Jos avaat Afganistanista kertovat sivut googlaten petyt. Se on täynnä nimiä, vuosia, vuosilukuja. Sellaista sillisalaattia ei jaksa jäsentää edes karttaan katsomalla tai historian ja maantieteen tohtorin arvoilla. Afganistanin kuvaaminen historiallisena tai maantieteellisenä alueena ei oikein tahdo onnistua uhraamatta siihen tuhansia sivuja. Niin monikulttuurinen ja sotaisa on sen geopoliittinen asema.
Korkealla Himalajan huippuja hakien
Helsingin sanoman toimittaja teki matkan Kabulista pohjoiseen kohti Uzbekistanin rajaa. Matka on 480 kilometriä ja kuoppaista kuten tie Forssasta Helsinkiin. Matka kulkee välillä nimekkään vuosituhantisen solan ja tunnelin läpi, kiemurtelee vuoristossa kuten tekisit matkaa suomalaisten rakentamalla Petsamon tiellä, mutta ilman jatkuvaa venäläisten sotilasajoneuvojen tekemää kujaa ja pelkoa tulla pidätetyksi. Pohjoinen väylä kohti Uzbekistanin rajaa ja Himalajan huippuja on vielä rauhallinen ja liikenne vilkasta.
Matka kulkee läpi suomalaisten rauhanturvaajien päämajan Mazar-i-Sharifissa ja jatkuu Heiratiin, jossa on hyvä väittää tuntevansa maaherra siinä missä monessa muussakin maakunnassa ja takavuosien Suomessa. Luontevat yhteydet ovat aina olleet Kybersolan kautta Pakistaniin tai vaihtoehtoisesti Kandaharin ja Chamanin kautta. Pakistan on suunta, jota Afganistanissa on aina arvostettu. Siellä suunnalla vain Yhdysvallat liittolaisineen käy sotaansa taleban-kapinallisia ja al-Quaida-terroristeja vastaan. Liikkuminen etelään on käynyt aina vain vaikeammaksi. Se ei ole uusi ilmiö monituhatvuotisen maan sotaisassa kulttuurissa. Maa on ikään kuin sotaa ja konflikteja varten luotu evoluution kokeilukenttä kulttuurien kehittyä tai taantua.
Ei nopeus ja matka tapa vaan äkkipysähdys
Sen sijaan pohjoiseen, Salangin tunnelin läpi, ohi suomalaisten päämajan Heiratiin matka Uzbekistanin rajalle vie vain noin kahdeksan tuntia. Matka on tarkalleen sama kuin ajaen peltipoliisien vartioidessa Forssasta Hämeenlinnan kautta Padasjoelle ja Jämsään sekä sieltä Jyväskylän ohittaen ja tankaten kebabia nauttien, kuten Pul-i-Khumrissa, päätyen Kuopion kautta Iisalmeen 500 kilometriä pohjoisempana.
Suomessa kebabin voi vaihtaa myös Kuopiossa kalakukkoon ja aikaa matkaan menee vajaa kolme tuntia vähemmän kuin edeten Afganistanin tämän päivän elämänlankaa niin ikään pohjoiseen. Saman matkan ovat tehneet niin arjalaiset, mongolit, hunnit, Rooman joukot ja tuhannet muut silkkitien kulkijat. Nykyisin tietä on helppo edetä seuraten venäläisten tankkiautojen, rekkojen, vanhojen mersujen, japanilaisten autojen letkaa. On vain varottava putoamista tuhansia kilometrejä alaspäin vuorten rinteitä. Noin 70 % maan öljylastista kulkee pitkin tätä reittiä ja se on tärkeä huoltotie myös Yhdysvaltain huoltojoukoille. Rautateitä maassa ei ole lainkaan ja liikuminen on tuntun rempesää ja vuoristoisille alueille tyypillistä kuhmuisten autojen pölyistä menoa kohti Hindu Kushin edessä siintäviä huippuja.
Noin 31 miljoonan kansakunnan afgaanien, tadzikien, hetsarien, uzbekien, aimakien, turkmeenien, balokkien jne. joukossa ihmisen elämä ei aina ole korkeassa kurssissa. Eri uskontokunnat ja kulttuurien omaperäiset heimot suhtautuvat vieraaseen eri tavalla ja eksyessä heille on turha näyttää karttaa. Kielet ovat monikulttuurisia murteita, lukutaito harvinaista, naisilla pieni ihme. Daria ja turkmeenia puhuvat, balutsia ja pashaita murtavat, eivät ole ihastuneita suomalaisen englannin kielen osaamisesta. Sodat brittejä vastaan muistetaan.
Liki kymmenen suurkulttuurin sulatusuuni
Miksi Wikipedian on niin vaikea kuvata Afganistanin historiaa ymmärrettävästi?
Afganistanissa, Aasian sydämessä, Hindukusin mahtavan vuorijonon laaksoissa kohtasivat toisensa neljä tänäänkin vielä muistettavaa arojen dynaamista paimentolaiskulttuuria, skyytit, turkkilaiset, hunnit ja mongolit sekä samaan aikaan kolme suurta ihmisen maahan sitovaa agraarikulttuuria, Iranin, Intian ja Kiinan suurkulttuurit.
Toiset Margiankulttuurin tapaiset luomukset olivat sotaisia ja toiset taas hieman rauhanomaisempia. Ne hävisivät kun maahan tunkeutui mongolien ja hunnien, arjalaisten valloittajien joukot. Maanviljelys pyrki sitomaan maahan ja luomaan yhtenäisyyttä, paimentolaisuus oli liikkuvampaa ja agressiivista.
Aasian mannertenväliset yhteydet, vaikeasti kuljettavan alueen elämänlangat, johtivat kaikki Afganistanin soliin. Tunnetuin näistä kulki juuri maan pohjoisosan (Baktrian) halki ja sen kautta käytiin komean – ns. Silkkitien – Kiinan ja Rooman muinainen kauppa. Afganistan ei ole koskaan ollut mikä tahansa valtio tai ohikulkualue. Eilinen kulttuuri ei aina oikein näyttäydy tämän päivän elämässä. Kun syyllisiä ja syntipukkeja haetaan, viholliset on hyvä hakea kaukaa ja ystävät läheltä, tiedetään paikallisessa viisaudessa ja moni ymmärtää taleban viestin.
Historian toiset presidentin vaalit pidetään 20.elokuuta ja maakuntavaalit 34 maakunnassa. Ennakkosuosikki presidentiksi on vuodesta 2001 presidenttinä toiminut Hamid Karzai, hänen entinen ulkoministerinsä Abdullah Abdullah sekä Yhdysvalloissa opiskellut siirtymäkauden valtiovarainministeri ja Maailmanpankissakin työskennellyt Asraf Ghani. Moni nukkuu yli vaalien ja pyrkien välttämään tappamista ja tuhoa. Afganistanissa Talebanin käsi on pitkä.
Alueen asutus on äärimmäisen vanhaa. Vanhimmat arkeologiset löydökset ulottuvat tuhansien vuosien taa ennen ajanlaskumme alkua ja kuvaavat oman aikansa korkeakulttuureja. Kerrostumia löytyy päälletysten liki kymmenkunta. Takavuosina niistä olivat kiinnostuneita liki kaikki läntisen kulttuurimme innokkaat valloittajat ja heitä seuranneet arkeologit. Alueelta löytyi yhteen sulatettuna sellaista, joka muualla oli erillisenä tai irrallisena ja tunnettiin helppolukuisuudestaan. Pommitusten jäljet näkyvät vanhoilla kaivauksillakin.
Kuin evoluution tuottamia Galapagossaarten ihmeitä
Afganistanin historia muistuttaa monella tapaa sellaisten läpikulkualueiden ja kannasten historiaa, joita tapaamme vaikkapa Pohjois- ja Etelä-Amerikan välillä Väli-Amerikassa. Olen pyrkinyt kuvaamaan tällaisten alueiden syntyä ja luonnetta romaanissani Arctic Babylon olettaen, että ihminen olisi tuhatvuotinen ja voisi seurata kulttuurien syntyä, kukoistusta ja katoamista, omamme siinä mukana. Se helpottaa historian geopoliittisten kokemusten ymmärtämistä omassa ajassamme. Suomella on siitä omat karvaat läksynsä luettuna ja aina ne tahtovat unohtua.
Tällaisilla alueilla, afgaanien tai maya-kansan ja inkojen asuttamilla, historia ei ole omamme kaltainen vain itsenäisen valtion historiaa. Se on pikemminkin sidoksissa laajojen pääkulttuurien historiaan, laajojen valtakuntien ja kansojen vaellusten aikaan, jossa afgaanit ovat luoneet oman, omalaatuisen historiansa, tai oikeammin jossa heidän alueensa on ollut osana suurempaa tapahtumaa, jota eivät toki itsekään voi ymmärtää. Sisältä katsoen kaikki näyttää toiselta kuin omaa napaa tuijottaen.
Arjalaisten ikivanhat veda ja rigveda -opit
Kun arjalaiset käynnistivät oman vaelluksensa lännestä kohti Intiaa, iranilaiset heimot valloittivat Afganistanin laaksot ja sydänalueet, elämänlangat vuoristojen välissä. Tämä tapahtui noin 1000 -luvun molemmanpuolin eKr. Saksalaiset filosofit 1800-luvulla, Arthur Schopenhauer kärjessä, kertoivat kyynisesti kuinka saksalaiset tuhosivat ja pilasivat kaiken mihin saapuivatkin.
Tuolta ajalta ovat kuitenkin monet alueen niin Intiassa kuin Iranissa, Pakistanissa tapaamamme ja myös toisessa maailmansodassa käytetyt tunnukset, juutalaisviha, hakaristit, preussinpunainen kastijako ja ihmisviha, schopenhauerilainen pessimismi, vedanta-hindulaisuus, elämän tarkoituksettomuus ja naisen alistettu asema.
Geneettiseen perimään lyöty ei lähde irti Galapagossaaren peippojen nenistä Nato-joukkojen avulla ja sinisilmäisellä hegeliläisellä idealismilla, kalevalaisilla loitsuillamme ja omalla mielenlaadullamme. Tässä Schopenhauer oli varmaan oikeassa kritosoidessaan Hegeliä ja seuratessaan Kantin ja Platonin teitä. Tästä pessimistisestä filosofiasta Afganistan on hyvä osoitus.
Tänään Iran lännessä on liki yhtä ongelmallinen suunta kuin kolme vuosituhatta sitten. Se on omituisen, jo neljättä vuosikymmentä valtansa säilyttäneen sellaisen koplan hallussa, jonka kanssa kukaan ei halua olla missään tekemisissä. Etelässä ovat puolestaan al-Quaida terroristit ja Yhdysvaltain armeijakunta, kauan jatkunut sota. Neuvostoliitto väsyi siihen aikanaan ennen Natojoukkoja.
Kabulilla ei mene tänään oikein hyvin, kauppa ei käy, pohtii paikallinen torikauppias. Vain pohjoisen suunta tuo energiaa ja vie vähäiset vientituotteet, kuten niin usein aikaisemminkin. Takavuosien maataloustuotteet, puuvilla ja matot, vehnä, ohja ja maissi, kuivatetut taatelit, mantelit, aprikoosit, karakul -lampaiden villan, Kunduzin, Hindukusin, Helmandin kastelualueiden tuotteet eivät oikein mene kaupaksi. Kaikkialla soditaan, puhutaan Kabulin kaduilla. Vain huumeet menevät kaupaksi kuten takavuosinakin. Viina on tällä alueella myrkky, ei toki unikon kukat. Se millä itsemme myrkytämme on sekin kulttuurien yhteistä tuotetta. Ihmisenä olemista on vaikea sietää selvänä ja huumaamatta itseään.
Historian toistaa itseään
Helleenien kukistuttua Kyyroksen valtakunnan rajamaakunta Gandahara, joka käsitti myös Kabulin alueen (Kapisan), liitettiin Aleksanteri Suuren valtakuntaan. Oikeastaan eri kulttuurien yhteensulautuminen tapahtui parhaiten juuri Afganistanissa, joka otti soliinsa niin Kreikan, Persian kuin Intiankin kulttuurien aineksia, joita arjalaiset olivat aiemmin jalostaneet omilla opeillaan ja väkivallalla.
Parin vuosituhannen aikana Afganistan oli milloin joukko kuningaskuntia, joiden rajat ovat ulottuneet jopa Intiaan ja Persiaan saakka tai sitten maa on ollut Kiinan, hunnien, mongolien, turkkilaisten tai persialaisten valtakuntaa. Tätä kautta on ymmärrettävissä alueen monikulttuurisuus, lukuisat kielet ja uskontojen kirjavuus. Fyysinen ympäristö, vuorijonot ja laaksot, jokiuomien kaltaiset tiestöt kuormajuhtien kulkea ja sotilaiden väijyä, terroristien piileksiä, maahan sitovan maatalouden ja sitä dynaamisemman ja aggressiivisen paimentolaisuuden yhteentörmäykset, niiden hallinto ja uskonnot, moraaliset ja eettiset säännökset ja normit, on jouduttu muokkaamaan ja yhdistämään moneen eri kertaan. Ei sellaisissa maakunnissa äänestetä kuten Suomessa.
Epävarmuus, sodat ja aggressiiviset muutokset, omat nousu ja laskukautemme, ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ilman sitä Galapagossaaren peipoilla nokat olisivat tarpeettomia monine muotoineen. Vakiintunut elämä ja hallinto sopii, mutta ei koskaan kaikille peippolajeille. Moni äänestää kuten heimojohtaja käsee tai jättää talebanin pelossa äänestämättä. Usein taustalla on lisäksi suomalaiselle vaikeasti avautuvia perheiden ja uskontokuntien omia pienlahkojen perittyjä, suuruskonnoista poikkeavia käyttäytymisnormeja.
Niinpä välillä alue on ollut buddhalainen ja 800-luvulta lähtien pääosin islamilainen. Afganistanilla on ollut tärkeä osa juuri buddhalaisuuden leviämisessä itään ja ehkä vieläkin tärkeämpi osuus islamilaisuuden leviämisessä Intiaan.
Olemme pitkälle noiden solien tuotetta itsekin ymmärtämättä aina miksi. Meille emämaa on kuitenkin rajamaakuntana aina kertonut, mikä on alusmaan kansalaisten tehtävä tai kohtalo. Näin syntyy maakunta, jonka kansalaiset kokevat “ajautuvansa” sotiin myös kaukana oman maansa ulkopuolella hakkapeliittojen tapaan. Tällaista ”ajautumista” Afganistanissa ei oikein ymmärrettäisi eikä maailma muutenkaan noudata kovin pragmaattista ja meille rationaalista ajattelua. Elämän tahto ja tarkoitus on usein lähempänä schopenhauerilaista kuin hegeliläistä ajattelua. Siinä näkyy ikivanha arjalainen veda oppi ja sen vaikutus niin hindulaisuudessa kuin buddhalaisuudessakin.
Jatkuvien sotien ja kahakoiden väliseen aikaan mahtuu myös pitkiä rauhan aikoja, jolloin kulttuuri on päässyt kehittymään ja myös kukoistamaan, hieman samaan tapaan kuin Väli-Amerikan suunnalla Maya-kansan ja Inka-kulttuurin kohdalla. Näistä ajoista kertovaan moni on turistina tutustunut vaikkapa Heratin temppeleissä 1400-luvun lopulta.
Oleellista on että kovin sotaisan kulttuurin tuloksena ei suinkaan ole ollut pirstaleinen yhteisö vaan hyvinkin patrioottinen ja kansallisesta sekä kielellisestä erikoislaadustaan tietoinen kansakunta. Se vaalii ikivanhoja perinteitään ja on niistä uskomattoman ylpeä. Galapagossaaren peippo tunnistaa toisen saman lajin yksilön vaikka nokat ovatkin tarkoitettu aivan eri ravinnon käyttöön. Se on ylpeä värityksestään, jossa näkee sotien ja konfliktien värit ja traumat selviytyä kulttuurin syvärakenteissa näkyvillä normeilla juuri tuolla alueella eläen ja pysyen hengissä. Joku uhkaava väri tai muoto, esteettinen kokemus, kulttuuriin sopimaton ja geenien karsina normi, saa sen raivoihinsa ja syntyy terrorismin kauhu.
Venäjän ja brittien kokemukset
Oma läntinen kulttuurimme puuttui asioiden kulkuun 1800-luvulla. Tuolloin alue jäi Englannin ja Venäjän väliseksi kiistakapulaksi ja puskuriksi näiden välille. Suomalaisina ymmärrämme, mitä on olla kahden kulttuurin välisenä puskurina ja kokea afgaanien tapaan kolme sotaa ennen kuin kolmannen Englannin ja Afganistanin sodan jälkeen solmittiin sopimus vuonna 1921, joka takasi Afganistanille täyden itsenäisyyden muutaman vuoden omamme jälkeen.
Itsenäistymisensä jälkeen maa otti avustuksia Neuvostoliitosta, Yhdysvalloilta sekä silloiselta Saksan Liittotasavallalta. Vuoden 1973 sotilasvallankaappaus johti tasavallaksi ja maa lähestyi silloista Neuvostoliittoa. Jo Intian jaon yhteydessä ns. Durandin linja tuli kyseenalaiseksi ja synnytti jatkuvan Pakistanissa asuvien pataanien ongelman. Tuolloin alettiin puhua Afganistanin ja Pakistanin yhtymisestä ja itsenäisen Pakhtunistanin synnystä. Rajat eivät ole Afganistanissa sellainen railo kuin omassa kokemuskentässämme, jossa ei ole vuoria ja solia, laaksoja ja monikulttuurista yhteistyötä.
Huhtikuussa 1978 Afganistanin kansandemokraattinen puolue HDKA kaappasi vallan Moskovan tuella. Alkoi marxistinen uudistusohjelma, joka kohtasi välittömästi vastarintaa heimojen maakunnissa. Erityistä vastarintaa kohtasi puuttuminen avioliittotapoihin ja maauudistukseen. Syntyi kapina jolloin kommunistihallitus pyysi apua Neuvostoliitolta. Tämä antoikin sisällissotaa käyvälle maalle sotilasapunsa tukien aluksi hallitusta. Myöhemmin välit kiristyivät ja Neuvostoliitto lähetti maahan laskuvarjojoukkonsa Kabuliin syksyllä 1979. Jälleen kerran maassa alkoi liki odotettu sota ja kaikki oli taas hyvin.
Neuvostoliitto ei saanut haltuunsa kuin pienen osan maata ja sen tukema uusi hallitus sai vastaansa mujahideen-sissit, joita tukivat Kiina, Saudi-Arabia, Pakistan ja Yhdysvallat. Vuosikymmen myöhemmin solmittiin Geneven sopimus, jossa Afganistanin sota päättyi. Neljä sodan osapuolta sopivat ehdoista, jotka antoivat mahdollisuuden pakolaisten paluusta kotimaahansa ja samalla Neuvostoliitto lupautui vetäytyä maasta helmikuun 15. päivään 1989 mennessä.
Tämän oletettiin nostavan maan suhteita länsimaihin ja muihin islamilaisiin maihin, jotka olivat odotetusti viilentyneet Neuvostoliiton miehityksen aikoihin. Jälleen osa peipoista hyötyi kriisistä ja osa näki nälkää, mutta odotti toki uuden kriisin aineksia poistaakseen ravinnon tiellä olevat tilapäiset esteet. Se alkoi sytytellä kriisipesäkkeitä ympäri globaalia maailmaa.
Taliban -liike ja al-Qaida
Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen maan hallitus hajosi ja ryhmittymien välillä käynnistyi uusi sisällissota. Maahan perustettiin islamilainen jihad-neuvosto. Taistelut jatkuivat kuitenkin ja vuonna 1994 ns. Jamiat-liike piti hallussaan Kabulia.
Samaan aikaan alkoi voimistua pahamaineinen Taliban-liike, joka valtasi mm. Kandaharin. Syyskuussa 1996 Taliban sai haltuunsa myös Kabulin ja vuoden 1998 mennessä se hallitsi noin 90 %:a maasta. Samalla liike oli levittäytynyt ympäri globaalia maailmaa.
Taliban tunnettiin lännessä tiukasta islamintulikinnastaan, joka nojasi perinteiseen pastuheimojen traditioon. Tutuksi tulivat naisten alistaminen, vähemmistökansallisuuksien vainot, vääräuskoisten Buddhapatsaiden hävitykset ja ennen kaikkea turvapaikkaoikeus Osama bin Ladenille ja hänen al-Qaida-järjestölleen, joka yhdistettiin lukuisiin maailmalla tehtyihin terroristi-iskuihin.
Yhdysvallat ja Britannia aloittivat hyökkäyksensä Afganistaniin lokakuussa 2001. Marraskuuhun mennessä Talibania vastustava Pohjoisen liittouman joukot olivat poistaneet Talibanin vallasta ja joulukuussa ryhmät tapasivat Bonnissa solmien sopimuksen maan vakauttamisesta. YK:n päätöslauselmalla perustettiin ISAF-joukot ja väliaikaishallinnosta siirryttiin siirtymäajan hallitukseen (TISA), joka sai aikaan uuden perustuslain tammikuussa 2004 (Loya jirga). Kaikkia Galapagossaaren peippoja tämä ei miellyttänyt.
Lyödyksi luultu Taliban keräsi voimia ja aktivoitui uudelleen keväällä 2006. Kesällä 2006 ISAF:in vastuualuetta laajennettiin koko maahan ja samalla se siirrettiin NATO-johtoon. Samalla sitä vahvistettiin myös Yhdysvaltain terrorismin vastaisilla joukoilla
Vaativin rauhanturvatehtävämme
Sodat ovat raunioittaneet valmiiksi köyhän maan talouselämän ja infrastruktuurin. Perinteiset elinkeinot ovat lamassa ja maassa on runsaasti käyttämättömiä tai heikosti jalostettuja luonnonvaroja. Näistä maakaasu, kivihiili ja malmit, etenkin rauta, ovat merkittävimmät jalometallien ja -kivien ohella.
Suomen osuus nykyisin Afganistanin sisällissodaksi jälleen puhjenneessa konfliktissa on vaativin rauhanturvatehtävämme. On jopa puhuttu Suomen osallistumisesta sotaan, olevan sotaa käyvän maan. Kiintoisan tulkinnan aiheutti etenkin ministeri Paavo Väyrysen tulkinta Apu lehdessä (nro 33/2009), jossa juuri lisättyä miesvahvuuttamme olisi hänen kirjoituksensa mukaan vähennettävä ja pyrittävä muiden sitoutumattomien maiden tapaan vain vähäisimpään mahdolliseen esiintymiseen alueella.
Väyrysen mukaan vain muutama EU -maa lähetti Afganistaniin lisäjoukkoja ja omat joukkomme olisi kotiutettava ensi vaalikaudella.
Väyrynen näki joukkojemme lisäyksen johtuvan Ruotsin sotilasdoktriinista, joka poikkeaa suomalaisesta, ja johon hän näki Suomen sitoutuneen, kertomatta kuitenkaan sen syytä. Ruotsin sotilasdoktriinin päätehtävänä Väyrynen näkee juuri osallistumisen kansainväliseen kriisinhallintaan.
Humanitaarisen avun asenteella
Suomen asevoimien doktriini liittyy kansanarmeijaan ja oman maan rajojen turvaamiseen. Samalla Suomi on taustaltaan perinteisesti alusmaa ja sen kokemukset takavuosilta ovat lähinnä nostojoukkojen käyttöä emämaan tavoitteita näin palvellen takavuosien hakkapeliittojen tapaan. Suomella ei ole omia sellaisia kansallisia kokemuksia ja tarpeita, joita on useimmilla muilla näkyvästi Afganistanin selkkaukseen osallistuvilla valtioilla ja kriisinhallintajoukoilla.
Oma kansallinen kokemuksemme ja tiedot Afganistanin sodan luonteesta, sen historiallisesta taustasta, ovat puutteellisia ja oman kokemukseemme värittämiä. Tällaisia ovat etenkin talvi- ja jatkosotamme sekä rauhanturvajoukkomme YK:n palvelussa humanitaarisissa rauhanturvaajan arvostetuissa tehtävissä.
Sen sijaan meillä ei ole kokemusta sellaisesta sodasta, jossa Afganistanin sisällä toimivat eri ryhmittymät ja heimot käyvät keskenään, ovat käyneet vuosisatojen ajan, ja joka on osa niiden sotaisaa menneisyyttä ja johon ovat aina osallistuneet myös alueen muut voimakkaat sotilasvaltiot ja näiden eturistiriidat. Nykyisin tällaiset konfliktit ovat pääsääntöisesti samalla globaaleja.
Suomen kaltainen valtio soveltuu tällaisiin tehtäviin lähinnä lääkärinä, ei tuomarina saati pyövelinä. Irlannilla ja Itävallalla mukana on vain muutama esikuntatehtävissä toimiva henkilö ja maan lippu kertomassa tuesta operaatiolle ja pitkäjänteisestä, korkealla tasolla tapahtuvasta humanitaarisesta avusta. Tämä sota jos mikä ei ole meidän sotamme.