Vanhat virheet kertautuvat vuosikymmenen välein

Tätä juttuni, vuonna 2007 marraskuussa, aamuyöstä kirjoitettua, luettiin eilen ahkerasti. Miksi? Koska siinä on kirjoitettu niistä virheistä, joita mediamme ja poliitikkomme, ahkerat kolumnistit, toistavat nyt vuosikymmenten jälkeen. Niistä on aina määräajoin huomautettava.

Kymmene vuotta on sopiva. Kaksikymmentä vuotta on jo sukupolvikierron verran virheitä ja niiden toistoa. Robotit ja tekoäly ei sellaista ymmärrä. Ne eivät herää henkiin uuden sukupolvikokemuksen myötä aikuistuen vaan jatkavat kehitystään tästä taantumasta mitään tietämättä, mitään siitä välittämättä.

Se on nyt meidän hyvä muistaa ja varoa jäämästä kulttuurina niiden jalkoihin, jotka ovat meitä etevämpinä. Eivät siis hauku idästä tulevia kansakuntia, Unkaria ja Puolaa, Venäjää tai Kiinaa, ihastele Saksaa ja etenkin norjalaista sitkeyttä, rakenna stereotyyppejä miten pilkata Natoa tai republikaaneja Yhdysvalloissa jne. He eivät pelkää kansakuntamme kiusaamiskulttuuria. Siinä ei ole mitään pelättävää. Vätys on aina vähäisin ihmisistä kiusaajana.

Dohassa pidetyt kisat ovat ohi ja kiitos niistä. Yksi suomalainen menestyi, viimeisenä valittu keihäänheittäjä. Hänellä ei ollut paineita ja teki enemmän kuin parhaansa, näytti pilkkaajilleen närhen munat.

Kisat olivat upeat vaikka katsomossa ei ollutkaan juopuneita huutajiamme. Kaksi ylimääräistä pronssimitalia ei niitä pillannut, päinvastoin. Jari Litmasen maine ei mennyt siksi, että hänkin piti kisoja hyvänä valintana myös potkupalloa potkiville älyköille.

Tässä Hesarissa kirjoitteleva Jaro Tervo oli tapansa mukaan nuolemassa lehteensä palstan saaneita porvareita, ei pelkästään punavihreitä tekopyhiä tovereitaan. Kirjailijat saavat siitä nuolemisesta leipänsä, ovat saaneet narreina ammoisista ajoista alkaen. Siellä taantuma on ikävintä ja narrina eläminen surullisinta seurattavaa. Sitä ei voi oikaista oli aika mikä tahansa. Se toistuu päivittäin.

Mitä pienempi ihminen, sitä enemmän on pidettävä melua itsestään. Viihdekirjallisuus ja päivän kolumnisti edustaa tätä tyhjien tynnyreitten kolinaa. Oli aika sitten mikä tahansa. Tässä sosiaalinen media pani kellot oikeaan aikaan. Sille et voi mitään. Se on reaaliaikaisen maailman hankalin siedettävä kellojaan siirtelevien maailmassa. Tästä kirjoitin vuonna 2007.

keskiviikko, marraskuu 28, 2007

Emeritusten vallankumous

Historiantutkijat barrikadeilla

Tuskin muste ehti kuivua Ylikankaan esiintymisestä ja reippaista otteista kertoa rehellisesti mitä jatkosodan rintamalla tapahtui ja kuinka sodan viimeiset vaiheet elettiin kun Osmo Jussila (s. 1938) julkaisi kirjansa ”Suomen historian suuret myytit”. Mirkka Lappalaisen (HS 28.11.2007) mukaan kirja on liian nopeasti kirjoitettu ja kiireellä toimitettu. Hänestä sitä ei olisi tullut toimittaa lainkaan.

Koulussa historian myyttejä opiskelleet historian harrastajat lukevat akateemista asiaproosaa ja pamfletteja veret pysäyttävänä ja havahduttavana lukukokemuksena. Edes Matti Klinge ei saa omilla kirjoituksillaan myyttien murtajana samanlaista kokemusta aikaan kuin emeritus professori Osmo Jussila nyt uusilla paljastuksillaan. Jussila elää reaaliaikaisen maailman siivellä ja oivaltaa sen merkityksen tieteelleen.

Jussilan näkemykset ovat rajuja ja kuvaukset myyttien synnystä oivaltavia. Valtio, autonomia ja sortokausien myytit ovat poliittisen historian tutkijalta maantieteilijän tai valtitieteilijän maailmankuvaa ravistelevia. Kansallismieliset ja ”Ruotsi-Suomi” käsitteistöön rakennetut nationalistiset näkemykset olivat lopulta vain aikansa akateemista historiankirjoitusta ja myöhemmin kouluopetuksemme suurta harhautusta. Niitä lukiessa ja tenttiessä meni lapsuus ja nuoruus hukkaan. Ellet sitten ollut se toisinajattelija. Jos olit, sinua kuunnellaan ja luetaan tänään. Kukaan ei voi estää blogejasi julkaisemasta.

Maantieteessä vastaavat pyrkimykset ja kirjoitukset tyrmättiin kriittisen maantieteen tulkintana armotta vielä 1980-luvulla. Maantiede oli ja on sidottu tiukemmin ihmisten fyysiseen kosketukseen kuvitteellisiin rajoihin sekä luonnonmaantieteen geopoliittiseen historiaan, ettei sen pyhiä auktoriteetteja voinut koskea, joutumatta akateemisten noitavainojen kohteeksi. Raja railona aukesi. Geopoliittiset rajat olivat lisäksi fyysisiä ja tukivat kansallista, maakunta- ja kansallishenkien yhteistä psykofyysistä ja deteminististä topeliaanista uskontoa. Kyse oli todellakin myyttien ylläpidosta ja poliittisesta toiminnasta, toimeliaisuudesta. Tosin Topeliuksen kirjaa uusittiin yli 50 kertaa ja pyrittiin ajanmukaistamaan joka kerta uutena painoksena. Pahimmat sammakot poistettiin.

Maan ja kansallisuuden menneisyyden rakentaminen myyttien varaan on ilmiönä vaarallinen. Historian ja maantieteen, geopolitiikan reaaliaikainen ymmärrys ja päivittäminen, on osa kansallista asettumistamme globaaliin yhteyteen ja oikean kompassin hakemista vaikkapa valtiollista olemassa oloa pohtiessamme, Nato -keskustelussamme ja EU -politiikassamme. Briteille, imperialisteille, se on aivan muuta kuin meille, alusmaan kansalaisille. Kun vain maltamme odottaa jonkun vuosikymmenen.

Me teimme aikanaan päätöksiä, myös sotaan ja rauhaan liittyviä, joiden taustalla oli myyttinen maailmankuva. Nyt on varottava, ettei meistä tehdä vain marginaalista maata ja kansakuntana alaviitettä kansainvälisessä politiikassa. Siihen ei ole nyt samoja syitä kuin 1800-luvulla olisi toki ollut. Nyt ei toki tarvita enää myyttejä ja niiden varaan rakentavia myös maalaisliittolaisia aluepoliitikkoja perinnepuolueineen. Sosialismi ja kommunismi perinnepuolueinamme on koominen ilmiö sekin. Matkailu on ainut elinkeino, jossa sadut ovat luvallisia, mutta sielläkin sepitteellä on oltava joku tolkku etenkin Lapissa eläen. Turisti ei pidä huijaamisesta hänkään.

Maantiedon oppikirjoissa stereotyyppiset kansojen ja valtioiden kuvaukset olivat tavallisia vielä 1970-luvulla. Sotien aikaan ja ennen niitä kuvakset olivat äärimmäisen rasistisia. Julkaisin muutaman kirjoituksen koskien näitä kirjoja 1980-luvulla Turun Sanomissa ja Kalevassa mm. otsikolla ”Valkoisten mutakuonojen maa”.

Tuolloin esimerkit oli otettu maantieteen oppikirjoista, joissa ihannoitiin skandinaavista ja saksalaista rotua, mutta vähäteltiin vaikkapa japanilaisia, kiinalaisia ja tietysti venäläisiä ja Itä-Euroopan valtioita ja kaikkia afrikkalaisia, kuten edelleen tänään vuonna 2019.

Se oli sotaan valmistautumista ja valmentautumista, jossa viha heikkoutta kohtaan oli hyvin suomalainen ilmiö ja kumpusi jo tuolloin kilpailuyhteiskunnan vietistä, sairaaksi viedystä oman kansan ja rodun ihannoinnista. Olimme silloin nuori kansa ja itsetunto heikoilla.

Siinä mustat kuvattiin neekereinä, kerrottiin kuinka nämä oppivat jotain matkimalla ja ihossa on ”inhottaa neekerin haju”. Japanilaiset olivat lapsellisia ja kansainvälisen kauppaan sopimattomia, mutta saksalaiset Jumalan valittu kansa, tiede korkealla ja filosofit sitä samaa, jota on mahdollista nähdä jopa oma aikamme Nietzschen ihailussa ja siinä nationalsimissa, jota Nietzche ja etenkin Schopenhauer aikanaan saksalaisissa pilkkasi.

Elämme ajassa, jossa herooiset sankarit ja myytit kaatuvat, historia ja maantiede kirjoitetaan uudelleen ja oma paikkamme löytyy lopulta ajattoman ja paikattoman virtuaalimaailman uusien kompassien osoittamassa oikeassa yhteydessä. Joiltakin tämä käännös sujuu nopeasti ja helposti. Ohjauspyörien rattaissa ovat mukana tasauspyörästöt.

Ilman näitä tasauspyörästöjä käännösten tekeminen näkyy ja näyttää kömpelöltä. Se on annettava emerituksille ja oman pesän sekä konventionsa vartijoille anteeksi. posted by Matti Luostarinen  # 4:45 PM

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts