Viikko, jolloin Nobeleja jaetaan, on tapana samalla käyttää medioissamme tieteen esittelyyn laajemminkin. Kun yhdysvaltalaiset William Kelin ja Gregg Semenza sekä britti Peter Ratcliffe saivat lääketieteen tämä vuoden Nobelin myös suomalaiset saivat osansa kunniasta. Helsingin yliopiston professori Panu Jaakkola oli jo vuonna 2001 julkaissut Sir Peter Ratcliffen laboratoriossa Oxfordissa silloin Turun yliopiston dosenttina. Muistan tapauksen hyvin saman talon dosenttina ja oululaisena biologina ja maantieteilijänä, MTT:n (LUKE) erikoistutkijana.
Hän oli pääkirjoittajien joukossa Ratcliffen tutkijaryhmässä. Solujen puolustusmekanismit hapen puutteelle on tunnettu toki iät ajat mutta nyt mukaan tuli myös teollinen tapa kehittää lääkkeitä mm. anemiaan ja syöpätutkimukseen. Se edellytti tämän mekanismin oivaltamista ja siten myös suomalainen tutkimus sai korkeimman mahdollisen tunnustuksen.
Samalla selvisi se, miten eläinkunnan, kasvit mukaan lukien, kyky asettua erilaisiin elinympäristöihin on kehittynyt miljoonien vuosien saatossa ja liikuttiin siten evoluutiobiologian alueella. Ilman tätä taitoa eläminen hapettomissa tai vähähappisissa ilmanaloissa olisi ollut mahdotonta.
Erytroproteiinin vaikutus tunnetiin toki jo vuosisata sitten ja meille urheilukansana juuri urheilusta tuttu epo. Uutta oli ns. hif-1a-tekijä, joka aktivoitui happipitoisuuden laskiessa ja sitoutuu epo-geeniin. Suomalaiset muistavat epo -keskustelumme urheilusta ja yhteyksistä, jotka eivät liity Nobelin hankintaan muuten kuin nyt ehkä välillisesti.
Urheilu kun on tieteellistä ponnistelua sekin saavuttaa huipputulos usein juuri hapettomissa tilanteissa. Solutason reaktiot liittyvät nekin happitasapainoon ja mm. syöpäsolu käyttää hyväkseen mekanismia, jossa tuotetaan verisuonia pyrkimyksenä kasvaa suuremmaksi. Tähän taas tuotetaan lääkkeitä, joilla syövän kasvua estettään. Anemiassa käytetään hyväksi samoja tutkimuksia. Nobel taas jaetaan yleensä pari vuosikymmentä sen jälkeen kun itse löydökset on tehty ja julkaistukin. Tyypillinen esimerkki on vaikkapa ”helikobakteeri” ja sen häätöhoito. Se sai Nobelinsa myös pari vuosikymmentä löydöksen tekemisestä.
Helsingin Sanomat on julkaissut samassa lehdessä (HS 8.10), samalla aukeamalla (Tanja Vasama) kiinnostavan ja samaan aiheeseen liitettävän ilmiön kasvien ns. hajukielestä. Lehdessä on haastateltu etenkin Turun yliopiston tutkija Aino Kalsketta. Kasveilla kun on kyky lähettää hajusignaaleja vaikkapa tuholaisten hyökätessä niiden kimppuun.
Viereiset kasvit reagoivat tähän hajusignaaliin muuttamalla kemiallisia yhdisteitään tuholaiselle pahemman makuisiksi. Ihmisen kyky haistaa näitä muutoksia on kehnompi, ellei käytössä ole parfymöörin nenä. Näin silloinkin kun hajuyhdisteitä on vaikka korkeapiiskun tapaa yli 140 yhdisteen verran. Yleensä ne ovat terpeeni- tai hiilivetyjä.
Hajun ohella kasveilla on toki kyky myös viestittää kosketuksen kautta sekä kuulemalla ja näkemällä. Tosin aistit poikkeavat tällöin omistamme. Kasveilla on toki valoherkkiä pigmenttejä näkemiseen fytokromiensa avulla. Näillä aistitaan etenkin valon aallonpituuksien muutoksia, jonka itse aistimme vaikkapa väreinä ja siis spektrinä (sateenkaari).
Näin kasvien tapa mukautua uuteen vaikkapa kilpailutilanteeseen johtaa uudenlaiseen kasvutapaan jne. Olen joskus pitänyt näyttelyn, jossa olen esitellyt tätä rinnan kasvien kanssa ja mukana myös mimosan herkkiä ja tuntevia lajeja. Kasvien kuuloa on tutkittu vähemmän kuin viestintää juuri kemiallisten yhdisteiden välityksellä. Jokainen voi kokeilla sitä myös puutarhassaan.
Kasvien aistien tutkimuksessa esteenä ovat omat aistimme ja tapamme asemoitua ympäristöömme ja sen aistimiseen. Se on huomattavan rajallinen, mutta on juuri nyt murroksessa ja laajenemassa kiitos uuden teknologian ja sen sovellutusten kautta hajottaen mm. auringon valo ja käyttäen aallonpituuksia samaan tapaan kuin sähköä digikielessämme.
Kirjoitin tästä pian pari vuosikymmentä sitten hybridiyhteiskunnan esittelyssä sekä sosiaalisen median talouden ja strategian yhteydessä enemmän. Oletan että seuraavat Nobelit menevät nekin lähemmäs tätä myös talouttamme palvelevaan yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti merkittävään perustutkimukseen osana ilmastomuutostamme ja väestön kasvua.
Näin meillä on ainakin yksi viikko vuodessa, jolloin uhraamme aikaa ja tilaa medioissamme perustieteille ja niiden joillekin, hyvin helposti popularisoitaville tuloksillemme. Oletan että kirjallisuuskin ja sen palkitseminen on nyt lähempänä tätä samaa yhteiskunnallista oman evoluutiomme sosiaalista ja kulttuurista aaltoa. Talouden kohdalla se ei ole vielä siihen kypsä. Rauhanpalkinnon saaja lienee jo selvillä ruotsalaisille, olkoonkin että palkinto jaetaan Norjassa.