Alastomana apinana netissä

 

Nicolas Carr ei jätä netti-ihmisiä rauhaan. Kirjoitettuaan kirjansa siitä kuinka Google tyhmentää ihmisen hän jatkaa uudella, jossa verkkosurffailu tekee meistä pinnallisia puuhastelijoita ja syvempi ajattelu jää kirjan tekijälle ja lukijalle. Tässä ei ole mitään uutta. Näin on ollut maailman sivu. Osa meistä on pinnallisia puuhastelijoita ja toinen syvempiä pohtijoita, analyyttisiä ajattelijoita.

Tyhmentyvä älykoneen käyttäjä

Toimittaja Riittaa Meriläinen tarttuu aiheeseen (HS 14.9) ja liittää sen laajempaan yhteiskuntakokonaisuuteen. On syntynyt hidasta saamattomuutta, joka on kokonaan muuta kuin aiemmin kokemamme syvällinen ajattelu tai luova joutenolo. Syntyy paradoksi jossa älykoneittensa kanssa puuhasteleva ihminen alkaa tyhmentyä.

Runsas netin käyttö lisää tutkijoiden mukaan häiriökäyttäytymistä. Ihmiset ovat levottomia jo joutuessaan hetkeksi yhteiseen tilaan ja alkavat näpelöidä laitteitaan. Kukaan ei oikein seuraa powerpoin -ruutuja ja hyödyn saa vain yksi kymmenestä muistiinpanovihkonsa kanssa. Muut puuhastelevat mitä sattuu.

Ei mitään uutta länsirintamalta

Ei tässäkään ole mitään uutta. Sama tilanne toistuu luennoilla, jossa pääosa laumasta nukkuu ja osa ei vaivaudu mukaan lainkaan. Analyyttisiä pohtijoita ja muillekin luennot kopioivia oli takavuosina pieni määrä vaikka yliopistoon oli karsittu lukion ja yliopiston pääsykokeiden kautta pari prosenttia yhden vuoden ikäkohortista. Nykyisin toki jo paljon enemmän. Älyllistä depattia ei vain tahdo syntyä, pohtijat ovat aina samoja nuoria, muut ovat vaiti. Enää se ei johdu ujoudesta.

Ihmisen kyvyttömyys keskittyä ja ottaa vastaan tietoa on rajallinen ja jotkut osaavat sen muita paremmin. Puhutusta jää mieleen joillakin vain prosentin osia, toiselle liki kaikki. Kuvana tallentuva on usein helpompi aivojen työstettävänä. Opettajan pedagoginen taito on nykyisin kovilla netin paineissa. Vastuu jää kuulijalle ja siihen on luotettava sen jälkeen kun on pannut kaikkensa peliin oikeassa ryhmäkoossa, joka ei ole liki pienen komppanian kokoinen. Nämä virheet yhteiskunta maksaa myöhemmmin korkoineen.

Koko ratkaisee sittenkin

Ei siinä väline ratkaise vaan ihmisen aivot, niiden geneettinen tapa ja sosiaalinen rakenne hahmottaa joko laumassa, klaanissa, komppanian kokoisessa tai paljon pienemmässä muutaman hengen toimintaryhmässä, ystäväpiirissä tai oikein kootussa tiimissä, johtoryhmässä.

Jotta päätöksiä ei tehdä liian ohuen ajattelun tuloksena on koottava oikeita nettiyhteisöjä. Sosiaalinen media ei voi olla vain kilpailua siitä kuinka paljon meillä on tuntemattomia ihmisiä facebookin verkostossa. Sellainen on typerää toimintaa. Ihminen keräilytavarana on vastuutonta näiden pilkkaamista. Kaikille aika on rahaa ja osa suhtautuu sosiaalisiin medioihinsa vakavasti.

Dunbarin luku

Dunbarin luvulla tarkoitetaan normaalin kylän kokoista noin 150 hengen ihmispopulaatiota. Sen me kykenemme hahmottamaan ja yhteisö toimii evoluutiopsykologi Robin Dunbarin kuvaamalla tavalla. Se on se määrä, joka meillä voi olla ystäviä ja tuttuja jotka tervehdimme ja pidämme yhteyttä emmekä tarvitse siihen byrokratiaa ja hallintoa, juristeja ja poliiseja.

Kun luku nousee tuhansiin emme hahmota lopulta nimiä, persoonallisuuksia ja yhteydenpito jää olemattomaksi. Pieni kaupunki on tällainen meille vieraitten ihmisten asuinympäristö. Netissä moni kerää itselleen pienen kaupungin verran ystäviä, joista ei tiedä yhtään mitään ja aika menee näpelöidessä vastauksia sellaisille, joita ei oikeasti ole edes virtuaalimaailmassamme.

Rajalliset elinpäivämme

Meille on suotu vain noin 30 000 elinpäivää ja ne on käytettävä viisaasti. Ne eivät riitä aikuisiässä mitenkään yhteydenpitoon tuhansille nettiystäville. Puolisoa netistä hakevan on valittava tuhansien tarjokkaiden joukosta lopulta vain yksi. Monelle sellaisen tekeminen on mahdoton tehtävä, aivoja ei ole rakennettu sellaiseen kosijoiden määrään ja oikean etsimiseen ei jää oikein analyyttistä aikaa. Kuka puolisoaan olisi hakemassa sokeana olympiastadionilta? Netti vie ihmiseltä suhteellisuuden tajun. Ajan ja paikan katoaminen ei ole aivojen ja geenien ymmärtämä neljäs ulottuvuutemme. Hyvä kun selviämme auttavasti kolmesta. Geenejämme ei ole rakennettu kuin näille asiteilleme joita käytämme ja paljon lyhyemmälle iälle kuin minkä elämme.

Ihmiseen tutustutaan apinoiden tapaan kosketellen ja fyysisten kontaktien kautta väittää evoluutiobíologi itsestäänselvyyden. Netti ei anna siihen mahdollisuutta. Ei synny edes tuoksua tai mahdollisuutta seurata vastapuolen ilmeitä. Jotkut kopioivat viestejään tehdasmaisesti ja esiintyvät kymmenillä profiileilla kuluttaakseen aikaansa uudessa netin tarjoamassa viihteessä, ihmissuhde- ja rakkausmarkkinoilla. Ihminen ei ole marketissa näpelöitävä tuote turistin surffailun tai shoppailun kohteena.

Hyvä renki mutta huono isäntä

Ongelma ei toki ole tekniikassa vaan tavassamme käyttää sitä. Kun tutkija hakee sopivaa verkostoa yritysryppääseen, hän joutuu pohtimaan millaiseen käyttöön tämä tiimi on koottava ja antaa tiekoneen luokitella tapaukset yleensä noin viiteen faktoriin tai faktoripisteiden klustereihin. Yleensä näitä ryhmiä tulee enintään seitsemän kappaletta netissä operoitaessa yhtenä klusterina. Kaikille löytyy siinä hyvin keskeinen avaintehtävä, jokainen tuntee taatusti toisensa.

Robin Tunbarin mukaan ihminen on lähiystävyydessä keskimäärin viiteen ihmiseen. Siihen on ymmärrettävä evoluutiobiologinen taustansa. Kun tuo ryhmä kasvaa kolminkertaiseksi tapaamistiheys muuttuu radikaalisti ja yhteisö alkaa muuttaa luonnettaan. Ryhmästä tulee joukkue ja joukkueista komppania. Netissä armeijan hierarkia ei kuitenkaan toteudu tahdoimme sitä tai emme. Elämme verkottuneessa yhteiskunnassa, emme apinaklaanissa tai armeijassa.

Syvä ystävyys ei ole nettikohtaaminen

Armeijat tuntevat iät ajat kuinka pieni hajautettu ryhmä tunnistaa toisensa ja lähiympäristönsä, on tehokas tappoväline. Niissä on selvästi alle kymmenen jäsentä ja kaikki tuntevat toisensa koulutusajoilta alkaen.

Kun teollinen yritys ylittää 150 rajan on viisasta perustaa uusi tehdas. Nykyisin se tapahtuu jo paljon aikaisemmin. Tuossa vaiheessa me vielä tunnemme toisemme, tervehdimme ja jäämme keskustelemaan tavatessamme lentokentällä aamuyön tunteina. Komppaniallinen ihmisiä on hallinnollisen byrokratian vaatima perusyksikkö. Netissä ryhmät syntyvät vapaasti ja vailla vanhaa geneettistä evoluutiotamme, tahdoimme tai emme. Toki Google haluaisi kertoa millaisia ja mihin tarkoitukseen, jopa mitä me saisimme lukea ja mitä emme. Google ei ole kuitenkaan sama kuin netti.

Ylikuormitetut aivot

Syvään ystävyyteen liittyy muutakin kuin pysähtyä tervehtimään. Se on jo juurevaa ja mukana on syvintä itseämme. Naisilla sosiaalisissa medioissa on selvästi enemmän tällaisia rakenteita kuin miehillä ja niissä on hieman enemmän ihmisiä. Nainen on verbaalisti miestä lahjakkaampi ja ehtii pitää yllä suurempaa ympäristöä. Keskimäärin se on kuitenkin heilläkin vain noin kymmenen viidentoista hengen ryhmä.

Armeijan komppaniassa on noin 150 miestä ja urheilujoukkueessamme yleensä 50, toimivassa tiimissä yliopistossa juuri tuo 5 ihmistä. Silloin kun kyseessä on huippuyliopisto ja -tiimi professoreineen. Netissä nuo rajat rikkoutuvat ja se aiheuttaa aivoille ylikuormitusta ja syntyy ärtymystä, aika ei riitä normaaliin ihmissuhteen rakentamiseen ja netin käyttäjä on usein kokematon, sosiaalisissa medioissamme aina. Takana ei ole sukupolvien mittaista oppimista ja sen siirtoa, koulutusta.

Multitaskin klovnit

Kun tämän rinnalle tulee surffailu sivustolta toiselle, kyvyttömyys keskittyä yhteen asiaan ja rauhoittua, syntyy pintatietoa ja työelämän tunnistamia multitaskeja, jossa toimittaja Reetta Meriläistä lainaten jonglööri-akrobaatti-nuorallatanssija-klovni vetää lopulta itsensä palloineen ja naruineen vahingossa umpisolmuun. Tämän umpisolun ratkaisu taas edellyttää googlausta. Mikä on umpisolmu?

Nicholas Carr ei puhu oikeammin näin karrikoidusti ja meitä tyhmentäen, vaan epäilee meidän olevan ajautumassa vanhasta katedraaliyhteiskunnasta kohti pannukakku yhteiskuntaa, löytäen samalla netistä paljon hyvääkin, jossa koneen käyttö pitkällä aikavälillä voisi vaikuttaa aivojemme toimintamekaniikkaan myös positiiviselle tavalla. Tässä Carr on parhaimmillaan eikä toista itseään ( The Shallows – What the Internet Is Doing to our Brains ).

En oikein allekirjoita näitä pelkoja ja odotan pikemminkin vastaväitteitä, aivojemme kehittymistä suuntaan, jossa jotkut 7000 miljoonasta ihmisestä toki hyötyvät uudesta tilanteesta ja ongelma onkin sellainen burnout, joka on suurten ikäluokkien vanhenemisesta syntyvä sukupuolikokemus etenkin Suomessa.

Tunteet eivät ole netissäkään häiriötila ja järkevä ihminen nyt on aina ollut meille myyttinen tapaus juuri Suomessa. Nettiyhteisöissä ja tiimipalavereissamme voisimme muistioiden sijaan tehdä töitä, jossa tärkeintä ei ehkä olekaan minä ja mammona, maine ja kunnia, vaan viiden ihmisen ryhmä ja sen sosiaalinen hyvinvointi.

Halatessamme netissä globaalia maailmankaikkeuttamme, on ihan hyvä muistaa, ettei sillä ole evoluutiobiologiaan kuluvaa apinayhteisön toiveita tai päämäärää ja lapset sen jäseninä unelmoivat siellä maailmasta, jossa haluavat elää. Eikä se ole oikeasti apinoiden planeetta.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Related Posts