Bertol Brechtin näytelmässä Galileon elämästä näyttelijä lausuu ”kuinka onneton on maa, jolla ei ole sankareita”. Tähän Galileo vastaa: ”Ei, onneton on maa, joka tarvitsee sankareita”. Koulumnissaan Snellmannista ”sankarin” 200-vuotispäivänä (HS 12.5) Max Jakobson lopettaa kuinka ”Suomi kuuluu nykyään niihin onnellisiin maihin, jotka eivät tarvitse sankareita”.
Viikonvaihteessa Suomi juhli Lordia, euroviisuvoittoa ja jääkiekkoilijoita. Oikeammin jääkiekkoilijatkin juhlivat nyt Lordia. Jääkiekko viihteenä jäi kulttuuriviihteen alle. Oikeastaan ne olivat nyt sama asia ja samaa kulttuurin klusteria vientituotteinamme. Huomenna juhlimme jo jalkapalloa. Jari Sarasvuo kirjoittaa kuinka olemme oman itsemme sankareita – sisäisiä sankareita. Huippuosaajat ja osaamiskeskukset tavoittelevat tieteen sankareita. Kilpailu on niin armotonta sankaruudesta, että sekä urheilu, tiede ja taide käyvät välillä ”harmaalla vyöhykkeellä”. Sankareita ovat optiomiljonäärit ja yritysjohtajat. Poliitikkokin haluaísi osansa sankaruudesta lainsäädäntötyössä. Sankaruus on aikamme suurin myytti ja kaiken peittävä sumuverho. Max Jakobson ei voisi olla enää enemmän väärässä. Yritysjohtajana Ollila puhuu tässä yhteydessä riskinotosta. Sankari on riskin ottava innovaattori ja edelläkulkija, johon me muut saamme samaistua tai projisoida arkielämäämme. Se on harmitonta eikä siinä ole mitään halveksittavaa. Kyse ei ole heikosta itsetunnosta vaan geeneistämme tai meemeistä. Riippuen onko näkökulma biologin vai sosiologin. Ei kateudesta vaan pelosta kun sankarimme ei aina onnistu ja petymme.
Lordi on kulttuurivientimme näkyvin airut lähivuosina. Kaikki vienti on lopulta kulttuurivientiä. Musiikin, taiteen ja tieteen, teknologisten innovaatioiden välillä ei ole eroa. Ne kulkevat käsi kädessä ja toimivat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Niin kävi nytkin verkostoituneen Euroopan ja Lordin voiton kohdalla. Teknisesti hitaat ja kömpelöt Monacon ruhtinaskunnan vanhukset eivät Lordia äänestäneet. Tuskin saavat tietokonettaan auki. Ei myöskään Euroopan takapajula Albaniassa. Suurimmat pistemäärät tulivat odotetusti tietoteknisen kärjen rikkailta nuorilta hevimetallin harrastajilta, joille verkotot ovat arkipäivän elämän sisältöä. Tämä voitto oli ensisijaiseti uuden sukupolven voitto ja näyttö mahdista. Se yllätti monen myös Suomessa. Keski-ikäiset ja heitä vanhemmat ovat ymmällään. Ketkä meitä äänestivät ja miksi? Hehän halusivat sinne tangokunikaan, tähtitanssijan ja pilkkasivat Lordia. Heille toipminen vie aikaa aivan kuten tornitalojen kaatuminen aikanaan New Yorkissa. Aiemmin oli niin turvallista hävitä, haukkua oma tai muiden osaamattomuus, pilkata maan perifeerisyyttä. Se lisäsi turvallisuutta. Nyt se on poissa. Helvetti jäätyi. Eikä tämä uusi nörttien sukupolvi tullut edes kadulle juhlimaan ja juopottelemaan. Tosin monet viestimet ja verkostot kaatuivat nörttien keskustelutulvasta. Ilmiö oli yleiseurooppalainen. Siitä tehdää vielä monta hyvää väitöskirjaa.
Oma kultturiklusterimme on ollut olematon. Oikeastaan sitä ei ole olemassakaan. Klusteritaiteesta (Cluster Art) emme ole kuulleet mitään. Vanha tuttu Google tulostaa jo yli 20 miljoonaa ja Lordi mainitaan nyt hakusanana 3 miljoonaa kertaa. Hyvä alku! Hevin yksi ilmentymä tuli jotenkin nyt tutuksi musiikkina. Joku sanoo sen tulleen Norjasta jo 1970-luvulla ja rantautuneen sitä kautta myös Rovaniemelle. Oma poikani kuunteli sitä aamusta iltaan ja vielä yön tunteina jo 1980-luvulla. Hänen kauttaan tunnen myös nuo hahmot, jotka eivät ole ollenkaan pelottavia vaan muistuttavat pikemminkin tyttöjen barbinukkeja. Taidetta niistä ei ole uskaltanut Hämeessä vielä tehdä. Nyt sekin on luvallista ja jopa suotavaa.
Ne jotka jäävät nyt juhlimaan voittoa ovat jo hävinneet. Ja ahkerimpia juhlijoita tahtovat olla ne, jotka eivät itse substanssista mitään ymmärrä. Mutta juhlimisesta sitäkin enemmän. Innovaatioprosesseissa voiton keräävät aina nopeimmat ja viimeisenä tulevat hitaimmat prosessin omaksujat. Viivyttelijät eivät hyödy kulttuuriviennistä ja nyt näyttäisi vanhan konvention portinvartijat olevan odotetusti hitaimpia kansainvälistyjiä. Vielä 1970-luvulla he pitivät itseään ensimmäisinä. Näin ensimmäiset tulevat aina lopuksi viimeisinä. Helvetti jäätyy.
Miten tällainen vallankumous voitaisiin hyödyntää, jossa puhutaan monikulttuurisesti, äänestetään netin kautta ja verkostoina kymmenessä minuutissa miljoonia moblisoiden? Miten päästä käsiksi tähän Euroopan innoatiivisimpaan nuorten verkostoon, josta syntyvät tulevat sankarit, vallankäyttäjät, monitaitajat muussakin kuin vain hevissä ja luovan osaamisen kulutuksessa sen ensiomaksujina? Miten tuli, helvetti, metalli, halla ihmisten pelot ja kauhut kesytettynä Hugo Simbergin taiteen tapaan liittyvät nyt Suomeen?
Onko Suomi oikeasti siirtymässä myös kulttuurisen klusterin innovaatiokelkan kärkiosaajiin? Vai onko kaikki vain välineistä syntyvää valhetta?
Suomi ei ole muumilaakso. Tiedepuisto ja tekn0olgiakeskus pikemminkin. Niitä meillä on kymmenittäin. Muualta nähtynä meidät on helpompi yhdistää helvetin tulirotkoon, hallaan ja ikuiseen jäähän ja näiden tuhansiin tuotteisiin kuin suoranaiseen paratiisiin. Tällaisen fyysisen toimintaympäristön tuotteina olemme lähempänä Romanian Transylvaniaa kuin mitä heidän tarinansa antaisivat aihetta ylpeillä. Niinpä Lordin voiton jälkeen kulttuurin ystävillä on vain helvetti rajana. Ympärillämme ollut globaali itse rakentamamme lasikatto puhkesi ja nyt on pakkotoiminnan aika. On pakko tuotteistaa vanhaa, keksiä uutta, palvella ja rakentaa uutta kulttuuriympäristöä, joka ei ole vanhusten Monaco saati Albania, ruotasalaisten abbaa.
On aika hyvästellä vanhat euroviisumme. Niiden yhteinen äänimäärä voisi jotenkin yltää Lordin tasolle. On aika hyvästellä vanha konventio, Ossi Runne ja monet vanhat viisumme. Hyviä eläkepäiviä heille tuskaisista odotuksen hetkistä ja kyvystä pitää yllä lasikattoa. Nostalgiallakin on arvonsa ja jälkiomaksumisella, kloonaamisella ja kopioinnilla, mutta ei innovaatioympäristössä. Diffusioympäristö on eri asia. Sitä nämä verkostonuoret eivät edusta eivätkä ymmärrä. Inovaatoita korostavan Suomen EU -puheenjohtajuuskausi ei olisi voinut alkaa ruusuisemmin. Meistä odotetaan nyt sateentekijää Euroopalle. Kiitos kuuluu kuitenkin nuorelle verkkosukupolvelle, jolle itse esitys oli jo nostalginen ja vähän parodisoivakin.
Matti Luostarinen
22.05.2006