Kysymys on suoraan tämän päivän Helsingin Sanomien (3.8. 2019) näkyvimmästä artikkelista. Sillä haetaan samalla vastausta, onko perussuomalaisten kannatuksen taustalla Veikko Vennamon aikanaan perustaman puolueen henkistä perintöä tai populistista henkeä. Timo Soini kun piti sitä näkyvästi yllä ja kuvasi Vennamon oppi-isäkseen yhdessä professori Tuoma Martikaisen kanssa. Toisaalta hän kertoi puolueen syntyneen saunan lauteilla kolmen miehen toimesta.
Soinin kertomukset ovat tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta yhtä uskottavia kuin kenen tahansa tapa kuvata yhteiskunnalliset ilmiöt psykologisoiden ja tehden niistä sitä kautta mielenkiitoisia. Tiede ja fakta kun ovat yleensä yhteiskunnallisina ilmiöinä vähemmän mielenkiitoisia. Brittien tuore pääministeri ja Yhdysvaltain presidentti ovat havainneet saman asian. On hyvä pörröttää hiuksetkin ennen hetkeä, jolloin joutuu kameroitten kuvattavaksi ja mediaväen eteen. Jokainen päivä vaatii sekin uuden tviitin medioitten purtavaksi. Miten tällaisen perinnön jakaisit?
Valtaosa perussuomalaista ei ole koskaan kuullutkaan Veikko Vennamosta saati hänen poliittisesta toiminnastaan. Vielä vähemmän Pekka Vennamosta hänen poikanaan, saati lehden kuvaamasta pienviljelijästä Eino Poutiaisesta Pohjois-Karjalasta pappamopoineen. Legenda kun elää kovin vaatimattoman pienen ihmisjoukon muistissa. Sen periytymisestä sosiaalisena ilmiönä tuskin voidaan puhua oman aikamme päivittäin muuttuvassa tiedotusilmapiirissä. Mitä ”Vennamon perinnöllä” media, ja Helsingin Sanomat erityisesti, mahtoi tarkoittaa? Tuskin sitä kauheasti toimituksessa pohdittiin.
Ilmiö, mediailmiö erityisesti, ei sellaisenaan periydy, etenkin määrittelemättömänä, eikä ole merkittävä muussa kuin mediatutkimuksen omassa sisäisessä viestinnässä ja sen tutkijoiden arjessa. Tutkimuksen kentässä kyseinen juttu on siten pikemminkin mediatieteilijöitten harrastuksen kohde ja aiheena politiikka sekä tiedottaminen osana populismia ja sen syntyä Suomessa vuosina 1950-2020. Timo Soini voisi kirjoittaa siitä väitöskirjansa ja saada sille myös muutaman lukijankin. Itse en pitäisi sitä erityisen ajankohtaisena ja sivuuttaisin lähinnä yhden esseen kautta asiaa sen enempää pohtien.
Syynä on populismin kovin tutkittu ja Suomessa vähemmän mielenkiitoa herättävä kansainvälinen, saati globaali merkityksensä. Emme ole erityisen populismiin ja sen ilmiöihin vihkiytynyt kansakunta, siinä missä monet meitä oleellisesti suuremmat ja aihetta paremmin ymmärtävät ja myös heidän yliopistot tutkijoineen. Olisi siten siirryttävä joka tapauksessa kohteisiin ja esimerkkeihin, jotka ovat Suomea ja sen vaaleja sekä poliittisia liikeitämme kiinnostavampia. Ilmiö ei ole siis erityisen suomalainen.
Hesari unohtaa kaiken edellä kerrotun kuvatessaan SMP syntyä ja hakiessaan apua haastatellen Pekka Vennamoa tai muita alan ”tutkijoita”. Hehän olivat osa noin kahden vuosikymmenen välein tapahtuvaa sukupolvien välistä ”periytymistä”, olkoonkin ettei heillä ollut muuta tekemistä prosessissa kuin kulkea virran mukana. Sen tulkinta on toki historiaa ja valtiotieteitä tutkivien tehtävä, ei virrassa uineiden poliitikkojen tai heidän lastensa asia. Heiltä sen kysyminen on turhaa jo muistaen isä ja poika Vennamon väliset riidat.
Politiikan tutkimus ei ole toki narratiivinen kertomus, jossa poliitikot, aikansa lapset, hävinneet ja voittajat, alkavat kertoa narratiivista tarinaansa, miksi kävi kuten kävi. Sehän muistuttaa etenkin juuri poliitikkojen tekemiä mustelmia, jossa he hakevat selitystä omalle toiminnalleen ja sen vaikutuksille ikään kuin yhden ihmisen otantana miljoonien joukossa. Siinä kaaosteoriat kalpenevat, kun luemme miten yksi ihminen on muuttanut maailmaa pelkällä läsnäolollaan ja nappia painaen.
He olivat usin jo alkujaankin väärässä tehtävässä ja väärin motiivein. Sellainen ihminen kertoo tarinan, joka on hänelle itselleen otollisin ja siedettävä. Tämä koskee meitä kaikkia. Ei vain Timo Soinia tai Pekka Vennamoa historian kirjoittajina, omasta itsestään tai vanhemmistaan samalla kertoen. Se ei kestä kritiikkiä.
Siinä kun oleellinen unohtuu, objektiivisuus ja ikävät asiat sekä kansa, joka lopulta teki tai oli tekemättä. Media taas toimittajineen kirjoittaa tarinan, jossa mukana on myyviä kertojia ja heidän värikkäitä tarinoitaan. Värikäs kertomus myy paremmin kuin tylsä ja ikävä totuus. Asiantuntija pilaakin usein muuten kiehtovan kertomuksen.
Niin nytkin Hesarin kertomuksessa ”Vieläkö Vennamon perintö elää”. Otsikko on väärä ja harhauttaa, jos haetaan vastausta kysymykseen, jonka kahden vuosikymmen välein tapahtuva yhteiskunnallinen murros, sukupolviliikkeet, sekä näiden usein myös toistuvat yhteiskunnalliset ilmiömme aiheuttavat.
Ei henkilön tai parin saunassa istuvan tekoja seuraten, kuten Timo Soini asian on kuvannut. Se ei kerro populismista, kansasta ja sen liikkeistä, juurikaan mitään oleellista. Se on sille liki kääntöpuoli. Kansaa kun ei saa saunan lauteille. Politiikkaan liittyviä, ja juuri kansaa (populus) koskevia, kun ei voi, eikä saa medioissamme, psykologisoida parin henkilön haastattelulla hakien totuutta kysymykseen: ”Vieläkö Vennamon perintö elää.” Media ei saa olla valemediaa jo perustaltaan ja kysymyksen asettelultaan. Se ei saa harhauttaa lukijaansa. Vennamon perintö kun liittyy kansanliikkeeseen ja sen syntyyn, populismiin. Ei sen sisältöön ensinkään.
Vuonna 1959 järjestettiin kokous Pieksämäellä, jolloin perustettiin Suomen Pientalonpoikain puolue ja sen tausta liittyi läheisesti Karjalan evakkoihin, pienviljelijöihin ja yhdyskuntarakenteiden sellaiseen murrokseen, jossa Maalaisliitto puolueena koki hajaannuksen.
Unohdettu kansa ja sen unohtuminen sodan jälkeisessä Suomessa sai aikaan liikehdintää kaikissa perinnepuolueissamme ja puoluehajaannusta pidettiin sen ilmentymänä. Se oli kirosana jota ei saanut käyttää.
Seurasin itse tuota kokousta silloin kahdeksan vuoden ikäisenä lausuen runoja Pohjois-Savossa Maalaisliiton ja myöhemmin myös SMP:n tupailloissa. Ne kun vaativat myös jotain muutakin ohjelmaa kuin Veikko Vennamon kaltaisen loistavan puhujan poliittisen demagogian. Kuvaamme tänäänkin lapsia halutessamme viestittä, kuinka vilpittömiä poliitikkojemme ja puolueittemme tavoitteet ovat. Luonto ja eläimet ovat toinen tapa viestittää leppäkerttuineen mistä puolue on tehty. Vihreä puolue viestittää sekin pyrkien vaikuttamaan tunteisiimme, ei järkeen.
Samalla olin tietämättäni mukana sellaisissa ilmiöissä, joista kirjoitetaan vielä vuosikymmenien kuluttua Suomen historian merkittävinä tapahtuminamme. Tutkijana ei olisi voinut olla onnekkaampi. Media ei kuitenkaan tule minua haastattelemaan. Ymmärrän kyllä syyt ja niiden sepätkin. Suomi ei ole minulle vieras maailman onnellisimpana maana.
Vuoden 1979 kokous Porissa, kaksi vuosikymmentä myöhemmin, taas vaihtoi puheenjohtajaksi Veikon paikalle hänen poikansa Pekka Vennamon. SMP sai medioissa lisänimen ”Sirkka, minä ja Pekka” ja sitä alettiin pitää perhedynastiana samalla. Urpo Leppänen ottopoikana puoluesihteerinä. Sellainen ei ole populistinen liike lainkaan. Vain mediamme yhdisti kaksi asiaa toisiinsa mustamaalatessaan kansanliikettä. Perinnepuolueistamme kun valuin kannatusta tähän uuteen puolueeseen. Niin tapahtuu nytkin.
Elimme aikaa, jolloin maaseudun murros, maaltapako, oli ajautunut yhdyskuntarakenteiden syvään taantumaan ja kaupungistuminen sekä kaupunkilaistuminen sen sosiaalisena ilmiönä oli kärjistynyt. Työttömyys oli korkea ja elimme myös Kekkosen ajan loppuvaiheita. Suomalaisen ummehtuneen politiikan henki haisi ja sitä hävettiin. Elimme samalla kylmän sodan aikaa ja varoimme keikuttamasta venettä.
Vennamon käynnistämä amerikkalaistyylinen vaalikampanja oli uutta sen ajan Suomessa. Yhdyskuntarakenteiden ja kekkosvihan aiheuttama ensimmäinen poliittinen jytky koettiin toki jo vuonna 1970, jolloin ensin presidentin valitsijamiesvaaleissa ja seuraavissa eduskuntavaaleissa SMP sai 18 paikkaa.
Kokoomus ja pankinjohtaja Matti Virkkunen oli mukana tässä kekkosvastaisessa ilmiössämme. Jatkossa näitä vaaleja ei sitten järjestetty enää lainkaan kiitos noottien ja poikkeuslakiemme. Seteliselkärankaiset oli ostettava hekin ennen näitä vaalejamme. Näin puolueen perintö Helsingin Sanomien kuvaamana koki vaikean takaiskun. Se, miten lehti silloin asian esitti, ei varmaan miellytä oman aikamme toimittajia. Siitä on siis syytä vaieta Vennamon perintöä tutkittaessa. Samalla kun olisi tutkittava myös medioitamme ja niiden viestinnän periytymistämme.
Media oli koko ajan mukana ja ei muka nähnyt näiden ilmiöiden synnyn taustoja. Se oli pelottava ilmiö ja muistutus myös omalle ajallemme, millainen oma mediamme voi olla satuineen myös tänään vuonna 2019. Miten mahtaisi olla vuonna 2039? Media kun on oman aikansa tuote. Niin myös tutkittaessa Vennamon perintöä vuonna 2019. Se vaihtelee ajassa. Yhteiskunnallinen ilmiö kun on aina myös mediailmiö.
Tuon ajan media pimensi kokonaan nootin synnyn ja SMP:n hajottamisen todelliset syyt. Sama päti myöhemmin sinisen puolueen kohdalla. Vasta parin vuosikymmenen jälkeen se ehkä avataan ja tiedämme, miksi kävi kuten kävi sinisille. Kuten aiemmin seteliselkärankaisille. Heidäthän ostettiin. Mutta kuka osti ja miksi?
Ostaja tuli idästä. Sitä kutsuttiin reaalipolitiikaksi. Se, että taas kahden vuosikymmenen jälkeen, ja siis vuonna 2009 uusi sukupolvi oli kypsä uuteen ongelmiensa rakenteellisiin ratkaisuihin. Se että ratkaisua ei tuolloin syntynyt, vuonna 2019 puolueen puheenjohtajana on Timo Soinin sijaan SMP:n perillisten mielestä uskottavampi Jussi Halla-aho, kuvaa vain ajan henkeä ja sen tapaa toimia uuden sosiaalisen median avustamana. Toki nimi voisi olla myös Veikko Vennamo.
Mitä tekemistä Veikko Vennamolla voisi olla tämän uuden ajan poliitikkonamme, jää lehdeltä pohtimatta. Pekka Vennamon tapa pohtia sitä on vahvasti värittynyt ja taustalla on paljon muutakin kuin puhtaat jauhot pussissa. Kyseessä kun ei ole sen enempää Pekka Vennamon kuin Timo Soinin perinnöstä ja tämän jakajistamme. Sama pätee perinnepuolueisiimme, joiden kannatus on samaan aikaan romahtanut.
Lasten paikalla äänestäjinä ovat nyt lastenlapset ja mukana on myös perinnepuolueittemme entisiä äänestäjiä. Niiden vanha poliittinen viesti ei ole ajanmukainen ja vanhakantaisen sanoman uusiminen on monipuoluejärjestelmässä vaikeaa. Syntyy myös uusia puolueita. Yhden asian liike on mahdollista muuttaa sekin myöhemmin paremmin monipuoluejärjestelmän vaatimuksia palvellen. Paavo Väyrynen ehtii tehdä vielä monta monen asian liikettä hänkin. Hän ei vain ole perusuomalaisen puolueen puheenjohtaja. Ei myöskään keskustan kunniapuheenjohtaja. Kansanliike ei synny ilman sille vaadittavia yhteiskunnallisia perusteita. Tänään ne eivät ole samat kuin 60 vuotta takaperin. Näin vennamolainen kansanliike ei voi olla samaan aikaan perussuomalainen kansanliike. Ymmärrämme tämän peremmin vertailemalla vaikkapa eri aikojen urheilijoita keskenään kannattajineen. Olemme urheiluhullua kansaa. Mielensä pahoittaja tietää kuinka ennen oli paremmin.
Aika voi toki olla uusi mutta ilmiö sosiaalisena sama. Halla-aho käytti sitä jo varhain blogialustanaan ja samaan aikaan koko puolueinstituutiomme joutui syvään kriisiin rinnan medioittemme kanssa. Kun sitä on saanut seurata jo 60 -vuoden ajan hyvin läheltä, sisältä ja sinne itsensä myös tutkijana koulutettuna, useamman tiedekunnan tohtorina, kansainvälisen taustan hankkineena, ilmiöitä voi myös ennustaa ja sen tulevaa kehitystä tarvittaessa myös aiempaa paremmin ohjaillakin. Elämme kokonaan eri aikaa kuin Veikko Vennamon tehdessä poliittista historiaansa. Paavo Nurmen ja Lasse Virenin juoksuja ei voi siirtää omaan aikaamme.
Vielä neljä vuosikymmentä takaperin meillä ei ollut reaaliaikaista välineistöä ja sellaista mediaa, sähköistä digikieltä tekniikoineen, joka olisi ollut kansalaismedia, kenen tahansa ulottuvilla, ja joka kykenee saavuttamaan kenet tahansa avainhenkilöt, myös mainonnassa, terveytemme hoidossa, missä tahansa ikinä haluamme, missä tahansa elämämme yhteiskunnallisissa toimissa. Ei vennamolaisuus aikanaan näitä vaatinut. Mutta jotain se vaati ja ne olivat tuossa ajassa, ei tässä.
Oma aikamme on kokonaan muuta kuin Eino Poutiainen ja pappa mopolla viestiään levittäen. Oman aikamme median kuvaama, narratiivinen kertomus Hesarissa, on taas kokonaan oma tutkimuksen aiheensa sekin. Se ei liity lainkaan otsikon aiheeseen Vennamon perinnöstä. Tottahan siinä ei ole nyt edes siteeksi. Totuus on usein tieteellisen tylsä, mutta paremmin myy värikäs kertomus ja värikkäät kertojat Yhdysvaltain presidentin tai brittien pääministerin tapaan hiuksensa hoitaen. Sille tutkijat eivät voi mitään. Ei myöskään oman aikamme mediayhteiskunnan oudoille otsikoille.
Kyse on median moraalista ja sen tavasta otsikoida juttunsa. Niiden sisältö kun voi olla lopulta mitä tahansa ja huomenna otsikot vaihtuvat. Kukaan ei edes enää odota, että niihin myös vastattaisiin. Näin oman aikamme mediat valikoivat myös omana aikamme poliitikot ja poliittiset liikkeet, ei päinvastoin totuutta käännellen. Veikko Vennamo oli ensimmäisiä suomalaisia amerikkalaisen median oivaltavia poliitikkojamme. Ei sen ihmeellisempää.
Kyse oli diffuusisesta ilmiöstä, jossa myös moni muukin kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö levisi Yhdysvalloista Suomeen parin vuosikymmenen viiveellä. Nyt se viive on paljon pienempi tai sitä ei ole lainkaan, syntyi reaaliaikaisia ilmiöitä.