Päivän uutinen tuli briteiltä. Konservatiivit voittivat ja Brexit sai vauhtia. Yllätys oli voiton leveys. Se on jatkoa eurooppalaisten nationalistien menestykselle ja nyt myös skottien pyrkimyksille irtautua itsenäiseksi valtioksi. He puhuvat patriotismistaan. Eivät toki öljystä ja kaupasta, EU:n menneen vuosikymmenen heikoista tuloksista.
Suomen kolmas hallitus kuluvan vuoden aikana ottaa vastaan ensimmäistä haastettaan opposition välikysymyksenä. Sanna Marin urakan helpoin osuus oli voittaa pääministerin paikka. Suomen Kuvalehden Jukka Ukkola kutsuu hallitusta vuoden 1972 nimityksillä tyttelitiimiksi, tiputarhaksi ja mimmiliigaksi. Vastaavaa hallitusta, nuorten miesten kokoamana, kutsuttiin aikanaan nappulaliigaksi. Tuohon aikaan vesselit, miehenalut ja nulikat ei ollut mitenkään leimaava käsite, päinvastoin, muistelee Ukkola pakinassaan.
Palaan itsekin menneeseen. Korisivullani oli eilen luettu runsaasti kirjoitusta heinäkuulta kohta parin vuosikymmenen takaa. Silloin muuan Matti Vanhanen sai tehtäväkseen hoitaa isännyyttämme EU:n suuntaan.
tiistai, heinäkuu 11, 2006
Pelkistyksiä ja reunamerkintöjä
Pelkistyksiä ja reunamerkintöjä (ML 11.07)
”Matti vaatimaton ryyppyraatojen maasta” otsikoi Hesari (9.7) Brysselin kirjeenvaihtajansa Heikki Aittokosken artikkelin. Otsikko kertoo kaiken suomalaisesta poliitikosta ja hänen kotimaastaan EU:n näkökulmasta toimittajan näkemänä.
Huippupoliitikoksi epätavallinen luontaisen rehellinen mies, joka sanoo heti jos ei tiedä. Ei siis turhaa retoriikka, jolla kiertää tietämättömyytensä. Ei turhia viiden kielen pinnallisuuksia, joista itsekään ei mitään ymmärtäisi. Siihen voisi vielä lisätä hyvän kotikasvatuksen ja kyvyn olla raitis lähtemättä edes sitä puolustelemaan juopottelevalle toimittajalle.
”Helsinki haisee Euroopalle ja joskus kahville” Hesari (11.7) otsikoi toimittaja Hanna Ratilaisen havainnon Pariisista, jossa kaikki herrat ovat Picasson ja van Goghin jälkeläisiä, charmikkaasti harmaantuneita, boheemisti pörröttävät hiuskuontalot. Muoti tuli myöhemmin tutuksi brittipoliitikosta, joka lopetti heidän rimpuilunsa Brysselin herruudessa.
Käden jälki vain ei ole samaa kuin menneen maailman kuvataiteilijoillamme, ja väkeviä juotuaan siirtyvät syrjemmälle. Keltainen puro kiemurtelee, kunnes kuivuu ja pysähtyy. Sama havainto Roomasta ja Lontoosta, Helsingistä.
Kun menet vanhaan kartanoon, katsot puutarhoja, huomaat niiden rapistuneen ja korjaustyöt on tehty muovilla. Ei alkuperäisellä alusmaasta tuotetulla marmorilla. Niitä ei enää ole.
Helsingissä länsituuli pelastaa. Vain itäiset kaupunginosat haisevat. Nykyisin yrittävät paeta hajujaan maalle. Malla on syytä olla nyt varovaisia tuhlaajapoikien ja tyttöjen palatessa. Maalla puhuttiin aiemmin ”ryssän” hajusta, kolhoositorin lemusta. Sosiaalinen muisti toimii yhä.
2000-luvun kolmannen vuosikymmenen alkaessa suomalaiset taiteilijat näyttelijöinä pyytelevät anteeksi pilkatessaan aiemmin saamelaisia. Kaikki tapahtuu vain muutaman vuoden aikana. Muutos on kansakunnalle traumaattinen. Se ei tiedä enää, mille se saa nauraa ja koska kirota. Vihapuhe ja valhe ovat nekin vaikeita asioita erottaa menneen maailman komiikasta.
Ranskalainen jalkapalloilija Zidane on saanut tuomionsa. Ranskalaiset kertovat hänen vanhempiensa tulevan Algeriasta. Hänellä on huono kotikasvatus. Se on tiedetty aina. Jalkapallo on slummien lasten tapa nousta pinnalle kerrotaan. Ei sitä että jalkapallo on tie kohti slummia, slummin oma laji.
Slummissa on yliopistonsa ja sairaalansa. Slummilla on oma hajunsa. Yhtenäiskulttuuri slummiutuu sisältä. Rajaa on mahdotonta piirtää kartalle. Suomi on homogeeninen alusmaa. Puhutaan hyvästä ja pahasta, ei hyvästä ja huonosta. Siinä on orjakulttuurin ja herakulttuurin mentävä ero.
Esko Aho puhuu kuinka innovaatioita ja luovuutta, kehittämisohjelmia ei ole Euroopassa toteutettu vaikka Lissabonissa vuonna 2000 niin sovittiin. Se ei ole mediaseksikästä. Eurooppa on hänen mukaansa kuin takavuosien Neuvostoliitto viisivuotissunnitelmineen. Kymmenen vuoden aikana luvattiin kiirehtiä ohi Yhdysvaltojen. Ja joka vuosi jäätiin aina vain lisää.
Yhdysvaltoja ohjaa markkinat. Kun Mike Tyson puri korvan irti vastustajaltaan, se pyöri mediassa taukoamatta ja asiallisin kommentein. Tosiasiaa ei pidä pimentää kuten ranskalaisen Zidanen tekoa, italialaisten käryt kotimaassaan.
Markkinat reagoivat ja nyt alan mestarit ovat Itä-Euroopassa. Laji ei hetkessä palaa parrasvaloihin. Yhdysvalloissa on miljoonakaupunkeja, jotka ovat slummeja. Kun luonnonkatastrofi yllättää, ne jätetään oman onnensa nojaan. Varkaat ryöstelevät kaduilla ja sairaalat ovat evakuoimatta. Näin ei käynyt Aasian tsunami -onnettomuuden yllättäessä. Siellä ei haissut slummille. Jopa ruumiit tunnistettiin viimeiseen saakka. Köyhyys ja slummi ei ole sama asia. Trump presidenttinä käyttää twiitatessaan yhtenään käsitettä ”This is very bad”. Se on osoitettu häntä äänestäville.
”Vain muutaman dollarin tähden” Hesari (9.7) otsikoi toimittaja Marko Junkkarin globalisaatioajan westernin Yhdysvalloista. Kovaotteinen Clint Eastwood ratsastaa Detroitiin. Mykkä muukalainen laittaa autotehtaat, ammattiliitot polvilleen, irtisanoo työläiset, leikkaa eläkkeet, siirtää tuotannon halpamaihin.
Lopuksi kovaotteinen sankari ratsastaa Cadillacilla, jossa on synergiahenkisesti Renaultin alusta, Nissanin moottori ja Cadillacin logo, biodieselillä käyvä vapaasti hengittävä kuusisylinterinen. Juttu vanheni hetkessä ja muuttui kertomukseksi sähköauton voittokulusta. Rafael Paasion kakkosta nimitettiin nappulaliigaksi.
Ikä- ja sukupuolirasismi oli tuolloin käsitteenä omituinen ja he oppivat sen hitaasti vaiheessa, jolloin heidän ikänsä ehti setäikään. Ajat ja asenteet muuttuvat mutta arvot ja normit pysyvät sekä selittävät miksi konservatiiveiksi haukutut patriootit voittavat vaalit mennen tullen joka puolela globaalia maailmaa. Setäikäisen on mahdotonta oppia uusi temppuja saati teeskennellä olevansa viaton lapsi. Se että nuori ihminen on kyyninen, on surullinen ilmiö siinä missä vanhan ihmisen idealismi koominen.
11.07 2006
Matti Luostarinen