Tätä blogiani, vuonna 2006 kirjoitettua, oli luettu runsaasti eilen. Kirjoitus on ajalta, jolloin isä lampun osti. Se kertoo Helsingin Sanomiin, tähän maamme kärkimediaksi esiteltyyn, arvostettuun ja arvovaltaiseen foorumiin lähetettyä kolumnia, vastaustani siihen. Vuosituhat oli vaihtunut ja Itä-Savo maakuntalehtenä siirtynyt jo 1980-luvulla digiaikaan. Kilpailevat mediat raivosivat vierellä. MTT Jokioisissa oli hoitanut maataloudelle ja viljelijöille jo 1990-luvun alussa toimineen agronetin sekä agropolis strategian alun. Lehmät käyttivät kännykkää. Minua kutsuttiin agropoliitaksi maailmalla. Kirjani ”Agropolis Strategy” oli myynyt hyvin. ”Social media economy and strategy” oli painossa Saksassa. Suomessa sitä ei olisi voinut julkaista 2000-luvun alussa.
Suomi laahasi yhden sukupolven ja 20 vuotta muuta maailmaa jäljessä, Forssan kaltainen työläiskulttuuri kaksi sukupolvea ja 40 vuotta. Uuteen asennoiduttiin vihamielisesti ja vihapuheen rinnalla kulki ilmiölle tyypillinen kiusaaminen. Paikoin se sai fataaleja piirteitä ja selittää myös alueen vaikea historian ja sisällissodan arvet.
Internettiä valmisteltiin ja sosiaalinen media otti ensimmäisiä askeleitaan myös Helsingissä, ei vain maaseudun kylissämme. Yritin vastata silloin kirjoittajalle lehteen. Turhaan. Turhaa se on nytkin.
Voit lukea kirjoitukseni kotisivuiltani ja hakea ne myös globaalisti. Aika muuttui. Hesarin esittelemä maailmankuva ei muutu. Se kertoo tänään, kuinka vihapuheita kirjoittavat ovat joko perussuomalaisia tai ehkä myös punavihreitä liberaaleja. Tosin suurin varauksin.
Vihapuheita eivät esitä ihmiset, hyvät ihmiset perinnepuolueissamme, eivätkä Puolaa, Unkaria ja Yhdysvaltain presidenttiä haukkuvat hyvät ihmiset. Mediaa lukien Suomessa vihapuhe ei synny sen sisällöstä vaan esittäjästä, sen asiasisällöstä enempää piittaamatta. Populismi määritellään sekin tavalla, joka on stereotypioita ruokkivaa ja muistuttaa rasismia hakien medioille tyypillisiä stereotypioitamme. Mediayhteiskunnan äärimäisen negatiivinen ilme syntyy sen luonteesta hakea epäkohtia, kärjistää radikaalin yhteiskunnan ääripäiden näkyvyyttä sekä puida jyvät ja akanat erilleen, esitellen sen jälkeen meille akanat.
Mediayhteiskunnan valta on siirtymässä, kuten 2000-luvun alussa kirjoitin, yhä selvemmin sosiaalisen median jäteille sekä samalla leimaten yhteiskuntamme poliittisen kiisin perussyitä. Emme ottaneet niitä vakavasti vuosituhannen alussa ja jo ennen sitä. Kapitalismin kriisi syvenee. Sosialismi kaatui paljon aikaisemmin. Sinne ei ole paluuta eikä vanhoihin perinnepuolueisiimme.
Ei myöskään Koijärvelle maanviljleijöitä haukkuen vihreänä maailmanparantajana. He osaavat asiansa ja kuuntelevat tiedettä. Metropoleissa emme ota nytkään uusia uhkia vakavasti. Yksi uhka, ilmastomuutos ja siinä vain yksi ilmiö, hiili, hiilidioksidi, ei ole likimainkaan riittävä uhkan tunnus. Se on koko keskustelun sokea piste ja sitä kautta Suomessa maaseutu, maatalous, metsät ja hiilinielut. Me pilaamme suuren maamme suuren mahdollisuuden.
tiistai, heinäkuu 11, 2006
Härillä kyntäjä
Kun härillä kyntää.
Härillä kyntävällä on taipumusta puhua myös häristään. Näin tekee Jakke Holvas Hesarissa (9.7. 2006) verratessaan tietokoneajan ja sähköisen median kehittyvintä tiedotusta 1970-luvun lasten ja nuorten harrastamiin provokatiivisiin ja narsistisiin pienlehtiin. Niissä toimittaja pieraisi omaan käteensä.
Pienlehdillä tarkoitetaan lähinnä aikansa monistekulttuuria ja tuon ajan teknologian ihmeen (monistuskone) mahdollistaman kirkonkylien ja kaupunginosien hengentuotteita. Kirjoittaja Holvas toimitti itse Vantaalla tuolloista ”pienlehteä” nimellä Seppo.
Kun Holvas vertaa Seppoaan globaaliin verkostoon ja sen ilmentymiin, mediayhteiskunnan digiaikaan, hän tulee vertailleeksi samalla pieniä paikalliskulttuureja globalisaatioon tahtomattaan. Härällä kyntäneen on vaikea erotta globaalia juuri omasta kokemuskentästään. Se näkyy vertailussa. Uusi torjutaan osin pelon tai oman maailmankuvan muuttavana ja uutta ponnistelua vaativana arvomaailmana. Se muuttaa ne dogmit ja teoriat, joita vanha piti yllä perinnepuolueineen. Nekin joutuivat kriisiin.
Tähän ilmiöön törmää kaiken aikaa kun seuraa sodan aikoihin syntyneen suuren ikäluokan pyrkimystä seurata sähköisiä viestimiä, internettiä ja verkostoja. Jopa suuren lehden toimittajalla saattaa olla vaikea hahmottaa mediaansa myös sähköisenä viestimenä. Viestimestä ja tiedottamisesta tulee pääasia ja muu hämärtyy. Tutkijakin saattaa ihastua välineisiin ja metodiikkaan. Elämme hybridiyhteiskunnalle tyypillistä paradigmaista vaihettamme. Siinä ei muutu vain teoriat tai mallit vaan samalla maailmankuvamme.
Kaikki eivät siihen voi sopeutua ja se jakaa kansan kahtia. Perinnepuolueet ja media eivät voi siihen sopeutua muuttumatta nekin. Näin kriisi syvenee juuri demokratian ja puolueinstituutiomme sisällä sekä niitä ylläpitävien organisaatioiden kohdalla. Suomessa rakenteellinen korruptio on osa tätä kriisiin vievää ilmiötä. Puolueeseen sidotut virat ovat luonnollisesti valtava ongelma muutoksessa.
Siinä taustalla on hieman samaa kuin Juhani Ahon mainiossa romaanissa, jossa lapinlahtelainen keski-ikäinen mies kertoo vaimolleen visiotaan rautatiestä näkemättä sitä ensin. On surullista että moniulotteinen maailma ja sen tapa muuttaa ajan ja paikan suhteellisuus on mahdotonta kuvata kaksiulotteisena. Sen ymmärtäminen kun helpottaisi nyt koko kansantaloutemme suhteuttamista aluetaloutemme syvenevään kriisiin. Sen rinnalla kun kulkee suuren ikäluokan ikääntyminen ja vähenevä lapsilukumme.
Jakko Holvalle esim. blogit ovat vain julkistettuja päiväkirjoja ja muistuttavat kyläsanomia tai hänen Seppo -monistettaan. Seppo -moniste vain ei levinnyt globaalisti, ei ollut monikulttuurinen eikä sitä voinut reaaliaikaisesti lukea missä tahansa ja vastata siihen lisäten samalla omat kommenttinsa, kuvansa tai ostaa tuote jne. Sepon mukana ei levinnyt viruksia, ei liikkuvia kuvia eikä se tallentunut globaaliin sähköiseen muistiin. Jos virus levisi, se oli toimittajan omasta flunssasta. Lehti vaati siis kosketuksen ja virus levisi aivan samalla tavalla kuin tieto tuhat vuotta aiemmin. Ei mitään uutta paitsi kirjapainotekniikka kömpelösti käytettynä. Näin Seppo Holva kuvaa samalla koko perinteisen mediamme ongelmat ja niiden kriisiytyvän talouden sekä sosiaalisen median strategisen osaamattomuuden. Toisen väitöskirjani kuvaama ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka on sille täysin tuntematon ilmiönä sekin.
Blogi on kehittyvä ja kaiken aikaa elävä ja muuttuva prosessi. Sillä on kehno suomenkielinen vastine, kuten tietokoneella (Computer). Se hämää Sepon toimittajaa ja monia hänen lisäkseen. Bloggeri on heille pelottava kilpailija ja haaste. Toimittaja haluaisi olla samaan aikaa vapaa ja vallankumauksellinen, kuten Sepon toimittaja aikanaan riikinkukkovuosinaan. Ja samalla hän on toteuttamassa tylsää työtään pelkistäen ja ilman sellaista vapautta, jossa mukana ei olisi lukijan ja kustantajan, ilmoittajien intressit. Hän ei tunnista digiajan kieltä ja robotteja, algoritmeja ja teollisesti tuotettuja, taskuun mahtuvia tietokoneitamme sekä uutta tekoälyä. Taskuun mahtuu edelleen vain käsi ja kännykkä, puhelin.
Toimittajan työ on kaiken aikaa pelkistävää ja luovuutta kaventavaa, puoliluovaa puuhastelua. Kamelin vuosia elävälle sellainen sopii hyvin. Toimittaja tietää kaiken aikaa yhä vähemmän yhä enemmästä kun tutkijat tietävät syventäen tietoaan yhä enemmän yhä vähemmästä mutta oppivat myös integroimaan tietoa. Hyvä tiedemies on pakkoneuroottinen toistaja. Monet neroiksi nimeämämme ovat juuri tällaisia mielenterveydeltään horjuvia tapauksia. Bloggeri auttaa ulos tästä ongelmasta. Sekä toimittajan että tutkijan, mutta vain tiedemies hyötyy tästä kehityksestä osana omaa ammattiaan sitä rajusti samalla tehostaen ja helpottaen.
Seppo –lehtinen katosi siinä missä Jakko Holvan juttu Hesarissa, päivälehdessä. Paperinen päivälehti on sen päivän ilmiö ja katoavaa kansanviisautta. Blogi on muuttuva, uutta luova ja innovatiivinen. Sen oikeutusta ei tarvitse puolustaa Blogin käyttäjät kommunikoivat keskenään ja prosessoivat muutenkin kuin menneessä ajassa. Blogi ei toki poikkea mitenkään pankin tai autoliikkeen tavasta tiedottaa, ostaa ja myydä, siirtää rahaa pörssissä. Lapsikin kykenee siihen. Tosin enemmän ehkä luetaan ministerin tai pääjohtajan bolgeja. Ministeriä tai presidenttiä ei voi siellä tulkita väärin.
Mauno Koivisto olisi oiva blogin käyttäjä, jos olisi nuorempi. Urho Kekkonen vielä innokkaampi luovana kirjoittajana. Tosin hän ei voisi estää toimittajia kirjoittamasta omilla myllykirjeillään. Tutkijalle sekä opettajalle blogi on valtava helpotus sekä itse tutkimustyössä että sen tiedottamisessa ja opetuksessa. Blogi on paljon muuta kuin perinteinen päiväkirja tai lehden vastine. Blogi on uusmedian vallankumouksellisin ilmiö ja omat lukijani, koulutettavat, kasvavat muutamasta kymmenestä miljooniin. Kuhan pidän itseni ajan tasalla myös Suomessa asuen. Siihen tarvitsen kuitenkin suurten globaalien yritysten apua. Ne kun tulevat panostamaan tuotekehittelyyn enemmän kuin Suomen valtio.
Päivälehti voisi aivan yhtä hyvin tuottaa tietoa, joka on 50 vuotta vanhaa kuin vuorokauden ikäistä, kun sitä verrataan reaaliaikaiseen. Molemmat voivat olla yhtä kiinnostavia. Kuitenkin vain reaaliaikainen on kokemus, jossa itse elämme mukana sitä samalla aktiivisesti muokaten. Lehti vain toteaa jo tapahtuneen. On historiaa ja raportoi siitä. Se kertoo ja analysoi jo tapahtunutta ja siirtää (diffuusio). Nauhoituksessa on tietty ero suoraan lähetykseen verrattuna myös sähköisessä viestinnässä. Tämän ymmärtäminen on härällä kyntävälle pragmaatikolle mahdotonta. Hän haluaisi elää kokemuksensa uudelleen mutta hidastettuna. Hän ei ymmärrä kuinka aurinko laskee länteen ja nousee idästä. On oltava mukana tässä reaaliaikaisessa prosessissa ja viestitettävä myös roboteille. Tunnettava lukijansa ja haettava oikeat verkostot maailmalta.
Verkosto ja sen tapa viestiä, ottaa vastaan ja lähettää, ei ole vain ”kapina”, kuten Holva oman 1980-luvun lehtensä kuvaa. Olen tavannut professoreja, talousneroiksi mainittuja, visionäärejä, jotka vielä niinkin myöhään kuin 1970 -luvulla ennustivat tietokoneajan aivan väärin. Olettivat sen olevan ohimenevän hullutuksen ja kauden. Härällä kyntävä toivoo jälkiomaksujana niin. Kun visionääri tapaa härällä kyntävän, häntä on jälkiomaksujana syytä kuunnella ja toimittava tämän jälkeen toisin. Jos innovaattori tapaa kuulijoittensa joukossa ihmisiä, jotka tuntevat hänen ajatuksensa ja ideansa, hän ei ole innovaattori vaan joko varhainen tai myöhäinen omaksuja ja enintään innovaation siirtäjä (opettaja), diffuusion edistäjä tai hidastaja. Siinä on valtava ero innovaattoriin verrattuna. Heitä on usein vain muutama miljoonasta. Joskus ei yhtään.
Otan esimerkin. Maaseutua tutkivana maaseudusta. Härillä kyntäen.
Samassa Hesarissa, johon Jaakko Holvas kirjoittaa, on kertomus maaseudusta. Jutussa kerrotaan printtilehdelle tyypilliseen tapaan lainaten asiantuntijaa, tässä tapauksessa prof. Hannu Katajamäkeä. Lehden mukaan maaseudun tulisi tuotteistaa positiivisesti kylähulluttaan. Se on maaseudun pelastus. Siinä koko juttu!
Tunnen prof. Katajamäen ja hänen tuotantoaan. Tuossa ei ole koko juttu. Vain paperilehden pelkistys ja näkemys, jossa sanojana on mukamas Katajamäki.
Maaseutu on käsitteenä monelle medialle Helsingissä ongelmallinen. Sen voi kertoa vain sähköisesti ja verkostoitumalla sen eri yrittäjiin, kouluttajiin, neuvojiin, tutkijoihin, kehittäjiin jne. Siinä hulluus, siunattu tai ei, ei auta yhtään. Vielä vähemmän paperilehden tapa pelkistää tuo hulluus yhteen esimerkkiin ja vielä alan professorin vahvistamana.
Pelkistys tekee vaikeasta ja mutkikkaasta aiheesta virheellisen ja väärän. Se on pragmaatikon suurin heikkous. Maaseudulla on pelkästään maataloudessa sama määrä ja hieman enemmän peltoa kuin vielä 1990-luvun alussa. Viljelijäperheitä on 70 000 ja monialaisista yrittäjyyttä liki sama määrä. Se luku pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä.
Vielä nykyisin joka vuosi nettomuuttaa maalle, noin 3000 aktiiviin kylämme, liki 25 perhettä jakaen ne kullekin tasan. Se on valtava määrä pienessä maassa. Pelkästään maatalouden ulkopuolisia pienyrittäjiä maaseudulla on liki sama määrä kuin maanviljelijöitä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana maaseudulle on syntynyt noin 10 000 uutta yritystä. Pelkästään maatalous työllistää 150 000 ihmistä suorina työpaikkoina primaarielinkeinona.
Sen jälkeen tulevat kerrannaisvaikutukset jalostuksessa ja palveluissa. Kuntia uudistavat ja paperilehtiä lukevat ovat jäljessä tästä totuudesta. Blogi ja verkosto elävät tässä ajassa ja muuttavat sitä siinä missä nettinuoret muuttavat. Eivät politikoi tai hae valtaa jälkiomaksujilta, Hesarin lukijoina kaupungeissamme. Tässä blogi ja netti ovat luovan ja innovatiivisen yhteiskunnan ykkösmedia. Se on nettinuorten media mutta ankaran paineen alla syntynyt juuri Suomessa eläen. Poliittinen ilmasto ja sen asenteet ovat sille todellinen paine ja tulevaisuus ei lupaa hyvää. Jatkossa meillä on vain muutama suuri nettomuutosta nauttivat metropoli, ellemme tee sen eteen mitään. Paineet ja odotukset etenkin vanhan maalasiliiton suuntaan ovat kovia. Katajamäki ei edusta perinteistä maalasiliittoa vaan vihreää poliittista ilmapiiriämme. Sen aluepoliittinen toimintaympäristö on metropoleissamme. Se ei tunne suomalaista maaseutua.
Innovaatioiden kautta syntyviä yrittäjiä Suomessa on erittäin vähän. Alle 2 % oli kyseessä kaupunki tai maaseutu. Näistä hulluja ei ole yhtään. Positiivinen kylähulluus liitetään narrastiseen kertomukseen, jossa mukana on matkailun palvelussa olevia muutamia tapauksia. Tämän ”kylähulluuden” tuotteistaminen on tapa ali-arvioida ja pilkata maaseutua ja tuotteistaa sitä reservaattina. Tällaisia löytyy vaikkapa eskimoiden ylläpitämistä intiaanikylistä Kanadasta ja myös Yhdysvaltain kansallispuistoalueilta.
Sellaisia Suomeen ei kaivata Sonkajärven eukonkannon lisäksi. Sen sijaan liki 1.5 miljoonaa suomalaista kaipaa maaseudulla sellaista työrauhaa, johon tarvitaan myös järkevää innovaatiopolitiikkaa ja oikea-aikaista tiedotusta. Agronet syntyi vuonna 1990, jolloin Suomessa, sen taajamissa ei ollut omaa nettiä. Maaseutu ei ole millään tavalla myöhäinen omaksuja saati hidas liikkeissään. Uutta innovaatiopolitiikkaa se kuitenkin kaipaa ja sen oikeaa ymmärtämistä. Se ei voi saada sitä jälkiomaksujilta Helsingistä!
Perinteinen media on hidas liikkeissään. Se menettää asiakkaistaan kymmenen vuoden akan 100 000 tilaajaa, tai siirtyy digiaikaan yli 10 vuotta sen jälkeen kun pieni maakuntalehti Savonlinnassa. Sen ongelmana on narrastinen tapa suhtautua sellaiseen, jonka historia on kertojan omassa elämänkokemuksessa ja tarinankerronnan fiktiivisessä maailmassa. Ei blogien saati tieteen maailmassa, jossa tämäkin kertomus elää omaa elämäänsä ja jää historiaan heti luettuaan reaaliaikaisena. Historiaa emme voi muuttaa eikä alan tutkija ikinä spekuloi historialla. Maaseudun kohdalla se on menetettyä aikaa. Ei muuta.
Innovaatio ja sen eteneminen ei kaipaa puolestapuhujia Suomesta. Siinä joko eletään mukana tai jättäydytään kelkasta. Kun näin on käynyt, olemme jälkiomaksujina pelanneet itsemme alan huippujen joukosta. Olemme menettäneet kaksi sukupolvea vuoteen 2020 tultaessa. Se näkyy vaikkapa tuon ajan urheilussa, keihäänheitossa ja juoksijoissamme, jos emme havaitse sitä kartoiltamme. Maaseutu kun tuotti sekä painijat, juoksijat ja keihäänheittäjät, hiihtäjämme.
1970-luvun pienlehtien heiveröisin perustein syntynyt ehdottomuus, epäkunnioitus ja irtiotot, olivat tuon ajan nuorten elämää ja sen uudelleenkokemista vanhuuden kynnyksellä nyt suuren ikäluokan myös maaseutua koskevassa tiedottamisessa. Blogien ja uusmedian sähköistä kehitystä ja verkostoja se ei informaatioyhteiskunnassa paljon heilauta. Härällä kyntämistä ei voi verrata tietoliikenteeseen, ei edes sen alkeellisempaan viestintään.
11.07.2006 Matti Luostarinen