten panoksia taajamiin. Tämä tie on ilmeisesti käyty jo loppuun.

Matti Luostarinen
26.05.2006

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts