Perussuomalaisten menestyksen syistä ja sepistä

 

 

 

Kausaalisyitä etsivän ihmisen maailmankuvassa on mukana aina ihmisenä olemisen teesi, antiteesi ja synteesi sekä draama, tragedia ja komedia. Suomen Kuvalehdessä (SK 12) Risto. E. J. Penttilä hakee syitä perussuomalaisten nousuun. Samalla hän löytää näille teeseilleen vastakohdat, antiteesit, jotka selittävät miksi hänen puolueensa, nuorsuomalaiset, eivät koskaan saaneet tuulta siipiensä alle. Hän vain jättää synteesin tekemättä, ja näin hyvä itsekritiikki jää vaille operatiivista strategiaa ja oppimista omista virheistään.

Moolokin kita

Ei riitä että omistaa kirjan. Se on myös luettava. Eikä sekään vielä riitä. On pantava toimeen. Tärkeintä on kuitenkin tehdä oikeat valinnat, kertoo Shakespeare.

Kun suomalaiset äänestivät liittymisestään EU:n monella tapaa aikanaan meille kaikille vieraaseen maailmaan, noin 43 % olisi jäänyt ulkopuolelle. Ehkä keskeisin syy, miksi he jäivät vähemmistöön, oli tuolloin Neuvostoliiton hajoaminen ja aiemmat kokemukset elää idän ja lännen välillä eurooppalaisena reunavaltiona, sekä kokea sen tuomat tragediat. Monelle EU oli turvatakuu, ei niinkään taloudellinen ja kulttuurinen, integraatioon liittyvä työvoiman, valuutan ja tulevan globaalin maailman yhteinen kohtaamispaikka, jossa oma ääni ei kuulunut lainkaan. Fiksujen, koulutettujen ihmisten individualistisessa maailmassa sellainen kehitys oli takaperoista. Markkinatalous, uusliberalismi, globalisaatio ja mahdollisimman epämääräinen yleiseurooppalaisuus olivat nuorsuomalaisten agendalla pikemminkin monelle rasite, kuin syy liittyä eurooppalaisen ytimen lipposlaiseksi lipunkantajaksi.

Kreikan, Irlannin, Portugalin, koko välimereisen Euroopan talouden tukijana suomalaisten on ollut vaikea ymmärtää, miksi oma takavuosien sosiaalinen aluepolitiikka ja taloutemme tukipilarit oli myytävä sellaisen moolokin kitaan, jossa pohja on sittenkin Saksan ja Ranskan pankkimaailmassa, ja oma työllä ja tuskalla rakennettu hyvinvointimme rapatumassa. Kun velkaantuneessa maassa syntipukkia etsitään, silloin nämä EU -kielteiset äänestäjät ovat aivan syystä oikeutettuja kertomaan, kuinka oli muitakin näkökulmia kuin Risto E.J. Penttilän ja nuorsuomalaisten näkökulma. Kun se nyt esitellään, “vanhojen puolueiden” on vaikea perustella omaa teesiään tässä uudessa tilanteessa antiteesiä oleellisesti parempana. Siksi sitä on piiloteltava ja esitettävä vaalien jälkeen.

Nuoret vihaiset miehet

Perussuomalainen liike on näkyvästi keski-ikäisten ja nuorempien vihaisten miesten liike, ja sen on toki Penttiläkin huomannut. Sen antiteesinä on esiintynyt vihreitten feministinaisten oma liike, jossa arvomaailma on lähellä nuorsuomalaisten liberalismia. Kun koulujärjestelmäämme uudistettiin, se tehtiin niin peruskouluna kuin yliopistona suosien tyttöjä, kertoo Penttilä. Tänään yliopistomme miehiä kaipaavat tiedekunnat luonnonvarojen käytössä ja jalostuksessa, taloudessa ja humanismissa, hakevat myöhässä puuttuvaa rengasta. Kun pojat syrjäytettiin koulutuksessa, syntyi naisvalta-aloja, jotka siirtyivät koko sosiaaliseen kenttäämme niin työpaikoilla kuin kotona. Ei sellainen yhteiskunta ole terve ja hae terveitä arvoja joihin rakentaa normit, moraali ja uskottava lainsäädäntö, poliittinen johto ja valvonta. Sekin alkoi luisua pois omasta epäuskottavasta maailmastaan omille teilleen, ja lopulta kansa ei edes tiennyt, kuka on hallituksessa ja kuka oppositiossa. Ylimielinen “so what” oli poliittisen eliitin vastaus.

Kun perusteollisuus jätti Suomen ja siirtyi Aasiaan, Itä-Eurooppaan ja Latinalaiseen- Amerikkaan, suomalaiset miehet jäivät vaille työtä myös sillä ainoalla alalla, jossa lopulta Nokia oli ainut uskottava globaali työllistäjämme. Kun sekin petti, jopa perusinsinööri perheineen oli vailla työtä ja turvaa. Kun Metalliliiton ilmastopoliittinen kannanotto siirtyi suoraan perussuolamaisten ympäristöpoliittisiin tavoitteisiin, se kertoo paljon enemmän kuin Risti E.J. Penttilän liberalismi ja vihreitten naisten energiapoliittinen ohjelmapaperi ydinvoimalapäätöksineen. Se on antiteesi kaikelle sille vääryydelle, joita nämä kaltoin kohdellut vihaiset miehet ovat työpaikoillaan, koulussa ja kotonaan kokeneet. Kuka sellaiseen kotiin postmodernia taidetta hankkii, jonka omistaja on lopulta kasvoton, veroja kiertävä globaali sijoittaja?

Asenteelliset kailottajat

Meillä oli yksi totuus, kun kävimme kauppaa sodan jälkeen aina 1980-luvulle saakka Neuvostoliittoon bilateraalisena puuhasteluna. Timo Soini kuvaa kuinka tämä virallinen totuus oli silloin “lisää sosialismia” ja hänen oppi-isänsä Veikko Vennamo kyseenalaisti koko idänsuhteiden erinomaisuuden ja omat sosialistimme. Sitä pidettiin tuohon aikaan medioissamme pyhäinhäväistyksenä. Tänään Angela Mergel ja David Cameron toteavat yhteen ääneen, kuinka maahanmuuttopolitiikassa Euroopassa on epäonnistuttu. Tämän myöntää myös Risto E.J. Penttilä ja kehottaa ystäväänsä professori Juha Sihvolaa katsomaan yhdessä hänen kanssaan peiliin.

Perussuomalaisten omassa agendassa, sen antiteesissä, oli puututtu juuri tähän epäonnistuneeseen politiikkaan, ei toki työperäiseen maahanmuuttoon se oikein hoidettuna. Kun teesin esittäjien liberaali politiikka oli kokonaan vailla osaamista ja strategisia välineitä, pelkästään asenteellista mössöä ja tyhjän kailottamista vihreiden arvojen seassa, syntyi vaikutelma, jossa “lisää sosialismia” oli korvattu huudolla “lisää EU:ta” Timo Soinin tiivistämänä. Näin syntyi “elitistinen” sotahuuto, jonka sisältö oli vailla strategista linjausta ja operatiivista osaamista. Suomesta oli tullut omituinen EU:n uuden aluepolitiikan takuu- ja maksumies, jossa Olli Rehn oli nyt keskeisin osaajamme mikkeliläisenä jalkapalloilijana. Siinä on jotain Rovaniemeltä tuttua pallottelua.

Pelko on aseeni

Kun kirjoitin kirjaani “Arctic Babylon”, sen keskeisin sisältö oli pelossa ja pelon tuomassa yhteiskunnallisessa taantumassa, taustana tuhatvuotisen ihmisen kokemukset. Sillä selitettiin myös monia 1900-luvun surullisia poliittisia tapahtumia ja totalitaarista hävitystä, maailmanhistorian surullisinta vuosisataa. Niitä ei olisi koskaan koettu, jos ajoissa olisi teeseille haettu antiteesit ja näille yhteinen synteesi. Ihminen siirtyy pelkojensa kautta sellaisiin ratkaisuihin, joiden psykologiset ja sosiaaliset taustat ovat turhaumassa ja traumassa myös yhteiskunnallisina liikkeinä ja kansakuntien tekeminä psykoottisina tekoina.

Traumassa ei vain haikailla menneitä aikoja, kuten Penttilä kuvaa, vaan aletaan elää sellaisissa kokemuksissa, joiden tausta on usein geeneissämme. Kyse ei ole populismista, vaan tavasta hakea omaa identiteettiä, jolla oman olemassaolon yhteisöllinen perusta rakennetaan kadotetun tilalle. Tässä ihminen on yhteisönsä jäsenenä monikerroksinen olento.

Kun suuret ikäluokat katosivat vähin erin työelämästä, heidän oma identiteetti löytyi perinteisestä 1960-luvun Suomesta. Uudet nuorempien nettiyhteisöt olivat lisäämässä tätä vieraantumisen tunnetta. Olen kuvannut väitöskirjassani, kuinka tätä identiteettiä eivät toki haikaile kaikki vaan osa suomalaisesta, ikääntyvästä yhteiskunnastamme. Sen varaan ei voi tulevaisuutta rakentaa, eikä se toki selitä kuin osan perussuomalaisten menestyksestä. Oikeammin sen mukana melkoinen osa puoluekenttämme, sen vanhoista rakenteista, on mahdollista vielä pitää hengissä. Poliittinen kenttä ja sen puolueet uusiutuvat aika ajoin, eikä siinä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin.

Vanhan eliitin kateus

Uuden poliittisen eliitin syntyyn liittyy aina kateus ja uuden eliitin synty. Teesi saa aikaan antiteesin, jossa kiusanteko ja kateus ovat kantavia voimia. Näin kateuden kavaluus yrityselämässä ja yhteiskunnassamme on kasvamassa osana suurta yhteiskunnallista murrosta, jonka keskiössä toimii vanha media ja mediayhteiskunta sekä uusmedia ja uusi mediayhteiskuntamme.

Uuden kohdalla, joka on sähköisenä koko ajan keskiössä, toimittaja on osa sosiaalisia medioitamme ja samalla kansalaismediaa, yhteisömediaa. Journalismista on tätä kautta kasvamassa sähköisenä mediana uusien sosiaalisten ja kulttuuristen innovaatioiden, symbolirakenteiden innovaatiojournalismia. Kyseessä ei suinkaan ole vanha pelko “mediakratiasta” vaan sosiaalisen median paradigman muotoutumisesta kohti sen taloutta, sosiaalisen median taloutta.

Soini on strategisesti oikeassa

Kyseessä ei taatusti ole “pieni kiusa” äänestää vastoin vanhaa eliittiä ja puolueita, kuten Penttilä kuvaa, vaan keskeisin kateutta aiheuttava suuri kiusa, jonka ydintä perussuomalaiset nyt edustavat.

Kun Merkel ja Cameron ovat havainneet, kuinka koko rakennelma on epäonnistunut, saksalaiset pankit on pantava kuntoon nekin Wahlroosin osoittamalla tavalla, perussuomalaiset ovat strategisesti oikeassa. Sen myöntäminen on vain vanhan eliitin ja “sivistyneistön” näkökulmasta mahdotonta. Näin syntyi professori Vilho Harlen kirjoitus suomalaisen “sivistyneistön“ tavasta hyökätä perussuomalaisten kimppuun demonisoiden nämä epäihmisinä. Matti Apunen sai vastata tähän kirjoitukseen (HS 22.3) ja samalla perussuomalaisten aiheuttama viha ja raivo, alemmuuden ja mitättömyyden tunne, syyllisyys ja pahansuopeus tunnustettiin sekä paheksuttavana että pelottavana ilmiönä.

Penttilän anteeksipyyntö

Kateus ja tuhoava raivo toi esille vanhan eliitin ja “sivistyneistön” ylimielisyyden. Niinpä Penttilä nyt tunnustaa (SK 12) kuinka hänkin oli pitänyt Soinia harmittomana, lupsakkana miehenä, jolla ei ole mitään merkittävää sanottavaa. Penttilä kertoo olleensa väärässä. Perussuomalaiset ovat lopulta sitenkin antiteesi sille markkinatalouden, eurooppalaisuuden ja globalisaation agendalle, jota nuorsuomalaiset edustivat 1990-luvulla. Tuohon aikaa ei ole paluutta. 1900-luvussa ei jäänyt historian kirjoittajalle paljoakaan kaunista sanottavaa.

Uuden vuosituhannen airut

Vastakkainen tämä uusi antiteesi on myös siinä mielessä, että perussuomalaiset ovat onnistuneet niissä kahdessa asiassa, joissa nuorsuomalaiset epäonnistuivat: he ovat saaneet tavallisen suomalaisen kannatuksen ja ylittäneet uskottavuuskynnyksen, toteaa Penttilä lopuksi, eikä pidä sitä lainkaan huonona saavutuksena. Sen onnistuminen kun edellyttää strategisesti myös sitä, että valtion hallinnossa toimivat ja heikosta poliittisesta ohjauksesta kokonaan irtautuneet laitokset ja instituutiot palautetaan takaisin näkymättömässä vallansiirrossaan poliittiseen ohjaukseen. Näistä ilman muuta hälyttävin on tohtori Risto Volasen (SK 11) hätähuuto poliisi- ja sotilasjohdon hakemasta vallankaappauksesta. Toki ongelmallisin osa ovat epäonniset kuntamme.

Poliitikot eivät ole kiinnittänet huomiota monimutkaisessa uhkien maailmassa hallinnon vähittäiseen militarisoitumiseen ja vallansiirtoon kansan valitsemilta edustajilta erottamattomille virkamiehille, kirjoittaa Suomen Kuvalehden päätoimittaja (SK 12). Helsingin romanipolitiikassa käytettiin pelkää virkamiesvaltaa ja samoja piirteitä näkee nykyisin kaikkialla, jossa poliittinen “eliitti” on heikko, eikä tunne riittävästi valtion laitosten sidoksia ja verkostoja uusissa klusterirakenteissa, jossa kunnat ovat valtiota taitavampia toimijoina. Yksityistäminen ja oman rahoituksen haku on yksi tie kohti tätä kehitystä, jossa alkuperäinen päämäärä alkaa hämärtyä. Valtion yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat olleet jo vuosia tässä onnettomassa kierteessä.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts