Suomen Kuvalehden profiili

Väkisten tehty uutinen

Uutinen ei ole itsestään selvä asia. Se on tehtävä ja etenkin, kun kyseessä ovat päivälehdet ja vielä enemmän kun uutinen on saatava iltalehtien lööpiksi. Mutta miten tekevät uutisensa aikakausilehdet. Viikoittain ilmestyvät, joiden tilausmaksut uusiutuvat ja saat puheluja viikoittain hyvän asiakkaan tarjouksina.

Itse luen näitä lehtiä paljon sekä netistä että itse tilaten. Olen siis hyvä asiakas ja minun on vaikea sanoa ei naismyyjän minut kiittelevälle lämminhenkiselle äänelle. Minua kun yksinäisenä miehenä kiitellään niin harvoin. Kiusattu pienestä saakka monen muun miehen tapaa. Päivälehtiä tulee niitäkin kolme ja työpaikalleni lisäksi kaksi selattavaa. Muita ammattilehtiä määrätön määrä. Netistä ne löytyvät ja paljon muuta kansallista ja kansainvälistä sähköistä lehteä muuta mediaa unohtamatta.

Kuvalehti vai Kuivalehti

Avataan niistä yksi. Suomen Kuvalehti on ikävällä tavalla leimattu ”Suomen Kuivalehdeksi”. Ehkä ilman syytä ja väärin perustein? Katsotaan mitä viimeisin maksamani Suomen Kuvalehti tarjoaa lukijalle. Tehdään selvitys viimeisimmästä numerosta SK 47.

Kuvalehdessä on 72 sivua, joista minua lukijana kiinnostavat tekstisivut ja niissä arvostetun lehden kunnon reportaasit ja uutisten taustoittaminen syvällisellä analyysillä. On siis poistettava ne sivut, joissa on sivun mittaisia mainoksia, kuvia tai ilmoituksia, sarjakuvia. Tällaisia poistettavia löydän tästä numerosta 25 sivua. Minähän olen lehden lukija, en katsoja. Katsottavaa mediat tarjoavat yllin kyllin muutenkin. En kaipaa sitä enää lehdeltä, olkoonkin että lehden nimi viittaa kuvaan.

Runsas 20 sivua tekstiä toimittajalle

Jäljelle jää vielä 47 sivua, joista edelleen pienempiä ilmoituksia, mainoksia ja kuvapintaa on vajaa 15 sivua. Toimittajille jää töitä lopulta 25 sivua viikon urakaksi. Näistä tosin kolumnistit vievät kaksi sivua ja mukana on lisäksi Paavo Väyrysen ja Paavo Lipposen kirjoitukset. Lipposen kolumneja kuukausittain. Ne luen siinä missä lehden omat kolumnit. On pakko kun on ne kerran maksanutkin. Tämä blogi ei maksa mitään. Tätä ei ole pakko lukea.

En niistä viisastu, ellei sellaisena pidetä Paavo Väyrysen pohdintaa, miten syntyi käsite puolueeton vaiko liittoutumaton ja miten Paavo Lipponen päättyy taas kerran haukkumaan vihreät ja vaatii obamaniaa sairastunutta maailmaa maan pinnalle. Globaalit kysymykset ovat nyt vasta alkamassa, toteaa Lipponen lopuksi. EU hylätköön ylimielisen asenteensa, on sanoman ydin. Kaunainen Eurooppa on pantava järjestykseen. Väyrysen teksti on taas liian akateeminen sellaiseen maailmaan, jossa ulkoministerimme ei puhu kummallakaan käsitteellä vaan kertoo Suomen olevan sitoutunut EU:n ajamaan yhteiseen tahtoon. Väyrynen kertoo usein olevansa tahtoihminen.

Jää siis toimittajien täytettäväksi 21 sivua ja ne minä luen kolmen vartin aikana. Kirjoitan päivittäin viisi liuskaa vähintäin ja tuon määrän täytän varmasti joka viikko myös silloin, kun olen flunssassa, olkapäitä pakottaa. Viime vuonna täyteen tuli kaksi 560 sivuista kirjaa, toinen kuvitettuna omilla taideteoksilla, veistoksilla. Lisäksi artikkeleita lehtiin ja blogeina kirjoitin toistasataa. Lehtijuttuina typistettynä nykyisin pakollisen olemattomaan vajaaseen liuskaan. Ilmoitusten väliin ei enää tahdo mahtua tekstiä. Jos mahtuu se on viihdettä ja tukee ilmoituksen tekstiä, helpottaa sen havaitsemista. Taustoittaa sitä, ei uutista.

Blogikirjoitukset ovat jo tekstiltään väjempiä ja enemmän itse asiaa taustoittavia sekä samalla reaaliaikaisia. Niihin on myös vastattava ja syntyy keskustelua aiheesta, jonka lukija tuntee yleensä hyvin. Muuten hän ei kommentoisi ja odottaisi samalla heti vastausta. Blogiartikkeli ja lehden kolumni, pakina, ovat kaukana toisistaan. Hyvästäkään kolumnistista ei tule välttämättä hyvää blogistia.

Tieteellisiä artikkeleita ja konferenssijulkaisuja syntyi vuoden aikana kahden Suomen Kuvalehden tekstimäärä ilman kuvia. Ne ovat tiivistä ja vaikeaa ulkopuolisen lukea ilman taustatietoja aiheesta. Tiede uutena ja aiemmin tuntemattomana, uutta tuottavana, uusiutuu nykyisin nopeasti ja muutokset on mahdollista seurata reaaliaikaisena prosessina. Mukana on myös maallikkoja, joille on syytä kertoa populaarimpaa tekstiä, ja usein se on välttämätöntä myös innovaatiotoiminnan siinä osassa, jossa mukana on yrittäjiä ja elinkeinoelämää, toki kuluttajiakin. Innovaatiotutkijana on itse elettävä mukana prosessissa ja nykyisin se on webympäristö ja internet. Tiede on nykyisin reaaliaikainen prosessi ja tutkimus internet ympäristössä operoiva. Tutkijan ja toimittajan työ ei poikkea paljoa toisistaan silloin, kun tukijan työ on poikkitieteistä, rajat ylittävää ja yhteiskuntaan sidottua, sen toimintaa ymmärtämään pyrkivää.

Katsotaan läpi ne 21 sivua ja jutut niiden takana.

Pääkirjoitussivu on jo menneen talven lumia. Talous heikkenee ja uhka pakottaa valtiot yhteistyöhön, vakuuttaa Suomen Kuvalehti. Sen lukeminen on hyödyllistä siinä missä tieto presidentin vaihtumisesta Yhdysvalloissa ja mahdollisesta protektionismista, G-20 maiden kokouksesta. Ne on nähty jo moneen kertaan ja kaiken lisäksi lehti toistaa ne ikinuoren kolumnistinsa Jaakko Iloniemen kertomana tyyliin ”Bushin perintö hirvittävä”. Obamalla on haasteita niin kotimaassaan kuin kansainvälisesti, tietää Iloniemi. Hyvä kun on Suomen Kuvalehti, joka sen kertoo.

Toinen kolumnisti, VTT:n johtaja, taas tarinoi kuinka osaamista on hyödynnettävä paremmin ja että innovaatiot tapahtuvat elinkeinoelämässä, eivät yliopistossa. Innovaatiotutkijana tämä tieto ilahduttaa ja ihmetyttää samaan aikaan. Vuorovaikutuksen on oltava kuitenkin läheistä, toteaa Erkki Leppävuori. Tiedepuistoissa ja teknologiakeskuksissa, yliopistojen ja tutkimuslaitosten kampusalueilla tämä on sykähdyttävä uusi uutinen. Toki vastaavan uutisen olisi voinut lukea myös edellisen vuosisadan alussa. Aina uutinen ei vanhene hetkessä ja joitakin on viisasta toistaa. Kuten yliopistojen riippumattomuutta. Tämän kertoo Suomen Kuvalehti.

Kuvitettua ay-estetiikkaa

Lehden pääteema, yhdeksän sivua, käsittelee ay-politiikkaa henkiöiden esittelyn kautta. Ensin tulee artikkeli siitä, kuinka uuden insinööriliiton uusi pomo Pertti Porokari on Akavan kimpussa. Tätä seuraa EK:n uuden työmarkkinajohtaja Eeva Liisa Inkeroisen henkilökuva, jossa ”edetään pienin asekelin”. Kotipakka Inkeroisella on Vantaa ja hän harrastaa golfia ja metsästystä. Hän ei aja asioita omapäisesti saati yksin, lakko-oikeus on turvattava jos neuvotteluosaaminen loppuu, vakuuttaa haastateltu, jolle pärstäkerroin ei merkitse paljoa. Politisoitumista Inkeroinen pelkää ja haluaa poliitikot ruotuun ay-politiikassa. Omituinen vaatimus ay-poliitikolta.

Kolmas juttu kertoo STTK:n Leila Kostiaisesta. Kostiainen ottaa kuvassa kiinni palloa tai olisiko sittenkin heittämässä. Inkeroisen koko aukeaman täyttävistä käsistä pallo kuitenkin lähtee. Upea oivallus. Naiset siinä pallottelevat selvästikin ja mukana on lämmin kertomus henkilöiden kautta kuten tuntemissamme naistenlehdissä ikään. Kostiainen vakuuttaa kuinka sopu antaa sijaa, ostovoimaa on saatava kaikille ja erityisesti naisille. Tämän kertoo Suomen Kuvalehti.

Metaani löytyi kasvihuonekaasuna

Välillä on väkisten väännetty uutinen metaanista kasvihuonekaasuna. Se on poimittu Independent lehdestä ja paljon sitä enemmän saa tietoa avaamalla vaikkapa Googlesta minkä tahansa kasvihuonekaasuja käsittelevän tekstin. Wikipedia on jo ylellisyyttä. Jukka Ukkola on höystänyt tarinan sauvabakteerilla, joka on oikea ennätyserakko. Ukkola on erikoistunut juuri pieniin yksityiskohtiin toimittajana. Hänen pakinat ovat lehden ilman muuta aina parasta antia. Nyt aiheena on lamajoulun parodiointi opiskelemalla nuorten ja lasten uusien lelujen nimiä. Siinä vaarilla on ollut askaroimista. Selvästi eniten vaivaa vaatinut juttu tässä Kuvalehden numerossa.

Viipurin taidepamaus

Viipurin taidepamaus kertoo kuudella sivulla ja kahden aukeaman kuvituksella kuinka hyvät valot ja hyvä korkeus ovat taidemaailman avaavia jutussa, jossa päähenkilönä on taitelija Marika Mäkelä. Aukeaman peittämä kuva kertoo taiteilijakodin erkkeristä avautuvasta näkymästä, jonka lukija voi mielessään kuvitella, jos on käynyt joskus Viipurissa. Kuva kun on väärään suuntaan, pois kaupungista kohti tiiliseinää ja erkkeriä. Mutta tokihan me kaupungin tunnemme, jokainen Pietarissa käynyt taiteen ystävä. Tarina on ”kutsuja ja hymyä, lupauksia ja odotuksia” lainaten suoraan lehden väliotsikkoja. Juuri tämän halusin tietää Suomen Kuvalehdestä tällä viikolla.

KRP:n julma rikos

Jälleen seuraa väkisten väännetty juttu KRP:n salaisesta ja vanhasta operaatiosta, jossa ei ole mitään tolkkua. Juttu pitää sisällään kolme sivua, mutta vain vajaan A4-arkin tekstiä. Tuskin tuosta jutusta olisi muuta voinut saadakaan. Aivan kuten Hesarin juttu vinossa olevista liikennemerkeistä ja tutkivaa journalismia harjoittavan toimittajan tekemästä työstä laskien kuinka paljon niitä voisi olla koko kaupungissa yhteensä. Laskien ne todennäköisesti palatessaan kapakasta toimistoon aamuyöllä tai ehkä sittenkin kotimatkalla. Niin paljon vinoja merkkejä Helsingistä löytyi.

Toisen polven sotakokemuksia 1960-luvulla syntyen

Viisi sivua toisen polven sotaa on tarina kolmen suomalaisen, ilmeisesti toimittajan tuttujen, tunneperinnöstä sota-aikana syntyneenä. Jokainen haastateltu on kuvaksessa minua 5-12 vuotta nuorempia, enkä minä sodan aikana syntynyt vaan Helsingin Olympialaisten aikoihin eikä silloin tullut mieleenkään paeta pommikoneita. Nämä haastatellut ovat olleet kouluiässä vasta 1960-luvun jälkipuoliskolla tai oikeammin vasta 1970-luvulla. Siitä huolimatta ”vaiettu paha olo” on siirtynyt sotalasten piilotajuntaan ja ahdistus on hirvittävä. Lapsista tuli kuitenkin ahkeria, mutta syvällä sisimmässä kytivät suuret masennukseen vievät tunteet, kertoo lehti. Tämän jutun minä luin tarkkaan ja pohdin, miten minä en muista sodasta yhtään mitään. Olenko minä dementoitunut?

Aasia, Aasia puuttuu vain asia

Kiasman näyttely ”aasialaisesta keveydestä” ja tietoa siitä kuinka taidemaailman virtauksen suunta on muuttunut kohti itää. Se on alan harrastajalle, vuosikymmenet maalanneelle ja veistäneelle hyvä uutinen. Aasia Aasia toistuu siinä kuten takavuosien ministerillä Venäjä, Venäjä ja taas yhden henkilön ja taiteiljan kautta kertoen tämä suuri viisaus. Pihvi vain puuttuu kuten edellisestä jutusta sodan vuosien muistamattomuus. Vaikeita asioita, mutta toki ymmärrettäviä nuorelle toimittajalle. Ei nämä pienet puuteet lehden arvoa laske, päinvastoin. Aika on suhteellinen, kulkee kahteen suuntaan ja pysähtyykin, tietävät fyysikot. Sotaorpoja on voinut syntyä hyvinkin vielä 1960-luvulla. Joskus raskaus kestää naisilla uskomattoman kauan. Siinä isyys joutuu sotapojalla koetukselle.

Leena Mörttisen henkilökuva, jollaisia lehden kaikki jutut lopulta ovat, kertoo kuinka ylisäätely voi viedä maailman turmioon. Naapuripitäjässäni Kärkölässä asuva ekonomisti ja entisen kansanedustajan tytär liikkuu metsikössä ja on havainnut kuinka luoto on järjestänyt asiat parhain päin. Mutta onnellisia loppuja on vain elokuvissa. Hän kertoo Obamasta sen minkä Pasi Rutanen vaaliyön jälkeisenä varhaisaamuna. Se oli ahdistavaa seurattavaa jo silloin BBC:n suoran lähetyksen katsoneille. Niin monta kertaa toistettiin käsitteet sofistikoitu ja pragmatismi.

Siinä se sitten oli, Suomen Kuvalehti numero 47 ja hinta irtonumerona 5.50 euroa. Kansikuvatyttönä työnantajan pelinrakentaja Eeva-Liisa Inkeroinen ja tietysti mukana vielä Tuomo Lappisen pakollinen ilveily Hys-juttuna Liisa Hyssälästä sekä Esko Seppäsen potretti, jossa Korhonen olisi pantava kierrätykseen. Se oli uutta. Lisäksi uutisviikon tiivistelmät on hyvä muistaa kuten Valittujen Palojen sutkaukset.

Discussio

Mitä tästä pitäisi sanoa? Mikä on loppulause ja yhteenveto, discussio koetusta. Tuliko tietoa ja sainko lehden kautta valaisua maailman tapahtumiin? Miksi minä luen tätä lehteä ja maksan siitä vielä vapaaehtoisesti? Haluanko kokea jonkun vanhan ja jo oivalletun uudelleen vai vihastua, nähdä suuria kuvapintoja, komeita ilmoituksia ja värikkäitä mainoksia? Useimmat jutut ovat aivan liian lyhyitä edes luettavaksi. Vai oletetaanko että olen lukijana lukutaidoton, minulta puuttuu kritiikki ja lähdetiedot, olen imbesilli, lapsenmielinen olento? Selailen täysin hupsuja juttuja ja ilman mitään tolkkua tehtyjä sota-ajan sankareita 1960-luvulla syntyneinä, naisten tarinoita ay-politiikasta kuten kudintaan rakentava Penelope, vuoroin kutoen ja vuoroin sen purkaen tai verkkoa paikkaava, sitä vihaten ja vieroksuen, katsoen kuvia joista puuttuu teksti. Siinä lukija etsii, etsii mutta soisi löytävänsä, täysin toisin kuin verkonpaikkaaja. Blogiartikkeleja lukeva saa lisää tietoja halutessaan koko ajan, lehtijutun kanssa lukija jää yksin ja vastuu tulkinnasta jää hänelle suurta kuvapintaa ja olematonta uutista, huonosti valmisteltua tekstiä tuijottaen.

Takavuosien Kuvalehden päätoimittaja Pekka Hyvärinen, nykyinen mediapoliisi, kertoi kuinka lehden tehtävä on antaa vakuuttavaa ja oikeaa tietoa sekä helpottaa lukijaa hahmottamaan maailmaansa. Ja että netissä on valtavasti roskaa, jota painettu media ei voisi edes ajatella julkaisevansa. Jopa lasten kirjoittamana.

Näin varmaan onkin. Mutta on myös asiansa osaavien ammatti-ihmisten miljoonia ja taas miljoonia artikkeleja, koko ajan uusiutuvia ja jotkut jopa niin vaikeita, että ne eivät mahdu Suomen Kuvalehden toimittajan tajuntaan. Nettiinkin kun kirjoittavat myös vaikkapa tiedemiehet, promille maapallon väkiluvusta, joita neroja maailmaan mahtuu miljoonia. On mistä valita ja on myös kanavia, joissa julkaista. Kuuluuko jokainen Suomessa tuotettu viikkolehti tähän uusmediaan? Kumpaa tulisi suositella lapsille vai olisiko niin, etteivät he sitä edes kysy, jos ovat riittävän viisaita?

Tämä lehti ei ole oikein omani. Se on aivan liian viihteellinen, sisältää uutta asiaa miltei nollan arvosta eikä näytä seuraavan aikaansa, jutut tehdään vasemmalla kädellä huitaisten ja kertoen sopulien tavasta toistaa toistensa juttuja, lukea blogeja. Kai se on tarkoitettu keski-ikäisille, huonosti nettiä lukeville vanhuksille, viimeisille konservatiivisille jälkiomaksujille, vanhemmille kuin nuo esitellyt ahdistuneet ja sodan runtelemat 1950- ja 1960-luvun vanhukset. Mutta hehän olivat minua nuorempia.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts