Pelko ja korona ruokkii negaatioita sekä väkivaltaa

Onko pelko ja ahdistus, negatiivinen maailmankuva, sukua kuolemalle tai lapsuuden traumoille, onko se sidottu sukupuoleen ja auttaako sitä menestyminen, julkisuus ja politiikka? Riittäkö että itse menestyy, onko toisen samalla epäonnistuttava? Voiko valtaa olla ilman vihaa ja negatiivisia tunteitamme? Vaatiiko uusien päämäärien asettaminen kritiikkiä ja tämä taas myös negatiivista julkisuutta, julkisuutta mitä tahansa?

Vaatiiko oman aikamme julkisuus ja nerous hulluutta sekä tämä taas depressiota, vihollisia ollakseen uskottava. Haetaanko nykyisin menestystä juuri kritiikin kautta ja onko sen kirous pakkomielteen kaltainen ilmiönä? Pidetäänkö suurten miesten paheita jopa hyveinä ja tauti paranee niillä lääkkeillä, joilla se on syntynytkin?

Hakevatko oman aikamme nuoret sellaisia roolimalleja, joiden taustalla ei olekaaan enää raaka työ ja matka, vaan tietoinen määränpää ja sen virheellinen tavoittelu? Onko meillä enää vain kaksi luokkaa, ensimmäinen luokka sekä luokattomat ja miten ne eroavat toisistaan pandemiaa sairastaessaan? Onko kritiikki ja negaatiot osa tapaamme ylläpitää imagomme mukaista elämää?

Mistä syntyy ihmisen negatiivinen vinouma? Onko se kulttuurin tuote vai psykologinen pakko, geeneissämme asuva tarve olla valittaja. Huomaammeko negatiivisia asioita helpommin kuin myönteisiä? Onko se samalla tapa pyrkiä korjaamaan koko ajan esittämällä hallitukselle oppositiosta negatiivista palautetta.

Jos jotain asiaa alkaa koko ajan sairastaa, vahvistusharha teke ihmisestä myös oikasti sairaan. Elämä alkaa näyttää todellakin sellaiselta, jollaiseksi sen uskomme ja media sen meille esittelee. Ja media nyt elää etsimällä epäkohtia uutisaiheikseen, elää siitä.

Media on huutavan ääni korvessa ja mediayhteiskuntamme koronan kautta kohinaa lisäävä kaikupohja, uuden hybridiyhteiskutamme perusmalli, ja samalla lisääntyy myös tilastojen mukaan julma väkivaltakin.

Pelko on monen aseena ja toimeentulon lähteenä jopa vakuutustoiminnan käyttämä ansa. Se lupaa korjata ikävät yllätykset niin kauan kuin niitä ei kohdallesi satu. Kun sellainen sitten sattuu, pettää jää allasi lopullisesti.

Takavuosina kulttuurimme oli yhteisöllinen ja palavan talon paikalle pysytettiin talkoilla uusi ja entistä komeampi. Tänään koronaan sairastuvat etenkin sellaiset, joilla on taipumusta hankkiutua sosiaalisiin kohtaamisiin, eivät erakot ja hylkiöt, joita ei näihin bileisiin kutsuta.

Se selitää miksi asunnottomat eivät sairasta samalla tavalla kuin yhtenään pehejuhlia ja ravintolamatkoja järjestävät. Sosiaalinen elämä vaatii myös vaurautta ja tyytymättömyys koulutustakin, metropolin asuinympäristöksemme. Sosiaalinen valittaja on siinä koronan ensimmäinen uhri pyrkiessään etsimään seuraa, jossa valittamiseen vastataan valittamalla.

Valittaminen kun edellyttää vaurautta ja koulutusta, metropolia ympärillä, jossa tyytyväisyys on kirosana. Syrjäisen kylän korvessa asuva on tyytyväinen kun muuhun ei ole mahdollisuutta. Kognitiivinen dissonanssi, balanssin ja taspainon tavoittelu tiettömän korvan keskellä edellyttää, ettet kaikesta valita tai sairastut. On siis muutetava asennetaan ja samalla arvojakin.

Korona on siten metropolien ja hyvin koulutettujen tauti. Tyytymätön sosiaalinen ihminen kampusalueellaan hakee sieltä tukea omílle uskomuksilleen, negatiivisille ja kriittisille, usein vielä punavihreille. Kun kaveripiirillä on sama negatiivinen näkökulma, he vahvistavat uskoaan yhdessä ja ovat lopulta istumassa kadulla liikenteen tukkien.

Ihmiset maaseudulla ja kaupungeissamme eroavat myös yhteisöllisesti, ei vain yksilöllisesti, siinä miten positiivisesti tai negatiivisesti ilmöt ja muuttuva maailma kohdataan. Suurkulttuurisesti Kiina poikkeaa rajusti Yhdysvalloista ja Ruotsi Suomesta.

Valittamisen malli kun opitaan ja sitä ruokitaan, se on median ja politiikan yhteinen käyttövoima valtaa haettaessa. Me säätelemme myös omia tunteitamme ja pyrimme hallitsemaan negaatiolla myös ympäristöämme. Joillakin ei muita keinoja ole edes käytettävissä. He hakevat koko ajan myötätuntoa juuri valittamalla.

Valittamisen kohde ei ole edes konkreettinen vaan epämäärinen ja valittajan persoonallinen tapa asennoitua elämäänsä. Tämä negatiivinen tunnemaailma tahtoo myös tarttua ja leviää kuin rutto. Tänään pandemia ja yhteinen pelko ovat paras lääke ruokkia asiaa kuin asiaa vedoten ruttoon.

Siinä syvemmän elämän merkityksen filosofointi on keinoista se kaikkein epäonnisin tapa muuttaa jo moneen kertaan paradigmaisesti negatiiviseksi muokattua yhteiskutaamme. Elämme aikaa, joka muistuttaa ikävällä tavalla hetkeä ennen toisen maailmansodan syntymistä.

Valittajien kanssa voi tulla toimeen lopulta vain nyökyttelemällä, myötäelämällä, vaikenemalla ja siirtyen sivuun odottaen valoisamman yhteiskuntamallin orastamista. Siinä perhe ja lähiyhteisö ei saa olla yhteiskunnan suvaitsemattomin yksikkö.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts