06.06.06
Ilmestyskirjasta tuttu kirjainyhdistelmä (666) on tänään Ruotsin kansallispäivä. Mitä muuta Ruotsiin kuuluu tänään? Helsingin Sanomien (6.6.06) mukaan poliisi valmistautuu estämään mellakoita Tukholmassa. Äärivasemmiston antifasistinen liike ottaa yhteen uusnatsien ja kansallismielisten ryhmien kanssa. Mystiikkaan taipuvaisille tämä päivä on erityisen otollinen kiihtyvälle mellakoinnille. Viime viikkoina ilkivallan kohteeksi ovat joutuneet keskustapuolueen toimistot ja työnvälitystoimistot mutta myös keskustan kaikki kauppojen ikkunat.
Ruotsin poliisi työllistävät myös nettinuoret ja viikonvaihteen tapahtumat, jossa kokonaan toisenlainen nuoriso aiheuttaa globaalia päänvaivaa viranomaisten tietoturvallisuudelle. The Private Bay –tiedostonvälitysjärjestelmän edustajat ovat kehottaneet nuoria pidättäytymään virallisten nettisivujen kaatamisesta (ks. kirjoitukseni 5.6)
Mitä muuta maan päälehti (HS) kirjoitta 6.6.06?
Kotimaan osastolla pyylevä keski-ikäistä jo vanhempi mieshenkilö potkaisee palloa mustien lakerikenkien kengännauhat auki. Kyseessä ei ole jalkapallon Saksassa pelattavien maailmanmestaruuskisojen. juhlallisesta avauspotkusta vaan SAK:n Lauri Ihalaisen tapa käynnistää viides kautensa SAK:n edustuskokouksen yhteydessä. Vastassa Ihalaisella on Puotinkylän Valtin mimmijoukkue. Kohta 60 vuottaan täyttävä Ihalainen on koulutukseltaan kirvesmies. Lisäksi hänen kerrotaan käyneen kansanopiston kaksivuotisen linjan. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta, joista toinen vaimon edellisestä avioliitosta. SAK on Suomen suurin ja vanhin keskusjärjestö. Ihalainen johtaa yli miljoonan suomalaisen järjestöä.
”Keitä ne SAK on” kysyvät Puotinkylän mimmit ennen ottelua lehden kirjoituksessa. ”Yhdellä on korkokengät”, kauhistelee Nelli Luostarinen. ” Ne ovat kömpelöitä vanhuksia, jotka kaatuu palloon”, epäilee Janita Simonen. Janita Simonen on oikeassa.
Ihalainen harmittelee lehdessä yhteiskunnan muutosta ja työntekijöiden turvattomuutta. ”Muutosturvallisuutta on muun muassa se, että rakennamme turvasiltoja työstä toiseen ja ammatista toiseen” ja että ”Jatkuva itsensä tyrkylle asettaminen pätkätöissä on raskasta”. Varmaan myös nöyryyttävä kun takana on useita akateemisia tutkintoja joista osa väitellen. Kirjoitin maakuntalehtiin artikkelin ”Ylioppilassumasta tohtorijonoon” jo vuonna 1980. Silloin tohtoreita valmistui kuitenkin vain reipas sata vuodessa. Näistä puolet lääkäreitä. Nyt vastaava määrä taitaa olla jo yli 1500. Ei sekään liikaa ole jos koulutusta todella arvostetaan ja se johtaa nimityksiin, joissa jäsenkirjat korvautuvat väitöskirjoilla.
Toisaalla lehdessä on maininta Oulun kaupungin kaupunginjohtajan esille nostosta HUS:n uudeksi toimitusjohtajaksi. Fil.maisteri Kari Nenonen on omia oppilaitani Oulun kaudelta 1970-luvulta. Kari siirtyi politiikkaan (sdp) ja ministerin avustajaksi. Samoin teki opettajani Eino Siuruainen (kesk). Toinen on nyt kaupunginjohtaja ja toinen maaherra. En tunne yhtään merkittävämpää nimitystä, jossa joku tuntemistani nimityksen saaneista olisi Suomessa vailla jäsenkirjaa.
Uran etenemisen Suomessa ei tarkoita kuitenkaan aina opiskelua ja väittelyä saati useita tutkintoja ja väitöksiä. Vaikka Ihalainen näin maalaileekin kirvesmiehenä. Monet väitelleistä oppilaistani ja kollegoista ovat nyt pätkätöissä yliopistoissa. Yliopistolla oli ja on kai edelleen tapana ottaa lahjakkaimmat professorin tutkimusavustajiksi ja se tie oli ja on edelleen kivikkoisempi kuin poliittisen eliitin kautta kulkenut ura Suomessa. Poliittisia virkanimityksiä pidetään kai edelleenkin suomalaisen hallinnon pahimpana korruptiona, johon ei kuitenkaan puututa ja tästä lehdessä on kirjoituksia enemmän sen ulkomaanosastolla. Peru sekoittaa Latinalaisen Amerikan pakkaa ja riitaisan maan johtoon valitulla Alan Garcialla tulee olemaan töitä niin rikkinäisen maan etnisten, sosiaalisten kuin alueellisten ongelmien kanssa. Asenne Yhdysvaltoihin ja lähinaapureihin on toinen kuin köyhemmiltä alueilta äänensä keränneellä vasemmistonationalisti Ollanta Humalalla; Venetzuelan Hugo Chavezin liittolaisella.
Olen työskennellyt paljon Latinalaisessa Amerikassa. Suomalaisten on vaikea ymmärtää näiden kansakuntien suhdetta Eurooppaan ja toisaalta Yhdysvaltoihin. Imperialismin juuret ovat kokonaan toisenlaiset kuin usein kuvittelemme. Tietomme ovat usein pinnallisia tai propagandistisia. Samalla kun yritämme unohtaa omat ”juuremme” ja pitkän historian osana Ruotsia emme halua nähdä myöskään muuta ”traumaattiseksi” kokemamme tai se esitetään meille mustavalkoisena. Eurosentrisessä maailmassa sodat ja pelko ovat tuttuja käsitteitä siinä missä hieman sairas nationalismimme. Tätä nationalismia ruokkii lehden urheilusivut ja nyt tärkein juttu on fiktiivinen jalkapallon mm-kisojen etukäteispeli. Siihen on uhrattu tilaa lähes sivun verran. Lehti käyttää runsaasti tilaa kerronnallisille tarinoille ja viihteelliselle uutisoinnille. Pääosa uutisista on luonnollisesti ilmoituksia tai mainoksia.
Kahdella palstalla lehti kertoo Eero Heinäluoman viimeisimmän näkemyksen Natosta ja sama määrä riittää Sdp:n kuntakannan viimeisimmälle päivitykselle. Presidentti Halosen ja presidentti Putinin tapaaminen ensi viikolla saa tilaa muutaman rivin sivun oikeassa alakulmassa. Sen huomaaminen vaati jo laajaa näkökenttää. Kekkosen Suomessa se olisi ollut epäilemättä ykkösuutisena jo useamman viikon ajan.
Lähes sivun verran saa tilaa uutinen, jossa naisopiskelijat odottavat palkkaa oleellisesti vähemmän kuin miehet. Se on samalla lehden ykkösuutinen yhdessä oikeiston ja vasemmiston kiihtyvän vaalikamppailun kuvauksesta Ranskassa. Politiikka on palannut Ranskaan, kolumnoi Olli Kivinen. Kerronta naisten palkkatoiveista on puettu viihteen asuun julkkiskasvoineen ja mielipiteineen. Hieman samaa edustaa uutinen, jossa tutkija kertoo maatalouden menettäneen EU-kaudellamme 50 000 työpaikkaa. Maatiloja on jäljellä enää 70 000 ja muutosta maanviljelijästä yrittäjyyden ja konkurssin sekä velkasaneerauksen kautta seurataan iisalmelaisen esimerkki tapauksen kautta. Velkajärjestelyt ja maanviljelijän monet taidot tekivät tarinasta lopulta onnelliseksi luonnehditun olkoonkin että omaisuus meni ja jäljellä on vain Ihalaisen kirvesmiehen ammattitaito, leipä tilapäistöissä ja velkajärjestelyin pelastettu kotitalo. Vielä 1980-luvulla Iisalmessa 30 hehtaarin peltotila metsineen ja lehmineen oli huomattavan varakkuuden mitta ja manttaalitila, jolla toimeentulo tuli suurenkin perheen elättämiseen ilman sivuansioita. EU –kaudella joka neljäs maatila on lopettanut jo nyt toimintansa ja lisää tulee joka päivä. Mieleen tulee samaisen lehden pitkähkö artikkeli 1990-luvun lopulta otsikoiden ” Maaseutu autioituu – So what?”
Ei ole sattuma että maatalousuutisen vieressä on uutinen sinilevistä järvissämme ja niiden torjunnasta nuottaamalla. Eu:n piti lopettaa meillä puheet maataloustuista, maatalouden ympäristöongelmista ja ruuan hinnan tuli tulla romahdusmaisesti alas. Mieleen tulee populistinen lausahdus, missä Eu siellä ongelma.
Näkyvin uutinen ympäristöstä on kuitenkin ulkomaan osastolla, jossa uutisoidaan edellisen globaalin ympäristöpäivän päätapahtumasta Algeriassa ja Kiinan talouden nousun mittavista ympäristöongelmista. Omat ongelmamme ja ohjelmamme Kiinan ympäristöongelmien korjaamiseksi tuntuvat melkoisen pieniltä 6.6.06. Netissä näkyvimmät uutisvirrat kulkevatkin Aasia ja Amerikan välillä. Samoin uutisointi Kiinassa. Eurooppa näyttää unohtuneen. Eurooppa keskeinen ajattelu vaivaa suomalaisia. Olkoonkin että Somalian taistelut ja synkät vuodet huomataan 6.6.06 näkyvästi ja ne koskettavat myös meitä Suomessa. Sen sijaan uutinen ei ole että japanilainen jää kiinni sisäpiirikaupoista, vaikka kyseessä olisikin maan kuuluisin sijoittaja; ei edes 6.6.06.
Jorma Palo kuoli helluntaina, tietää lehti 6.6.06. Lääketieteen ja kirurgian tohtori Jorma Palo kirjoitti itse omat muistosanansa samaisessa lehdessä jo viikkoa aiemmin. Hän kritisoi nekrologeja, halusi itsestään erilaisen ja sai sen. Sarkastiseen tyyliin hän vähättelee itseään ja tuo samalla itseään julki.
Suurelle yleisölle Palo jäi mieleen oikeastaan muusta kuin ammatistaan. Viimeisin kirja käsitteli Bodom-murhia ja Nils Gustafssonia. Parempaa aihetta ja päivää nekrologille ei edes Palo itse olisi voinut keksiä kuin 6.6.06. Traumaattisen tarinan ja kertomuksen ympärille piirretty omaelämänkerta on vain lahjakkaan ja monialaisen luovan innovaattorin työtä. Palo kykeni liikkumaan joustavasti monella alalla, siirtymään aiheesta toiseen ja teki niihin sellaiset reunahuomautukset, jotka lisäsivät kertomuksen kantavuutta, jäntevyyttä ja uskottavuutta. Vain äärimmäisen lahjakkaat ja monialaiset innovaattorit kykenevät hyödyntämään koko laajan osaamisalueensa sekä tulemaan ulos alueella, joka on arkityön ulkopuolista neroutta. Palo oli kirjailijana ja toimittajana samaa tasoa kuin ylälääkärinä ja tutkimusprofessorina. Itsensä hajottaminen oli hänen luomistyönsä voima. Toisin kuin hän itse vähätellen todistaa. Hänessä on samaa innovaattorille tyypillistä taitoa kuin Elias Lönnrotissa, lääkärissä ja Kalevalan kirjoittajassa, tai Zakarias Topeliuksessa, valtiomiehessä, tiedemiehessä ja monialaisessa kirjailijassa, yhteisessä satusedässämme. Innovaatoreille ja neroina pitämillemme tyypillistä on se että heidät muistetaan monista rooleista ja usein ”sivurooli” on ollut se kaikkein luovin ja tuottavin kansakunnan sosiaalisessa muistissa, tuotanto on jatkunut kauan, kehittynyt ja rönsyillyt innostuksen mukana. Surullista on että Jorma Palon kuolema katkaisi hänen luomistyönsä voimakkaimman vaiheen ja nekrologi on luettavissa oikeasti 6.6.06. Suomalaisen tiedeakatemia jäsen nauraa sille kuivakan sarkastisen naurun.
Kulttuurisivulle lehti on varannut 6.6.06 tähtijuttunsa ”Hevissä saatana on esteettinen valinta”. Sitä tukee Reijo Mäen uusimman turkulaisdekkarin esittely. Sivu on kuin aprillipila huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Kirjoitus alkaa tietysti Norjasta ja kirkon poltosta 6.6.1992. Neljän vuoden aikana kirkkoja poltettiin 44. Näin esitellään kertomus Norjan blackmetal-alakulttuurista ja satanismista. Ne liitetään Kristian ”Varg” Vikernesiin. Tarina alkaa kuin Bodom –järven murhamysteeri. Mukana on tietysti myös murha, josta Vikenes tuomittiin yhdessä tuhopolttojen lisäksi.
Robert Johansson sai samantyyppisen mutta romanttisemman kultin Missisipin yössä. Hän möi sielunsa ja sai saatanalta bluesin elinvoimaisimman kitarasoundin. 1960-luvulla Rollig Stones halusi erottautua kiltin oloisista Beatleseista laulaen piruista ja soittaen Johnsonin kappaleita. Tänään ”Paholaisen narrit” ovat pikemminkin koomisia kuin pirun kanssa flirttailevia rollareita. Nuorena kuoleminen pyhittää usein kultin, kuten John Deanin kohdalla tai vaikkapa presidentti Kennedyn murhassa. Dementiaan kuoleva sankari ei ole enää oikein uskottava ainakaan nuorena vallankumouksellisena.
Hesarin kirjoituksen tapa liittää maailman ensimmäinen hevibändi Black Sabbath bluesiin ja Johnsonin legendaan on kerronnallisesti kiintoisa. Samoin tapa liittää blackmetallin taustaksi The Church of Satanin (1966) perustaneen Anton Szandor LaVeyn ”satanismi” kevytnietzscheläisyteen. Tässä kevytnietzscheläisyydellä tarkoitettaneen hieman samaa kuin kevytoluella tai muilla ”kevyillä” (light) tuotteilla. Ilmiö on tuttu Da Vinci –koodista, jossa fiktioita ja faktaa sekoitetaan samaan soppaan ja tuloksena on ihan hyvin myyvä kirja. Mukaan liitetään Hard Rock Hallelujah! käännös Shakespeare –kääntäjä Marja-Leena Mikkolan työnä sekä viitaten Merja Hermosen väitöskirjaan ”Pimeän Hehku”. Lopputuloksen on juuri tuosta väitöksestä saatu yhteenveto ”Blackmetallistien ajattelussa saatana oli vapaan yksilöllisyyden, oman tien kulkemisen ja oikeutetuin taistelun symboli”. ja ”Kristinusko oli blackmetallisteille… erilaisten vihollisten symbolinen tiivistymä”. Näin palataan 1980-luvulle ja Slayerin tuotantoon muttei sentään Hannu Salamaan. ”Jumalanpilkalta tuntuvat sanoitukset ovat instituutioiden ja vallankäyttäjien kritisoimista ja solvaamistakin, ei saatananpalvontaa”.( HS. 6.6.06).
Kiintoisa on havainto kuinka ”Skandinaviassa ja etenkin Norjassa blackmetallin tekijät vaihtoivat paholaisen skandinavisiin pakanajumaliin. Kristinuskoa vastustettiin siksi, että se oli hävittänyt Odinin uskon kotimaasta. Kotimaan ylistys tarjosi myös keinon ottaa mukaan nationalismia”. (HS 6.6.06)
On muistettava että tuo aika oli etenkin Norjassa keskustelua yhdentyvästä Europasta ja valmistauduttiin äänestykseen Unionin jäsenyydestä. Nationalismi oli osa omia luonnonvaroja eikä siihen liittynyt sen enempää ”kevytnietzcheläisyyttä” kuin hevymetal –arvoja. Kertomus norjalaisesta nationalismista 1990-luvulla on irrotettu tarkoituksella kokonaan historiallisesta ja kulttuurisesta, taloudellisesta ja geopoliittisesta taustastaan ja tuotu mukaan aineksia, jotka ovat kerronnallista siinä missä Da Vinci –koodin fiktiiviset ainekset ja juonikäänteet. Sen sijaan oikeaan osuva on kirjoituksen kohta, jossa todetaan ”Saatanan olevan hevymusiikissa ennen kaikkea esteettisen valinnan, keskenkasvuista kapinaa vanhempia vastaan ja elämän ”pimeän puolen” ihannointia. Samoin lainaus Titus Hjelmin väitökseen, jossa hän toteaa piikikkäästi kuinka saatananpalvonnasta puhuvat ovat omine asenteineen kummallisen ristiriitaisia väitteissään. ”Siinä mielessä onkin mielenkiintoista, että ne kristilliset piirit, joiden omassa diskurssissa saatana on aivan keskeisellä sijalla, leimaavat saatanan mainitsemisen pahaksi ja poikkeavaksi” (HS 6.6.06, lainaus Titus Hjelm)…”Saatananpalvonnasta syytetään Lordiakin, harmittomia kauhuleffahirviöitä? Se on jo aikamoista sisälukutaidon puutetta” (HS 6.6.06).
Kulttuurisivulta löytyy 6.6.06 positiivisin uutinen, jossa kerrotaan ITE.taiteesta, nykytaiteen yhdestä kasvavimmasta suunnasta (=raw art, art brut, outsider art, nykykansantaide). Ranska on suunnan tiennäyttäjä Euroopassa ja Suomi sen peränpitäjiä lukuun ottamatta Maaseudun sivistysliittoa, joka panostaa tähän nykyisin kiitettävästi myös lehden mukaan (HS 6.6.06). Meillä vanhan konvention ylläpitäjät ovat jopa estäneet alan näyttelyjen järjestämisen. Aikansa modernistit kuten Picasso, Apollinaire jne olivat kansantaiteen (esim Henri Rousseau) vannoutuneita ihailijoita ja ilmiö on tyypillistä vaiheessa, jossa ”outsider” taide ja etäiset ”eksoottiset” taiteet ovat sysäämässä länsimaista kulttuuria uudistukseen. Kyse ei ole kuitenkaan ”primitiivisestä” taiteesta ja sen eksoottisesta ihannoinnista, kuten lehti väittää, vaan aidosta innovaatioprosessista, jossa eurosentrinen ja pysähtynyt konventio on saanut vaikutteita muualta. Usein myös sellaisesta innovaatioprosessista (diffuusiosta), jossa eri kulttuureja ja normeja, moraalia ja tieteitä integroiva taide ravistelee vanhaa ja pysähtynyttä kulttuuria uutena innovaatio aaltona. Tästä on kyse kun seurataan hevymetal -ilmiön leviämistä Suomessa myös laajojen kansankerrosten käyttömusiikiksi tai esim. tangon muuttumista aikanaan loputa jopa osaksi kansallista identiteettiämme. Se että sodan aikana syntynyt ns. ”märkä sukupolvi” alkaa pelätä omia lapsiaan ja näiden heitä oleellisesti sofistikoidumpaa musiikkia, taidetta ja gobaaleja kulttuurikäsitteitä sekä informaatioyhteiskunnan mukanaan tuomia välineitä on sinänsä luonnollinen vanhenemiseen liittyvä ilmiö. Tässä tarkoituksessa lehti lopettaa 6.6.06 kirjoituksensa mielipidesivun suureen kuvalla varustettuun artikkeliin ”Masennuksen hoitoon panostettava” (HS 6.6.06). Alkoholismi ja masennus ovat eniten terveydenhuollollemme päänvaivaa aiheuttavat kansantautimme ja pedon merkit (666) sopivat parhaiten sinne.
Jäämme odottamaan Iltalehtiä ja että Matti Nykänen pelastaa tämänkin ilmestyskirjan pedon päivän.
6.6.06
Matti Luostarinen