Ohessa lainauksia Leinosta sanottuna Wikipediata ne lainaten. Olen lausunut lapsesta hänen runojaan enkä mene enää miestä enemmän ruotimaan ohi sen minkä olen aiemmin jo Leinon päivänä tehnyt..
Ikääntyessä hänen tuotantonsa tuli tutuksi muiden tulkintana ja se ei ole hyväksi Leinoa lapsena lukeneelle. Tulkitsen häntä edelleen lapsen mielellä ja kielellä, en poliittisen pelin välineenä ja oman aikamme median tapaa haastaen hänen visailukisoihin tai pohtimaan pitäisikö meidän olla huolissamme. Ei vain Eino Leinosta vaan myös oma aikamme lyyrikoista.
Kysyä voi, mitä Leino tekisi tänään ja olisiko hän elänyt nyt vanhemmaksi? Olisiko päihteet ongelmana ja kilpailisiko hän kameroitten edessä oman aikamme viihdejulkimon paikasta? Oletan että kilpailisi. Olisi myös päihteitten käyttäjä ja hurahtaisi kaikkiin niihin globaaleihin liikkeisiin, joita maailma tänään tuottaa.
Tänään hänestä ei voisi tulla toki kansallisrunoilijaa, mutta ei myöskään nobelistia. Kilpailu kameroitten eteen ja sosiaalisen median sivuille, kisailumestariksi karsisi ajasta pääosan ja tuotanto olisi oleellisesti vähäisempi ja viihteellisempi. Hän olisi myös nyt oman aikansa tuote ja sellaisena narsismin häiriöt ja egon haavoittuvuus muistuttaisi suomalaisia tangolaulajia Kainuussa syntyneenä ja kirjailijana Jari Tervon tapaista, mutta yhtä hyvin ruotsinkielisten kilpailijoitten kanssa vetäytyen Finlandia palkinnon saajaksi.
Globaalissa kisassa Kainuussa 1960-luvulla syntyneenä hän ei voisi menestyä Oulun yliopiston tuotteena eikä kiinnostus olisi voinut kohdistua 1980-luvun lapsena muuhun kuin siihen tekniseen murrokseen, josta syntyi oman aikamme korona ja pandemia, suomalainen tapa sulkea rajat ja myös ruotsalaisilta ja etenkin heiltä. Se suunta ei olisi tämän päivän suomalaisen Runebergien ja Leinojen löydöksenä likimainkaan kansallisrunoilijaksi hakevan ponnahduslauta.
Ei myöskään Viro tai Venäjä, maailman onnellisimman maan akateemisten nyt harrastamat kohteet kulttuurin piilaaksoista ja Hollywood maailmasta suuntaansa etsien ja Kiinaan eksyen. Entäpä jos kokeilisi Intiaa ja hinduja tai matkaisi Afrikkaan? Punavihreä ponnahduslauta oman aikamme suomalaisille leinoille ei oikein johda mihinkään sekään. Tänään Leinolla käytössä olisivat täsmälleen samat välineet kuin tuhansilla muilla narsismin häiriöihin kompastuvilla media-alan ihmisillä. Krona ja pandemia tekisi elämästä sietämättömän.
Luonnehdintoja Eino Leinosta ja hänen merkityksestä. (wikitekstiä)
Leinon tuotantoon on suhtauduttu aina hyvin kaksijakoisesti sekä akateemisessa maailmassa että muiden kirjailijoiden keskuudessa. Lahjakas mutta monisärmäinen persoonallisuus herätti aikalaisissa monenlaisia tunteita. Erityisesti 1920-luvun kirjailijapolvi otti Leinon tuotantoon etäisyyttä, vaikka moni oli ihaillut häntä nuorempana. Myös toisen maailmansodan jälkeen uransa aloittaneet modernistit näkivät Leinon oman tuotantonsa vastakohtana. Kirjailijakollegoiden väheksyntä on vaikuttanut moniin tutkijoihin, ja Leinoa on tutkittu suhteellisen vähän, verrattuna siihen että hän sai kuitenkin lukuisia valtionpalkintoja, huomionosoituksia ja lopulta taiteilijaeläkkeen.
Kattavimman Leinon elämää käsittelevän teoksen kirjoitti jo 1930-luvulla on hänen rakastettunsa ja aikalaisensa L. Onerva. Dramaattisessa tarinassa Onerva kirjoittaa samalla omasta elämästään. Vielä 1953 Onerva hehkutti Kaltio-lehdessä:
»Elämän intohimoissa ja elämän rakkaudessa hän varmasti voitti kaikki aikalaisensa. Hän liikkui kaikissa piireissä, vaelsi läpi eri yhteiskuntaluokkien, tunsi ylhäiset ja alhaiset. Hänen henkilökohtainen tuttavapiirinsä oli uskomattoman laaja. Ja kaikkialla, minne hän tulikin, muodostui hän aivan itsestään keskipisteeksi, henkiseksi sulatusahjoksi, joka hetkiseksi hehkutti sopusointuun vastakkaisimmatkin ihmisainekset. – – Seuramiehenä hän oli erittäin suosittu, hän säkenöi ajatusvälähdyksiä, räiskyi sukkeluuksia ja uhosi vastustamattomasti tarttuvaa hyvää tuulta ja suggeroivaa tunnelmavoimaa ympärilleen.»
(Kirjailija L. Onerva kirjoituksessaan ”Eino Leino ja hänen runoutensa”, Kaltio 1953: 3/4)
Leinon kärjekkäissä runoissa ja kirjoituksissa, kuten näytelmässä Maan Parhaat (1911) esiintyivät helposti tunnistettavina entiset ystävät, nykyiset kirjalliset viholliset kuten kirjailijat Maila Talvio ja V. A. Koskenniemi. Nämä vastasivat samalla mitalla, esimerkiksi Koskenniemi kirjoitti Iltalehden toimittajalle:
»Mitä E. L:n persoonaan tulee, tunnen sitä kohtaan tällä hetkellä vain sääliä. On jotain syvästi traagillista hänen täysin naivissa kritiikittömyydessään, jolla hän turmelee runoilijanmaineensa. Olet täysin oikeassa siinä, että täytyy ihmetellä hänen lähimpiä ystäviään, jotka eivät koeta estää häntä liukumasta täydelliseen Tivoli-runouteen, vaan petollisilla kiitoksillaan nukuttavat hänen itsekritiikkinsä rippeetkin. – – Luulen tuntevani L:n mieskohtaisesti koko hyvin. Hän on hyväntahtoisimpia miehiä maailmassa, mutta heikko ja vaikutuksille altis. – – Hän jos kukaan olisi tarvinnut ankaria ystäviä ja ankaria arvostelijoita.»
(Runoilija prof. V. A. Koskenniemi kirjeessään Iltalehden toimittajalle Emerik Olsonille lokakuussa 1920. Olsonin arkisto, Kansalliskirjasto)
Runoilija Elmer Diktonius koetti kuvata Leinon kaksijakoista asemaa Suomen kulttuuripiireissä käännösvalikoimansa Lyriskt Urval esipuheessa 1931:
»Originellilla, hyväsydämisellä ja nerokkaalla boheemiluonteellaan hän hankki itselleen laajaa populariteettia ja poroporvarien halveksunnan; hän oli jumalien suosikki ja tuhlaajapoika. Kun tämä suuri lapsi oli kuollut, hänen elämäntyöstään jäi jäljelle ajaton runoilija – suomenkielisen Suomen merkittävin lyyrikko.»
(Runoilija Elmer Diktonius käännösvalikoimansa ”Lyriskt Urval” esipuheessa 1931)
Kirjailija Erno Paasilinna kuvasi Leinon kulttuurikritiikin kestävyyttä puheessaan Paltaniemellä Leinon 100-vuotisjuhlissa:
»Yhteen koottuina Leinon taistelukirjoitukset muodostavat tämän alan suuren oppikirjan. Arkadia-teatteria ei enää ole, Agathon Meurmania ei ole, professori Aspelinia ei ole, mutta mitään olennaista ei ole menetetty: ahdasmielisyyttä, vanhoillisuutta, akateemista pöyhkeyttä, kirkollissiveellisyyttä, kansalliskiihkoa, korruptiota, rahvaanhalveksuntaa: pitkä jono asenteita, jotka Leino järkähtämättä veti esiin. – – Poleemikkona Leino ei ollut mikään sunnuntaipoika, hän oli aikansa kauhu. Mutta hän oli käsitteen arvoinen siinä, että kaikki sanottu oli paperilla, sen takana ei ollut mitään henkilökohtaista juonittelua, sopimusta tai maksajaa.»
(Kirjailija Erno Paasilinna puheessaan Paltaniemellä Leinon 100-vuotisjuhlissa 1977, julk. ”Kansan palvelijoita” 1986, s. 392–399)
Jopa kriittisenä tunnettu Helsingin Sanomien kulttuurikriitikko Seppo Heikinheimo nosti Leinon kielelliset kyvyt maailman kärkikastiin omassa arviossaan:
»Jos minun pitäisi nimetä kolme runoilijaa, joita olen lukenut alkukielellä ja jotka ovat saaneet kielensä soimaan ainutlaatuisella tavalla, sanoisin että Homeroksen kreikalle, Puškinin venäjälle ja Eino Leinon suomelle mikään ei vedä vertoja.»
(Musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo muistelmateoksessaan Mätämunan muistelmat (1997), s. 162)
Myöhempinäkään vuosikymmeninä Leino ei kuitenkaan ole ollut kaikkien mieleen, ja esimerkiksi Matti Klinge vähättelee julkaistuissa päiväkirjoissaan:
»Leino ei mielestäni ole kovin suuri runoilija. Muutama kaunis lyyrinen runo, jugendpaisuttelevat Helkavirret, mutta loputon määrä aivan surkeaa, ajatuksellisesti tyhjää tai naiivia hölskyttelyä. Koottuja runoja ei voi lukea vakavalla mielellä.»
(Prof. Matti Klinge päiväkirjajulkaisussaan ”Humanistin iltapäivä” 2002, s. 9)
Toisaalta nuoren polven teatteriväki löytää Leinon tuotannosta edelleen uusia näkökulmia ja draaman tajua. Ohjaaja Juha Hurme kirjoittaa:
»Varma draaman taju tihkui myös Eino Leinon kiinnostavimpiin runoihin. Helkavirsien I sarjan (1903) ”Räikkö Räähkä” ja ”Ylermi” ovat täydellisiä, tiiviin runon muotoon valettuja tragedioita, pullollaan murhaavan tarkkaa dialogia. Niissä jokainen säkeistö on teatterillinen, vastaansanomattomasti eteenpäin vievä kohtaus.
Tekijän runotaituruus on häikäissyt meitä jo pitkälti toista sataa vuotta. Runojen ansaittu suosio on estänyt meitä kurottamasta ajatuksella ja ymmärryksellä mittavaan draamatuotantoon. Seuraa ajatusleikki. Jos tämä sälli, Lönnbohmin Armas, ei olisi kirjoittanut runon runoa, vaan nämä 25 näytelmää, niin johan tunnustettaisiin hänen huikea merkityksensä kotimaisena, etevänä, edistyksellisenä ja jäljittelemättömänä näytelmäkirjailijana.»
(Teatteriohjaaja Juha Hurme teoksessaan ”Nyljetyt ajatukset” 2014, s. 137)
Eino Leinon runoutta säveltäjien tulkitsemana wikitekstinämme:
Toivo Kuulan sävellys Leinon Syystunnelmaan ilmestyi 1911.
Vaikka Eino Leinolla ei aikalaistietojen mukaan ollut varsinaisesti sävelkorvaa, hän osoitti runoudessaan täydellistä rytmin ja kielen musikaalisten ominaisuuksien tajua. Hän oli myös taitava erittelemään kuulemiaan konsertteja.[50] Leinon tekstit – niin laulurunous kuin näytelmät – tarjosivatkin jo hänen elinaikanaan innoituksen lähteen monelle säveltäjälle ja toisaalta sävellettyinä lauluina hänen runonsa tulivat entistä tunnetummiksi. Näin Eino Leino tuli olennaisella tavalla vaikuttaneeksi myös suomenkielisen musiikkikulttuurin kehitykseen.
Tuotteliaimpia varhaisista Leino-tulkitsijoista olivat säveltäjäystävät Toivo Kuula, Leevi Madetoja ja Oskar Merikanto. Kuula sävelsi kaikkiaan 22 Leino-runoa, joista tunnetuimpia ovat Virta venhettä vie (1906), läpimurtoteos Tuijotin tulehen kauan (ilm. 1907), kantaatti Kuolemattomuuden toivo baritonille, kuorolle ja orkesterille (1910) sekä Helkavirsi-ruonoelmat Merenkylpijäneidot, Orjan poika sekä Impi ja Pajarin poika (1911). Eino Leinon runoudesta Kuula löysi kaikupohjan mietiskeleville tumman-romanttisille sävelkuvilleen.
Myös Leevi Madetojan ura alkoi Leinon merkeissä; näytelmämusiikki Leinon Shakkipeliin (1910) oli hänen ensimmäinen huomiota herättänyt orkesteriteoksensa.[52] Vaativat viisiääniset kuorolaulut, kuten Iltatunnelma (1916) ja Soita somer, helkä hiekka, ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisessa kuorokirjallisuudessa. Madetojan viimeiset Leino-sävellykset, kuten valoisaa kesätunnelmaa henkivä Hän kulkevi yli kukkien, syntyivät vasta 1940-luvulla vähän ennen hänen kuolemaansa. Kuulaan ja Madetojaan verrattuna Oskar Merikannon yksinlaulut edustivat kansanomaisempaa, vaivattoman kaunista melodisuutta. Eräinä kaikkein rakastetuimpina Leino-lauluina ovat pysyneet Hymyilevän Apollon säkeisiin pohjautuva duetto Oi kiitos sa luojani armollinen (1906) sekä koraalimainen Oi muistatko vielä sen virren (1905).
Varhaisia Leino-säveltäjiä oli myös Erkki Melartin. Näyttämömusiikki Leinon näytelmään Hiiden miekka syntyi 1906. Hänen kahdentoista Leino-yksinlaulun joukkoon kuuluvat muun muassa Mirjamin laulut, Minä metsän polkua kuljen sekä Päivän pojan muutamaan säkeistöön pohjautuva Päivän laulu (1903). Turkulaisen säveltäjän Sune Carlssonin pienoisooppera Väinämöisen kosinta (1914) pohjautui niin ikään Leinon tekstiin. Jean Sibeliuksen harvoista Leino-sävellyksistä tunnetuin on vuonna 1920 syntynyt Maan virsi, kantaatti sekakuorolle ja orkesterille.
Itsenäisyyden ensi vuosikymmenillä modernimpaa Leino-tulkintaa tarjosivat muun muassa Aarre Merikannon mieskuorolle ja orkesterille säveltämä Ukri (1938–1943) sekä Tauno Pylkkäsen ooppera Simo Hurtta (1948). Lausujan taustamusiikiksi sävellettyä pianosäestyksellistä melodraamaa edusti muun muassa Lauri Parviaisen Tumma (1941).
Aivan uudentyyppiseen eloon monet tunnetut Leinon runot nousivat 1960-luvulla Kaj Chydeniuksen sävellysten ansiosta. Nocturnen, Lapin kesän ja Lemminkäisen äidin kehtolaulun herkät, mutta sentimentaalisuutta välttelevät melodiat vetosivat 60-lukulaiseen nuorisopolveen. Kehtolaulu sisältyi Ylioppilasteatterille sävellettyyn näytelmämusiikkiin Leinon runonäytelmään Tuonelan joutsen (1966).[56] Sittemmin Chydeniukselta on tullut julkisuuteen lukuisia muitakin Leino-sävellyksiä.[55]
Eino Leinon satavuotispäivän tienoilla 1978 julkaistiin uusia Leino-sävelmiä levytyksinä. Suuren suosion saivat Perttu Hietasen iskelmällisen tunteelliset melodiat Leinon runoihin, jotka Taisto Wesslinin taitavina sovituksina ja Vesa-Matti Loirin ekspressiivisesti tulkitsemina jäivät helposti kuulijoidensa mieleen (Eino Leino 1–3, vuosilta 1978–1985). Juhlavuonna 1978 ilmestyi myös Heikki Sarmannon Moment musical, jolla Maija Hapuoja ja Tapani Kansa tulkitsivat Sarmannon jazz- ja chanson-vaikutteisia hyväntuulisia Leino-tunnelmia. Jo vuotta aikaisemmin 1977 oli ilmestynyt Jorma Panulan Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja kamarikuorolle ja solisteille. Panulan moderni melodiikka seuraili runoelman mutkikkaita psykologisia käänteitä.
Antti Karin ohjaamaan Helkavirsiin perustuvaan kolmiosaiseen tietokoneanimaatioon (1979–1982) sävelsi elektronisen musiikin Jukka Ruohomäki.[57] Helkavirsiin pohjautui myös itävaltalaissyntyisen säveltäjän Johann Strohoferin oratorio Herramme vapahtajamme, jonka ensiesitys oli 1975. Vuonna 1980 sai ensiesityksensä Ilkka Kuusiston Leinon Sota valosta -näytelmään pohjautuva ooppera.
2000-luvulla Leinon Helkavirsiä on säilyttänyt asemansa säveltaiteen innoittajana. Olli Mustosen Sinfonia no. 1 Tuuri baritonille ja orkesterille, joka sai kantaesityksensä Tampere Filharmonian tulkitsemana helmikuussa 2012, pohjautuu Helkavirsien ensimmäiseen sarjaan sisältyvään Tuuri-runoon. Kaija Saariaho puolestaan sävelsi vuonna 2007 neljä Leinon varhaisrunoa teoksessaan Leino Songs for voice and orchestra. Myös Hollannissa on tuotettu suomenkielinen levy Eino Leinon runoista. Hollantilainen Munich Records julkaisi vuonna 2006 CD-levyn Aina Leino, jolla esiintyy hollantilais-suomalainen Aina–yhtye solistinaan suomalainen Pauliina May. Levyllä on 14 Eino Leinon runoa. Sävellykset ovat hollantilaisen Izak Boomin.