Kateissa oleva kartta ja pelon maantiede.

Maantiede on tieteistämme vanhin. Ei toki filosofia. Me aloimme hahmottaa ympäristöämme hyvin varhain joko lähiympäristöämme muokaten mutta myös sitä samalla tutkimalla ymmärtäen. Samaan aikaan tuijottelimme taivaalle ja alkoi muotoutua maailmankuva, jossa tähdet, kuu ja aurinko muodostivat lajillemme kulttuureja muokkaavan haasteen. Emme me sitä maantieteeksi kutsuneet, mutta sitä me sillä kyllä tarkoitimme. Viimeistään silloin, kun läntinen kulttuurimme laajeni ja kartta tuli tutuksi sekä tutkimusmatkailijat toivat meille tietoja uusista löydöistään.

Tiede syveni pitkän loikan kiitos niiden akatemioiden, joita perustimme hakien avainta tulkinta niitä löydöksiä, joita tutkimusmatkat löytöretkineen olivat tuottaneet. Valtaosa tästä oli meille vierasta ja outoa. Sen induktiivinen ja deduktiivinen tulkinta yhdistyi vähin erin omaan filosofiseen maailmankuvaamme. Rene Descartes ei ollut toki ainut saati ensimmäinen tuon maailmankuvan avaajanamme deduktiota käyttäen.

Sanat osana karttaa ja universumia alkoivat laajeta rinnan tieteellisen maailmankuvamme. Suomessa maantieteen käyttämä sanasto on todella nuorta, olkoonkin että Nordenskiöldin kaltaiset purjehtijat avasivat maailmankuvaamme viikinkien tapaan poikkeuksellisen varhain. Toisaalta tieteemme tänään tuottaa koko ajan uutta käsitteistöä ja etenkin geotieteissä olimme maailman huippua myös oman opiskeluni alkaessa 1970-luvun Suomessa ja yliopistossa.

Meillä oli mahdollisuus käyttää etenkin Neuvostoliitosta ja sen sateliittien kuvauksen kautta sellaista, jota muualla ei ollut juurikaan saatavilla. Lisäksi tietokoneet yleistyivät eikä Nokia ilmiönä ollut sekään millään tavalla odottamaton suomalaisena innovaatiopolitiikan tuotteenamme. Me keskitimme pragmaattiseen ja teknologiseen osaamiseen mutta myös sellaisiin ohjelmiin, joiden juuret olivat syvällä oman geneettisen kielemme onomatopoeettisissa ja luotoa lähellä olevassa ymmärryksessä. Löytöretkeilijöistä tuli ammattinsa osaavia tieteen koulukuntiamme.

Se mitä eilen luettiin runsaasti kotisivullani oli tuotettu sinne jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Taustoitin sillä kyseisen vuoden 2008 liki 250 blogiani tai esseetä. Samoin edellisillä yli 2500 artikkelillani ja niistä kootuilla kirjoillani. Nyt niitä on jo yli sata sekä samalla yli 4000 esseetä tai artikkelia, kenen tahansa luettavaksi. Se on oman aikamme tapa tehdä tiedettä ja hakea samalla siihen myös aineistonsa.

Se ei ole niinkään tieteen popularisointia vaan sen työstämistä oman aikamme välinein ja menetelmin tiedettä tehden tutkijana. Nyt vain ihmistieteiden ja myös kulttuurimaantieteen välineet on voitu avata tavalla, jossa jokainen sosiaalisen median ystäväni ja lukijani on samalla osa sitä prosessia, jossa aiemmin tutkimusohjelmat ja niiden käsittely oli paljon työläämpää ja hitaampaa.

Menetelmien tausta on kuitenkin hyvin kaukana historiassa ja myös meissä itsessämme syntyessämme. Olemme silloin miljoonien vuosien ikäisiä ja alamme nuortua oppiessamme sanamme, sulkiessamme samalla oppimisgeenimmekin.

Millaisia nämä sanat ovat ja mihin meitä voisi käyttää muuhun kuin hautausmaittemme nekropoleihin, siitä kirjoitin runsaasti 2000-luvun alussa. Tässä kaksi runsaasti eilen luettua. Ehkä ne avaavat hivenen myös oman korona-aikamme ahdistusta ja pandemian oivaltamista osana menneen maailman ilmiöitämme:

maanantai, marraskuu 26, 2007

Virtuaaliajan kompassilukemat kateissa

Kuka käyttää virtuaaliajan kompassia?

Ihmisruumiin polttamisesta syntyvä hiilenmusta tuhka muuttuu teollisessa timantin valmistukseen tarkoitetussa prosessissa siniseksi jalokiveksi. Sen tummuus kasvaa jos vainaja on saanut sädetystä ennen kuolemaansa.

Näin kerrottiin Helsingin Sanomin uutisessa tänään 26.1. 2007, joka oli Venäjällä suositun yritystoiminnan kuvauksesta, ja olisi sopinut myös vaikkapa romaanin alkusanoiksi. Mitkä olisivatkaan kertojalle komeammat asetussanat kirjalle, kuin ihmisen timantin hohtoinen loppu ja jalokivi kantajansa kaulalla. Sellaisen tarinan kertoja varmasti hallitsee romaanihenkilöittensä fiktiivisen elämänkaaren Väinö Linnan tapaisella varmuudella. Siinä fiktiosta tulee myöhempää faktaa ja se avaa meille ihmisen mikroskooppisen pienetkin kätketyt salaisuudet.

Venäjällä geologit alkoivat tehdä korukiviä vaiheessa, jolloin maa hajosi ja rahaa ei enää riittänyt tieteen tekemiseen. Kun tiede ja sille asetetut vaatimukset alkavat tulla puhtaasti markkinatalouden etuja ajaviksi, kaksi maailmaa kohtaavat ja ne pilaavat samalla toisensa. Puhdasta tiedettä ei voi tehdä markkinoiden ehdoilla.

Markkinat ja niiden sovellukset kadottavat tärkeimmät innovaationsa, jos teorian rakentajat alkavat puuhastella korukivien seppinä ja kädentaitajina. Suomessa yhden asian ilmiöt tahtovat aina mennä överiksi jopa yliopistomaailmassa. Alamme puhua innovaatioista tai pelkästään yhdestä aiheesta, poliitikkojen meille medioineen antamasta. SE on ilmiönä vaarallinen ja muistuttaa meitä suurten sotiemme ajoista, pelon maantieteestämme.

Suomessa politiikasta puhutaan politiikan kielellä (politics). Poliitikon tehtävänä on hyvän perustan rakentaminen niille ponnisteluille, jossa hyvä hallinto, tutkimuksen kehittäjät ja soveltajat toimivat (policy). Jos nämä kaksi asiaa menevät sekaisin, syntyy huonoa politiikkaa ja hallintoa, kehitystä ei tapahdu lainkaan.

Kun poliitikolla asiat eivät ole hallinnassa Lapissa pohjoiseen heitetään puruluuksi Vutoksen ja Kollajan altaat. Siinä kaksi asiaa menee päällekkäin tavalla, joka on ollut turmioksi Lapin kehittämiselle. Se on tyypillistä kehitysalueella ja alusmaan ongelmille emämaan alistamana. Näitä yhden asian ilmiöitämme on varottava, siinä missä oman historiamme heikkouksia.

Kun kunnat ovat kehittämässä palvelurakenteitaan, osa puhuu regionalismista ja tarkoittaa kartalle piirrettävää aluetta. Syntyy pieni kunnantalon ympärillä puuhasteleva kuntapuolue ja sen politiikka. Sen rinnalla ovat ne kehittäjät, joiden tehtävänä on hoitaa kunta spatiaalisena ja rajattomana yksikkönä tai mentaalisena alueena yhteisöjen kehittyä ja luoda niiden kautta turvallisuutta. Jos ne menevät päällekkäin, syntyy jälleen ongelmia, jossa yhteisö ja yhdyskunta riitelevät tai tekninen ja taloudellinen ohittavat sosiaalisen ja kulttuurisen yhteisöllisyyden.

Alkaa ristiviestintä, jossa yhteisöllisyys on maaseudun aikanaan tuoma kiro ja kaupunki keino päästä siitä eroon. Tai palata takaisin juurille ja hakea turvaa yhteisöistä. Ristiviestintä on medioiden tapa valottaa kohdettaan monelta suunnalta. Käytännössä valo on kohdistettu yhteen pisteeseen. Syntyy jälleen pelon maantiedettä ja voimatonta riitelyä.

Kun verkosto- ja klusteritaloudella tarkoitetaan markkinaehtoista taloutta eikä tietoteknisiä rakenteita, syntyy päällekkäisyys, jossa osa puhuu perinteisestä mediasta ja toinen internetistä ja webajasta, uusmediasta. Kun kaksi asiaa menevät päällekkäin, virtuaalinen ja todellinen maailma hämärtyvät ja lapset eivät tiedä mitä aikuiset tarkoittavat.

Kun lapset ovat yksin ja koneineen, yhteisöt ovat jo kadonneet ja instituutiot hukattu sekä regionaalisessa että spatiaalisessa maailmassa, lasten virtuaalitodellisuudessa ja kartassa, josta he eivät löydä itseään. Kartaton ja kompassiton ihminen on oman aikamme tuote ja helposti ohjailtavissa.

Tällaiset lapset ovat vailla autoritaarista ääntä ja oivallusta, alkavat toimia kuten kreikkalaiset Jumalat ilman institutionaalista tukea ja yhteisönsä turvaa. Tärkeintä on olla hetken sankari ja herooinen olio niihin samaistuen. Kauanko näin maassa on mahdollista jatkaa? Onko aikomustakaan tehdä siihen korjausliikkeitä? Kun se käynnistyy, onko kyse pelon maantieteestä ja yhdestä asiasta? Mikä se mahtaisi olla 2000-luvun alun tuotteenamme?
posted by Matti Luostarinen  # 6:18 PM

perjantai, marraskuu 23, 2007

Mutka on leweämpi, awonainen lahti, ei ase

Ihmisen ja kulttuurin sivistyksen mitta on sanojen määrä ja käytettävyys.

Sain kutsun väitöstilaisuuteen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Näitä kutsuja tulee nykyisin enemmän kuin väitellessäni itse ensimmäisen kerran Oulun yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Väittelijöiden määrä on kolmen vuosikymmenen aikana yli kymmenkertaistunut. Pidän sitä myönteisenä ilmiönä.

Kansakunnan menestyksen mitta on sen sivistyksen ja kulttuuri tasossa, sen leveydessä ja laadussa. Hälyttävä on se tieto, jossa nuoret eivät nykyisin enää arvosta koulutusta siinä määrin kuin vuosikymmen aiemmin. Näille nuorille ei ole kerrottu, kuinka elämän kokemuksellinen sisältö ja sen rikkaus on sanoissa ja symbolien avautumisessa. Ne eivät avaudu ilman sen eteen tehtävää työtä.

Alkujaan väitös oli väittelijän keino osoittaa tuntevansa opettajansa ja professorin tutkimustyötä ja hän puolusti väitöstilaisuudessa juuri kustoksen, työn ohjaajansa löydöksiä. Ei omaansa, kuten nykyisin on laita, ja usein monesta jo hyväksytystä tieteellisestä artikkelista koottua nippua. Sellaista en oikein pidä väitöskirjana ja väittelynä lainkaan. Väittelijän on kyettävä mielestäni edelleenkin osoittamaan väittelijän taitonsa ja puolustamaan julkisesti uutta löydöstään tieteen kentässä. Nykyisin harvoin uutta väiteltävää löytyy ja nipussa ne on jo moneen kertaan luettuja löydöksiä. Tiede ja sen eteneminen on reaaliaikainen prosessi ja sen kiinnostavuus katoaa tehtailtaessa väitöskirjoja.

Päivi Laine väittelee ihan oikealla monografialla ja suomen kielestä tiellä sivistyskieleksi. Hän on tutkinut maantieteen sanastoa ja sen kehittymistä 1800-luvulla. Keskeisiä käsitteitä ovat leksikologia ja terminologia.

Maantieteen sanasto liittyy erikoissanastoon ja sitä ovat kehittäneet tiede, ammatti ja harrastukset. Sanojen rakenne ja merkitys, käsitteiden luokitus on tapahtunut hyvin konkreettisen käytön välineenä ja välttämättömänä keinona ymmärtää ympäristöään. Nykyisin se on erityisen tärkeää ja poikkitieteistä, globaalia mutta myös paikallista oivaltamista. Maantiede elää uutta renesanssiaan yhdessä historiatieteiden kanssa, ja sen sanasta kasvaa valtavalla vauhdilla. Elämme ajattomassa ja paikattomassa maailmassa, jossa aika- ja paikkatieteet ovat saaneet uutta sanastoa valtavasti kaiken aikaa ja satojen kulttuurien tuotteena.

Maapalloa ei oikein tunnettu vielä Suomessa 1800-luvun alussa oman kielen välineenä ja kartografia oli kehittyvälle sivistyskielelle vieras. ”Werkkosilmiä tulee ympäri koko maapallon, niin että niitä myöden sitten woi jokaisen sirkkelin graadit ja warsin tarkasti määrätä itsekunkin paikan sijan” kartantekijä kertoi vuonna 1845. ”Kumpikin puolikas jaetaan päiwän-tasaajan kanssa yhtä suuntaa kulkewilla wanoilla 90:neen yhtälaiseen osaan, joita kutsutaan lewy-asteiksi” opasti maantieteilijä Granlund vuonna 1849 oppilaitaan. Leveyspiirejä kutsuttiin rinta- tai tasaympyröiksi, yhdensuuntaisiksi pyöriksi tai paralleliksi, leveyspykäliksi. Luode oli pohjoislänsi, luodepohjanen, luodeilma tai länsipohja vuosikymmenestä riippuen. Etelä pooli oli etelään päin ja pohjas pooli pohjaseen. Mineralia löytyi enemmän kuin muissa mailman-osisa, maaosassa, maapiirin osassa jne. Nyt me tarkoitamme samalla käsitteellä maanosaa. Maapallo muotoutui käsitteistä maan kluutu, maanpiiri, globi, klootu, maapalli, maalimanklootu, palli.

Tyypillisiä olivat suorat käännökset ruotsista. Kun maapalloa ei oikein tunneta, tärkeää ei ole gobalisaatio, meren ja mantereen välinen ero, vaan erilaisten paikkojen ja alueiden kuvaaminen. Syntyy kohoumia, vuoria, vuorimaita, kukkuloita, sisämaata, rantamaata, saaristoa ja särkkää. Laaksot, rotkot, alangot ja aavikot tulivat kieleemme 1930-luvulla. Etenkin 1840-luvulla veden ja maan erilaiset kategoriat, käsitteet sekä niiden alakäsitteet alkoivat yleistyä kartan yleistymisen myötä. Harjanteet, harjut, selänteet ja vaarat tulivat kieleen siinä missä koski, vesiputous, pääjoki, sivujoki sekä kylmä, lauhkea ja kuumavyöhyke, talven alue ja tropiikki.

Käsitteiden määrän räjähdysmäinen kasvu tapahtui kuitenkin vasta 1860-luvulla, jolloin maassa alettiin julkaista maantieteellisiä pitäjänkirjoja ja -kertomuksia sekä oppikirjoja. Laskeuman rinnalle tuli rantamaa, notko ja syvänne sekä laakso, alanko ja sola. Dyyni sai rinnalleen suiston, porrasmaan, rannikon ja kannaksen. Suomalaiset oppivat tuntemaan savannin, aron, aavikon, keitaan, suola-aavikon, hiekka-aavikon ja preerian. Globaaliin suomalaiseen maapalloon tuli maan akseli, karttapallo, pituuspiiri, kääntöpiiri, päiväntasaaja, kravun ja kauriin kääntöpiirit.

Vuosisadan jälkipuoliskolla ilmansuunnat ja väli-ilmasuunnat saivat nykyiset symbolinsa ja maantiede tieteenä toi mukanaan myös erikoissanastonsa. Tuolta ajalta ovat vaikkapa kasvillisuus- ilmastovyöhykkeet, jäätiköt, pustat ja pasaatituulet, föhnilmiö sekä Golfvirta, pampa, monsuuni, alppimaa ja hamada. Kuumat lähteet ja koralliriutat, tulivuoret ja kehäriutat alkoivat rikastuttaa suomalaisten elämää kosteikkojen, laguunien, marskimaan, viidakon ja sademetsän ohella.

Saimme hetkessä satoja uusia käsitteitä kieleemme. Luonnonmaantiede kulki edellä ja kulttuurimaantiede hieman sen jäljessä. Sanastoon tuli dynamiikkaa, jossa maa alkoi vyöryä, kohota, syntyi hautavajoamia ja suistomaita, eroosio ja tornado. Suomalaisten kansainvälistyminen ja talouden teollistuminen näkyi maantieteen sanastossa. Korona ja auringon sekä tähtien monet merkit ja kosmologia liittyivät maantieteen käsitteistöön ja kartografiaan.

Maantieteen perussanastostamme liki 80 % on syntynyt 1800-luvulla ja tärkeimmät kuvaavat maan pinnanmuotoja ja maantieteellisten ilmiöiden nimityksiä. Näitä on kielessämme lähes 60 %. Suomen maantieteelle vieraat ilmiöt ovat saaneet meiltä vain noin kymmenen prosentin osuuden ja liki saman määrän olemme poimineet kieleemme maapalloa kuvaavaa nimistöä.

Kiintoisaa on että ennen 1870-lukua suomalaiset eivät ole voineet käyttää omassa kielessään ja sen symbolijärjestelmissä sekä viestinnässä vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin hiekkasärkkä, hyökyaalto, järviylänkö, jäälohkare, laskuvesi, mannerilmasto, matalikko, pasaatituuli, sisävesi, suistomaa, vesiputous, ylätasanko, niemennokka, pohjoinen leveys. Ne tulivat meille tarpeellisiksi vasta vuosisadan lopulla. Tai oikeammin ne korvattiin muilla käsitteillä. Sama pätee tänään tieteellisen sanaston kasvaessa kaiken aikaa.

Niinkin myöhään kuin 1890-luvulla ensiesiintymän saivat käsitteet harjuselänne, hiekkavalli, jokilaakso, jääkenttä, lumikenttä, maanpinta, maanvieremä, napaseutu, pengerrys, pallonpuolisko, sisämaa, soramaa, suihkulähde, tunturiylänkö, uoma, vieremä, viljelysalue, yläjuoksu tai äkkijyrkänne.

Niinpä nykyisin globalisaation ja internetin aikaan mahdollisuutemme onnistus viestinnässä ovat edelleen kielen omia keinoja joko löytää vanhalle nimitykselle uusi käyttö, keksiä uusia sanoja, symboli-innovaatioita, sepittää niitä tai hakea käännöslainoja, lainata suoraan pääsääntöisesti nyt englannin kielestä.

Huomattava osa sanoistamme on jatkossakin luontoon läheisesti liittyviä, sitä matkivia (lirisee, lorisee, särisee, surisee jne.) sekä monella tavalla taloudellista, jossa kielen ohjaava merkitys toimillemme on kaiken muu avaava ja tulkitsijansa mittainen tapahtuma. Näin maailmankuvamme avautuu vain yhteen suuntaan.

Siinä merkityksessä väittely ja opiskelu on kielen avaamista ja oppimista, uuden rikkaamman maailman hakemista ja muille sen jakamista. Tästä näkökulmasta Päivi Laine on päässyt omissa opinnoissaan tutkijana pitkälle ja ansaitsee tohtorin hattunsa. Hän lisää paitsi kielen historian, myös kieltä puhuvan ja kirjoittavan yhteisön sivistyshistoriansa tuntemusta. Pelon maantieteeseen ja sen sanastoon siinä ei kuitenkaan puututa. Sosiaalinen media ja maantiede sekä historia ovat tätä sanastoa koko ajan kartuttamassa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts