Kasvun ja uusiutumisen vuosikymmen

Jos 1950-luku oli minulle suuren hämmennyksen vuosikymmen, jossa mukana oli vielä runsaasti lapsuuden ja sodan yhteistä ahdistusta, 1960-luku voimankäytön ja radikalismin vuosikymmen, 1970-luku oli kasvun ja uusiutumisen aikaa. Ehkä syy oli siinä, että elin itse parhaan nuoruuteni silloin, ja vuosikymmen myöhemmin kuin sota-ajan lapset elivät radikalisminsa kanssa.

Näkökulma muuttuu

Minulle suomalaisena 1970-luku edusti toisen tasavallan huippukautta. Suuresti arvostamani J. P. Roos on kirjoittanut näin 1970-luvusta ja lainaankin hänen tekstiään. Hän on puolestaan lainannut Alasuutaria, Eskolaa, Allardia, Kososta, Kortteista, Kekkosta, Mäenpäätä, Saarta, Salokangasta, Suomea, Tommilaa, Reitalaa, Kalliota jne. Siis Allardia vaille kaikki hyvin suomalaisia sukunimiä.

Jos Roos olisi ollut tarkka, kertoessaan 1970-luvun tarinan, hän olisi muuttanut sen rainaksi ja  lainannut Leonid Brezneviä, Jimmy Carteria, Gerald Fordia, Richard Nixonia, Georges Pompidouta, Valery Giscard d’Estaingia, Willy Brandtia, Helmut Schmidtiä, Erich Honeckeria, Edvard Gierekiä, Anwar Sadatia, Mao Zedongia, Huo Guofengia, Pot Potia, Idi Aminia, Jean-Bedel Bokassaa, Muhammed Reza Pahlavia, Salvador Allendea, Augusto Pinochettia, Juan Peronia ja hänen puolisoaan Isabel Peronia sekä 1970-luvun arjesta kirjoittanutta Santola-Weissia kirjassa “Reilusti ruskeaa” tai Pauli Kettusen kirjaa “Kirkuvan harmaa vuosikymmen”.

Kaikkea muuta kuin harmaa

Jos 1970 -lukua haluaa kuunnella, silloin on ehdottomasti kuunneltava ruotsalaista ABBA -yhtyettä ja kumarrettava samalla euroviisujen suuntaan. Tämän ohella käy mikä tahansa diskomusa, funkki, souli, reggae, heavy metal ja hard rock, purkkapop, punk, fuusiojazz, progressiivinen rock.  Kaikkialla soi Saturday Night Fever, Bob Marley, Stevie Wonder, Pink Floyd, Genesis, Gary Glitter, Alice Cooper, David Bowie, Kiss, Led Zeppelin, Uriah Heep, Sex Pistols, Ramones, Bay City Rollers mania alkoi ja Elvis loppui vuonna 1977. Viimeistään tuolloin kuului 1960-luvun loppua Hämeessäkin.

Suomalainen lähiörakentaminen oli hurjimmillaan 1970-luvulla,  rakennukset olivat todella rumia ja epäkäytännöllisiä samaan aikaan. Betonielementeistä tehdyt ahtaat asumukset näkyvät maisemassamme vielä tänäänkin, ja niillä pilattiin myös kauniit kirkonkylämme ja niiden ohimenotiet kyläraittina huoltamoineen, jonne Datsun 100 A, Saab 96 ja Lada löysivät tiensä.

Oikeastaan autojemme kirjavuus yllätti, kaikkea löytyi ja kansa sai rallikansan maineen. Teillämme kuoli vuosittain kolme kertaa enemmän kuin tänään. Jo ennen vuosikymmenen alkua hyvästelimme useasta jenkkiletukasta kootun menopelimme matkalla Oulusta Iisalmeen. Lauloimme sille Njeprin venekansan kauppiaiden hymnin hyvästiksi. Tiesimme kaikki kuinka opiskelumme alkaisi ja sanoisimme hyvästit lapsuudelle, oli aika vakavoitua ja samalla matkasimme jatkossa jokainen eri suuntiin. Se oli haikea hetki, jota 1940-luvulla syntyneet eivät voineet ymmärtää. Heillä lapsuus jatkui vielä yliopistossakin. Se häiritsi unohdetun sukupolven työn sankareita.

Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo

Onnettomuudet teillämme huomattiin ja tuli turvavyöpakko, jota yritettiin kiertää kaikin keinoin, ajovalopakko, yleiset nopeusrajoitukset, joita myös noudatettiin toisi kuin muualla maailmassa.

Pukeutumiseen saatiin ilmettä tuulipuvuilla, leveillä farkkulahkeilla, paksupohjaisilla kengillä, kummareilla ja sammareilla, Retut ja Hait jaloissa, kauluspaita auki mahdollisimman suurilla kauluksilla, pallokuvioleningeillä, alfokampauksella. Suomessa juotiin  Erkin pikakivääriä, omppua ja Porvoon lankkua koskenkorvan rinnalla ja sen maku suusta huuhtoen. Kaikki ei toki muuttunut kerralla ja sotasukupolvi kulki meidän rinnallamme. Se oli turvallista seuraa yllätyskäänteineen. Vauhti ei pelottanut, sen sijaan äkkipysähdykset hirvittivät.

Televisiossa pyöri avaruusasema Alfa, Taistelupaleneetta Galactica, Tähtien sota kävi kiivaimmillaan, ja lapset lukivat Jippo-lehteä, Hinkua ja Vinkua, Heikkopeikkoa ja katselivat samalla Pikku Kakkosta ja Kössi Kengurua. Keksittiin tolkuttomia kylätapahtumia, eukonkantoa ja kusiaispesässä istumista, footbag-urheilulajina ja paksusankaiset silmälasit, joita myös Kekkonen alkoi käyttää. Kekkosta ne pukivatkin kuten mikä tahansa kansakunnan kaapin päälle nostettua aikansa kipsipäätä.

Kekkonen, Kekkonen, Koivisto

Urho Kekkosen aika Suomessa alkoi hiipua 1970-luvulla ja rintamat  järjestäytyä joko Mauno Koiviston tai Ahti Karjalaisen ympärille. Mihin rintamaan kuulut, kyseltiin myös Lapin ja Pohjoisen jokilaaksoissa kulkiessani talosta taloon selvitellen jatketaanko jokien rakentamista vai lopetetaanko ja maksetaan myös  vahingot ja virheet kalastajille, suojellaan loput vähäiset koskemme ja lopetetaan allaspeikolla pelottelu Lapin kylissä, kaavoitetaan Sirkan allaskylä Levin matkailukohteeksi.

Ylipolitisoituneena ja läpeensä mädässä ympäristöpolitiikassamme kaikki menivät Lapissa sekaisin, jokainen oli siinä jotenkin mukana, eikä aina hyväksyttävällä tavalla suurten lohijokiemme varsilla.

Maassa kaikki oli ollut jo jonkin aikaa kaupan ja uhkauksia sateli tutkijalle, yliopistoon pääsi sisään vain yöllä talomiehen salaa avustaessa “patologiksi” kutsuttua kylätutkijaa ja allaspeikkojen jahtaajaa. Näkökulma suomalaiseen yhteiskuntaan oli liiankin lähellä sen vallankäytön ydintä. Elettiin  murroskulttuurissa, jossa kaikki oli mahdollista, ja moni turvautui kepulikonsteihin.

Tekniikan riemuvoitolle ei enää vain hurrattu

Ympäristöhallintomme oli ilman ministeriötä ja vailla poliittista tukijaansa, virkamiehiä ja lainsäädäntöä. Oli eletty massa maan tavalla ja ottaen ympäristöstä irti kaikki mikä suinkin saatiin. Ympäristö oli ikään kuin vihollinen ja kesytettävä paha, jota uudella teknologialla alistettiin ihmisen käyttöön. Teknologian palvonta ei ole toki vierasta vieläkään, environmentalismi on hyvin suomalainen ilmiö. Luonnonvarojen rajallisuuden ymmärtäminen alkoi kuitenkin jo varhain 1970-luvun alusta. Se oli myös syynä omaan valintaani aluksi biologian opintoina yliopistossa. Edessä vain oli pitkä ja karikkoinen tie, josta isosetäni oli huomauttanut, ei toki varoittanut. Tiehän oli joka tapauksessa oikea.

Murroksen toinen aalto

Samaan aikaan koskisotien toisen aallon kanssa tulevat vihreät kävivät omaa sotaansa Forssassa, liki tuhat kilometriä liian etelässä ja talonpoikia Koijärvellä kiusaten. Kemijokiyhtiö valtion yhtiönä ja Pohjolan Voima puutavarayhtiöiden omistamana olivat liian pahoja vastustajia Lapin selkosilla pienelle ihmiselle, myös vihreille, ja tämä sota kierrettiin kaukaa. Sen sijaan mediat sen jo löysivät ja mielipide jakautui kahtia. Maakuntien mediat ja pääkaupunkiseudun media olivat eri linjoilla. Linjariita ratkesi vasta myöhemmin, kun poliittinen  media muuttui vähemmän sitoutuneeksi ja riita siitä, kuka sai luonnonvarojamme raiskata, ratkesi. Media neljäntenä valtiomahtina alkoi ottaa paikkansa ja se ärsytti kolmea muuta vallanpitäjää.

Isoisiäni veli Ilmari Luostarinen oli aikanaan kirjoittanut Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan ennen sotia paperiarkille ja pidin sitä rakkaana muistona. Jos joku sukulaisistani oli rakentamisen käynnistänyt, hyvässä tarkoituksessa ja välttämättömyytenä tuolloin sodanjälkeisen maan uudelleenrakentamiselle, miksen minä voisi olla näitä sotia päättämässä ja myös korjaamassa niiden jälkiä. Moni aikalaiseni ajatteli juuri näin ja pani myös toimeksi.

Lapin ja Pohjoisen evakot ja karjalan siirtolaiset oli sijoitettu pääosin valtion ja Enso Gutzeitin maille ja Vennamo sekä Virolainen olivat tulleet näin lapsena niminä tutuiksi isoisäni ja hänen veljiensä kautta. Isäni hankki Ayrshire -karjamme Ylä-Savoon Enson navetasta jo varhain 1950-luvulla. Ayrshire karja oli melkoinen apu 1950-luvun kuvaamaani taloudelliseen ahdinkoon. Kun 1950-luvulla lausui runoja polvenkorkuisena maalaisliiton tupailloissa, Vennamon vetäessä sinne väkeä, tunnelma oli kuin laeastadiolaisten hurmoskokouksissa, ei körttikansan kaltainen ensinkään. Kekkonen ja Vennamo olivat poliitikkoina omaa luokkaansa ja laspsikin sen saattoi aistia. Nämä eivät voineet sietää samassa puolueessa toisiaan.

Nupopäitten kapina ja Sompion tutka

Nupokarjatalous pani hanttiin ja vaikeutti uuden talouden tuloa pitäen suurisarvista ja kookasta eläintä vääränä rotuna savolaiseen maisemaan. Ensimmäiset siitoseläimet oli itse hankittava ja silloin elettiin vielä 1960-luvun puolella ja osin 1950-luvulla. Ylä-Savo kuitenkin rikastui juuri maidosta ja voista, juustosta, Ayrshire -karjasta, ei toki niinkään metsistään. Metsät toivat välttämättömän lisän, mutta ei Lappiin, jossa puun nollaraja kulki kauan Rovaniemen eteläpuolella. Niin myös Sodankylässä Sompiossa suunniteltaessa Lokan ja Porttipahdan altaiden rakentamista. Sekä nupopäätalous että etelän herrat olivat ongelmana pohjoisen ja idän innovaatiopolitiikan toteuttamisessa.

Sompion tutkaksi kutsuttu ostoasiamies sai tilat pilkkahintaan ja allasaluelaki valmistui eduskunnasamme vuosia altaiden rakentamisen jälkeen. Ihmiset jäivät pääosin heitteille ja Kemijoki rakennettiin tehden valtavia virheitä. Se aiheutti myöhemmin raivoa ja katkeruutta, Kemijokiyhtiön kotijoki oli sille ongelmallinen. Niin Iijoella kuin Kemijoella jatkorakentaminen pysähtyi. Jäi vain suunnitelmia, altaita altaiden viereen. Sen sijaan nupopäätalous vetäytyi asemistaan  Pohjois-Savossa. Tekninen ja taloudellinen uudistuminen kulki rinnan sosiaalisen muutoksen kanssa, odotettiin muita mukaan verkottuvaan osuustoimintaliikkeeseen. Siinä oli paljon yhteistä japanilaisten keiretsujen viisauteen.

Kun Puijon tornista tähyää avautuvaa maisemaa, se on kokonaan muuta kuin kansallismaisemamme Hämeessä tai Varsinais-Suomessa. Savossa vesistöt yhdistävät saarimaisemaa, kun sen sijaan etelässä ja lännessä ne näyttäisivät olevan linnojen paikkoja ja tapa asemoida kauppareitit ja linnoituksen paikat.

Saaristoa ei voi linnoittaa joka suunnalta ja vesistöt ovat yhdistävä elementti, ei erottava. Se ohjasi myös kieltä ja sen symboliikkaa, josta tuli tunnusteleva ja vesireitin kautta tulevan tarkoituksia selvittävä. Kieli on Savossa positiivista, välttää kilteistä ilmaisua, lähestyy ihmistä väärän puun takaa ja tulkinta jää kuulijalle. Siinä on paljon yhteistä brittiläiseen tapaan  hakea kontaktia olematta töykeä tai hyökkäävä. Se on kokonaan muuta kuin “small talkia”, tyhjänpuhumista. Topelius ymmärsi tämän eron paremmin kuin Agricola ja Lönnrot oli sen käyttäjänä jo mestari.

Kansaansa huonosti ymmärtävät poliitikot

Maaseutua ja sen heräämistä ahdistivat 1970-luvulla muutkin kuin vain “poliitikot” ja sodan jälkeen heränneet taloutemme uudet portinvartijat. Näin 1950-luku oli todellakin ahdistava ja pienviljelijöittemme oli perustettava myös oma puolue.

Parhaaseen loistoonsa se pääsi 1970-luvun alussa SMP:n saatua etenkin Savossa ja Karjalassa suurvoiton. Näin vennamolainen kansanliike koetaan edelleen tänään, yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, perustaksi perussuomalaiselle liikkeellemme. Se on kansan kapina elitismiä ja byrokratiaa vastaan, väitetään. Perussuomalaisen liikkeen idea kansanliikkeenä on ymmärrettävä laajasti eikä sitä tule sotkea kapeaan populismiin.

J. P. Roos kirjoittaa 1970-luvun edustaneen vennamolaisuuden lyhyttä tähdenlentoa. Tänään 1970-luvun tähdenlento on maamme suurin puolue gallupeissa ja kiintotähti, joka katosi vain hetkeksi sosialismin sumuun ja myöhemmin EU -usvan peittoon. 1970-luvun paljon soitettua Cherbourgin sateenvarjoja lainaten “sumun jälkeen tähdet jälleen välkähtää”.

Tässä 1964-luvun teemassa on elokuvana ja musiikkina paljon suomalaista ja se tuo mieleeni juuri 1970-luvun tunnelman. Tuo tunnelma palasi jälleen 2010-luvun alkaessa. Moni on siitä minulle kertonut ja mediamme ovat siitä tulvillaan todistuksia. Elämme jälleen kerran saranayhteiskunnan suurta paradigmaista murrosta. EU:ssa ja Eurossa on samoja valuvikoja kuin Kemijoen altaissa ja allaspeikoissa. Siinä reuna-alueet kärsivät ja imperialismi nostaa epämiellyttävää päätään. Emämaista oppinsa saaneet suomalaiset eivät pidä kokemastaan. Tuskin kreikkalaisetkaan.

Yhteiskunnallinen vieraantuminen

Politiikka vieraantui ihmisistä Lapissa ja Pohjois-Suomessa, idässä rajan pinnassa. Samoin kävi luonnonvaroille ja energialle. Sekin valui etelään nuorten mukana. Tätä käytäntöä  ja suunnitteluvirhettä ei hyväksytty. Puhuttiin avoimesti maan sisäisestä kolonialismista silloin, ja uudelleen tänään. Karvalakkilähetystöt olivat osa tätä maaseudun kansan kapinaliikettä.

Kun oli joka talossa useampaan kertaan vieraillut, syvähaastatteluja suorittanut, tämän kansan elämä ja sen niukkuus tuli tutuksi. Tutkijasta tuli tutkimuskohteensa puolestapuhuja. Kuten niin usein tahtoo käydä.

Tässä suomalaiset ymmärtävät hyvin tänään kreikkalaisten ahdingon. Siitä on vain yksi ulospääsytie ja se on sama meillä kaikilla. Tässä suomalaiset ovat kansakuntana kreikkalaisia ankarampia. Juuri 1970-luku teki meistä varovaisia ja opimme silloin vaurastumaan Kekkosen opein, torpan pojan ohjeilla. Juuri 1970-luku sai meidät kaipaamaan johtajuutta, jossa on mukana suurmiehiä suurine virheineen.

Virheet pelottavat enemmän kuin kuvitteellinen suuruus. Tiimityössä ja verkostoissa yhden ihmisen  virheet eivät pääse kertautumaan niin näkyvästi kuten 1970-luvun korporaatioiden hierarkioissa oli tapana käydä.

Suomi nousi puuhun

Suomi modernisoitui ja putosi puusta 1970-luvulla, kirjoittaa J.P.  Roos. Itse näkisin päin vastoin. Suomi nousi puuhun, eikä edes peräpää edellä. Se että näin tapahtui syntyi 1950-luvun ahdistuksen ja 1960-luvun radikalismin tuotteena ja pakottamana.

Toinen vaihtoehto olisi ollut pysyminen Neuvostoliiton vasallina, ulkopuolella EEC-vapaakauppasopimuksen ja vahvistaa YYA-sopimustamme. Tätä uutta modernisaatiota ja ensimmäistä EU:sta käytyä taistelua tuki Ay-liike ja uusi tulopolitiikankauden alkaminen, Kekkosen kauden kääntyminen Koiviston kauteen.

Uudella vuosikymmenellä Suomi siirtyi Euroopan kolmannen kategorian maista ylemmän keskiluokan maaksi aivan rikkaimpien maiden kantaan. Yliopistojamme uudistettiin peruskoulun rinnalla ja ne hajasijoitettiin ympäri maata maakuntia elvyttämään. Se oli hyvin maalaisliittolaista aluepolitiikkaa, josta tiedepolitiikka oli kaukana.

Toki uudistus käynnistyi jo 1960 -luvulla, mutta sen todellinen  merkitys alkoi näkyä 1970-luvulla, jolloin Turun sijasta aloin opiskella aluksi Oulussa olkoonkin, että jo varhain kuljin myös Turussa sekä opettajana että opiskelijana.

Epäonnisia kokeiluja

Pidin järkevänä opiskella ja opettaa samaan aikaan sekä luonnontieteisessä Oulun yliopistossa, että ihmis- ja yhteiskuntatieteisessä Turun yliopistossa. Kaikki oli tehtävä silloisessa Suomessa salaa, ja se sama pätee edelleen niissä organisaatioissa, jossa 1970-luvun henki elää ja voi hyvin. Tähän henkeen kuuluivat lukuisat suunnittelumallit ja -teoriat sekä niiden epäonniset kokeilut. Ilman epäonnea ei olisi onnistumista. Kvantti- ja suhteellisuusteorian keksijälle yksikin kunnon onnistuminen olisi riittänyt Sir Isaac Newtonin tapaan.

Korpilammen konferenssi symbolisoi suomalaista tuon ajan korporatismia, jossa kaikki keskeiset politiikan ja talouselämän, ay -liikkeen vaikuttajat koottiin yhteen pääministeri Lipposen toimesta. Piti kehittää yleinen strategia, josta tuli elitismin alku ja symbolirakennelma sellaiselle, jota ei oikeasti koskaan ollut suomalaisessa pragmaattisessa suunnittelujärjestelmässämme. Maan selvisi hyvällä onnella ja rahapolitiikalla, devalvoimalla. Onnella ne laivatkin seilaa.

Tällainen aika oli kuitenkin otollinen suurille yhteisille sopimuksille, tulopoliittisille ratkaisuille. Syntyivät päivähoito, lyhenevä työpäivä, eläkeratkaisumme ja -rahastot, kaikki tuloratkaisujen siivellä ja osana korporaatiota, joka muistutti jo ikiliikkujaa.

Syntyi hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikka, jälkijättöisesti mutta hyvin nopeasti. Tällaisia lakeja olivat päivähoitolaki, kansanterveyslaki, vuosilomalaki, työttömyyseläke, isyysloma, asumistuki, opintotuki, yritysdemokratia jne.

Kaikki tämä hoidettiin yhden tai kahden hallituksen aikana ja nyt meille itsestäänselvyyksinä. Niistä tinkiminen ei ole helppoa. Vanha kansaneläke korvattiin sekin ansioeläkkeellä ja eläkeikä oli sidottu tiukasti  eläkejärjestelmämme  poliittiseen kompromissiin. Sen muuttaminen ei ole helppoa nyt vuosikymmenien jälkeenkään. Syntyi käsite ansiosidonnainen sosiaaliturva, jossa hyvinvointivaltio lupasi turvata suhteellisen muuttumattoman elintason myös kriisitilanteissa.

Tiedeusko ja suunnitteluoptimismi

1970-lukua leimasi yliopisto-opettajana kokien suunnitelmallisuus, usko suunnitteluoptimismiin ja joskus myös tiedeuskon sokeus. Big Science rantautui Suomeen jälkijunassa ja se oli mahdollista silloin, kun hyvinvointiyhteiskuntamme oli jo vesikattovaiheessa.

Vaurastuva keskiluokka oli valmis panostamaan nyt tiedepolitiikan markkinoimaan innovaatiopolitiikkaan. Samoin ympäristöpolitiikka alkoi tulla hyväksytyksi. Se läpäisi lopulta kaiken taloudessamme ja tässä vapaamatkustajia alettiin paheksua.

Ankeat lähiöasuntomme eivät oikein istuneet tähän uuteen sosiaaliseen ja kulttuuriseen heräämiseen. Betonibunkkerit, tornitalot, lamellitalot, asfalttikäytävät, hieman mukamas puutarhamaista puuta ja pensasta välissä.

Syntyi nukkumalähiöitä, sosiaalisia ongelmia, betoniparvekkeiden rumat pystyrivit, eriytetty yhteisöllisyys ja ajankäyttö, suomalainen ankeus. Siinä on samaa kuin suomalaisten rakentamassa Kostamuksen kaupungissa rajan takana. Sellaisessa kaupungissa ei eletä turismilla. Jostakin syystä kaivoskaupungin täytyy näyttää kaivoskaupungilta, rangaistussiirtolalta 1970-luvulla rakennettuna.

Alku korporatiiviselle marinadillemme

Uusi vuosikymmen teki lopun samalla opiskelijaradikalismista. Opiskelijani eivät ymmärtäneet enää 1980-luvulla lainkaan Marxiin tai maolaisuuteen tehtyjä viittauksia saati massakokouksia ja myös ympäristö- ja naisliike vaimenivat.

Menetetty sukupolvi pettyi elämäänsä, koki sen turhana ja joutui edellisen sukupolven jyräämäksi. Tämä pettynyt ja kangistunut ilmapiiri näkyy vielä tänäänkin, edistyksellisyys ja avoimuus puuttuvat, suhde politiikkaan on naiivia. Vain kyky pelata poliittisilla viroilla onnistui ja sen imitointi edelliseltä radikaalisukupolvelta sujui hyvin. Samalla maahan syntyi puolueinstituution korporatiivinen rakennelma, jonka purkaminen alkoi vasta seuraavalla vuosituhannella.

Syntyi kappaliikkeitä marketteja, rakennusliikkeitä, jotka olivat joko kokoomuksen, keskustan tai demareitten hallitsemia. Sama koski kuntiamme ja niiden hallintoa, alkoi maassa maan tavalla marinadi, johon myös mediamme menivät mukaan. Jos joku sai julkishallinnon viran demarina hänelle oli löydyttävä keskustalainen ja kokoomuslainen varjovirka. Ajalle tyypillistä  oli kuulla Turun taudista siellä oleskellessa ja tavata vastaavaa toki myös Oulussa. Korruptio ulottui myös idän kauppaan ja siitä tuli ongelma, joka oli viedä kansakunnan mukanaan 1990-luvun Neuvostoliiton kaupan luhistuessa.

Presidentti Kekkonen oli edustanut maassa pysyvyyttä. Tämä pysyvyys alkoi horjua ja Neuvostoliitto oli erityisen herkkä vakiintuneille ja vahvistuneille kommunikeamuotoiluille. Koko 1970-luku oli kuitenkin Kekkosen vuosikymmen ja Koivistosta tuli vasta vuosikymmenen lopulla uusi kestopresidenttikandidaatti nykyisin Sauli Niinistön tapaan, tosin ilman Kekkosen asemaa ja valtaa. Tämäkin ilmiö on peräisin juuri 1970-luvun perintönä, ei niinkään 1960-luvulta.

Median läsnäolo tässä oli pikemminkin yhteiskunnan oman koneiston ja vanhan median omistajan aiheuttama ilmiö, ei toki innovatiivinen ja maata muuttanut prosessi. Innovaatiojournalismilla ei maan muutoksia voinut selittää eikä kukaan ole sitä kai vakavissaan edes yrittänyt. Mediayhteiskunta syntyi vasta 2000-luvulla.

Uudella vuosikymmenellä Yhdysvallat koki karvaan tappion Vietnamissa ja menetti asemiaan nousevalla sosialismille Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa. Arabisosialismi oli luku sinänsä ja sen merkitys näkyy myös tänään arabivaltioiden sisäisissä kahakoissa, kansannousuissa. Chile oli 1970-luvun globaali esimerkkitapaus, jossa kapitalismin kriisiä ja mädännäisyyttä voitiin pilkata Vietnamin rinnalla.

Naiivi suhde sosialismiin

Kulkiessani opiskelijoiden oppaana ekskursioilla Euroopassa ja Kakkois-Aasiassa Neuvostoliiton ongelmat kuitenkin näkyivät ja niistä oli mahdollista raportoida jo 1970-luvun aikana. Maa oli kuilun partaalla pyrkiessään pitämään riitelevät heimot erillään niin Armeniassa, Gruusiassa, Azerbaidzanissa kuin monissa Itä-Euroopan satelliittivaltioissaan. Pitkä ja raskas nuorten kouliminen armeijassa ikään kuin YK-joukkoina Aasiassa ei voinut jatkua loputtomiin. Se vei valtavasti varoja ja heikensi kansakunnan sisäistä moraalista selkärankaa. Oma suhtautumisemme sosialismiin oli naiivi ja se näkyi etenkin 1940-luvulla syntyneessä sukupolvessa yliopistoissamme.

Vielä 1970-luvulla Suomi oli jakautunut vahvasti kahtia ja sosialismin edut nähtiin kehityksen vakautena, suunnitelmataloutena, taattuina työpaikkoina, halpoina asuntoina ja elintarvikkeina, vakaina hintoina ja perusturvana.

Antti Eskolan kirjat ja puheet levisivät yliopistoissa nyt usein naiiveina ja argumentit olivat onttoja. Merkit Neuvostoliiton kaatumisesta kiellettiin loppuun saakka silloinkin kun ne taloudellisena ja mielipidevainona, korruptiona tunnettiin liiankin hyvin. Käsite Finnlandisierung levisi Saksaan, olkoonkin että se ymmärrettiin Suomessa herkkähipiäisesti ja usein myös väärin. Suomalainen itsetunto oli kuitenkin jo kokonaan muuta kuin 1960-luvun alussa.

Byrokratia ja kamreerihallinto

Hajasijoituksen ohella korkeakoulut saivat uuden lakinsa. Toimiminen samaan aikaan ensin opiskelijapolitiikassa, myöhemmin yliopiston laitoshallinnossa ja maan hallituksen nimeämässä korkeakouluneuvostossa avasivat silmiä omalle omituiselle tavallemme budjetoida varoja valvoen tunnontarkasti momentti momentilta niiden käyttöä ja suunnitelman toteutumista.

Mistä tämä malli oli tullut maahamme? Jos jotain puuttui, se sai puuttua, vaikka kyse olisi ollut elintärkeästä osasta tutkimusta tai opetusta. Sen saattoi kyllä korjata kiertämällä kamreerihallintoa ja hankkia rahat yliopiston ulkopuolelta tai jatkaa työtä uusien laitteiden avulla toisessa yliopistossa tai kotona.

Jopa tietokoneet oli yhdistettävä salaa tutkijavoimin ja varoen tiedekunta- ja yliopistorajat ylittävää suomalaista kateutta ja kaunaisuutta. Vanhempi opettajapolvi ei edes uskonut tietokoneiden yleistymiseen ja piti sitä ohimenevänä ilmiönä. Sama pätee toki tänään sosiaalisiin medioihin ja niiden merkitykseen ja kasvuun sekä kehittymiseen osana myös maaseudun kehitystä ja vaikkapa islamilaista vallankumousta. Kun silmänsä sulki 1970-luvulla, ne ovat jo sokeat 2000-luvulle tultaessa. Se on hyväksyttävä.

Kovin moni avainasemassa oleva tiedeyhteisön jäsen ei saa tietokonettaan edes kunnolla auki saati operoi yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa yhteisissä verkostoissamme tai analysoi tuloksiaan miljoonien havaintojen ja delfirakenteiden avustamana osana sosiaalisia medioitamme ja niiden taloutta ja strategiaa, markkinointia.

1960-luku antoi ikään kuin luvan passivoitua ja heittäytyä naiivisti yhden perustutkinnon ihmiseksi ja vuosikymmenten takaa se hankkien. Tässä Korpilammen konferenssi oli sysäys, josta moni sai itselleen helpon toimeentulon.

Oulu oli edelläkävijä

Suomi lähti liikkeelle merkittävästi alemmalta tasolta kuin muut OECD -maat ja on ottanut ne kiinni ja mennyt monessa ohi kiitos 1970-luvun valintojen. Olimme vielä 1970-luvulla moneen länsimaahan verrattuna takapajula etenkin kansallisessa omassa tajunnassamme ja sosiaalisissa oloissamme. Tuloerot olivat sen sijaan jo kaventuneet ja noudatimme pohjoismaista sosiaalipolitiikkaa.

Vielä 1970-luvulla Suomen talous heilahteli  ja työttömyys saattoi kohota vuosikymmenen alun hyvistä vuosista sen lopun taantumaan ja liki 200 000 työttömään. Öljykriisin aikana Suomea auttoi Neuvostoliiton kaupan bilateraalisuus ja samalla saimme innovaatiopolitiikkamme ideassa kurottua muita OECD -maita kiinni.

Tässä Oulu oli edelläkävijä ja erot havaitsi kiertämällä yliopistojamme ja maakuntien välisiä eroja seuraten. Aluepolitiikka oli kuitenkin Ruotsista lainattua  eikä toiminut toivotulla tavalla Tornion, Raahen sekä muiden vastaavien kokeilupaikkakuntiemme kohdalla.

Sosiaaliset ongelmat kasautuivat uuden terästeollisuuden ja työvoiman vastaanottopaikkakunnille ja talous lähtöalueilla muuttui noidankehämäiseksi painajaiseksi. Imitoiden meitä edellä olleiden kansakuntien taloutta ja aluepolitiikkaa  maaseutua autioitettiin turhaan menettäen kallista infrastruktuuria ja sen ylläpitäjiä Ruotsiin.

Hyvinvointivaltion perusta ja vesikatto

Kuulun 1970-lukulaisiin enkä voi hyväksy sitä väitettä, jonka mukaan kulttuuriimme ei kuulunut tuolloin muuta merkittävää kuin Lasse Virenin mitalit ja Mikko Niskasen Kahdeksan Surmanluotia, väritelevisio sekä simmarit, sammarit, kummarit ja pipo.

Juuri 1970-luku oli suurten murrosten vuosikymmen, jolloin aiemmin vain symbolitasolla leijailleet aatteet ja arvot muuttuivat lopulta konkreettiseksi tekemiseksi. Tuo vuosikymmen oli juuri tekijöiden vuosikymmen ja visioiva ideointi odotti tuloaan. Operatiivinen työ sujui mutta strategia oli kateissa ja missio etsinnässä.

Juuri tuo vuosikymmen toi meille kuitenkin hyvinvointivaltion, perustimme perheemme nuorena ja suoritimme useita tutkintoja, jopa useita väitöksiä. Minulle tuo vuosikymmen on ilman muuta elämäni tärkein vuosikymmen.

En olisi halunnut meille Neuvostoliiton tai Puolan, Itä-Saksan kaltaista yliopistoa, suunnitelmataloutta, enkä usko, että liike jää vastaliikkeen jalkoihin kuten J. P. Roos pohtii kirjoituksessaan 1970-luvusta.

Sen saat mitä pakenet

Oikeammin saamme sen mistä luovumme tai jota pakenemme. Se mitä nyt on tulossa on varmasti oleellisesti rajumpi kuin 1970-luvun mallinsa, johon kuuluivat myös alkavan terrorin merkit; IRA Britanniassa, ETA Espanjassa, Bader-Meinhof Saksassa, Japanissa JRA ja Italiassa sadat järjestöt, joista Punaiset prikaatit oli tunnetuin. Munchenin olympialaiset muistetaan terrori-iskustaan.

Se mitä emme havainneet tuolloin, olivat lukuisat vaihtoehtoliikkeet, ympäristöliike, kierrättäminen, ekologinen ruoka, punk-rock, New-age jne. Emme havainneet juurikaan Itä-Aasian tiikereiden taloudellista nousua, Maon reformeja markkinavetoisempaan talouteen, Robert McNamaran puheita perustarpeista (basic needs).

Tuolloin oli jo syntynyt uusi kansainvälinen järjestelmä, jonka tavoite oli kasata sellaisia talouspoliittisia tavoitteita, joilla maailmantaloutta muutetaan kehitysmaille suotuisampaan suuntaan. Se jäi meiltä havaitsematta ja toki sen olisi kyllä havainnut liikkumalla avoimin mielin Aasiassa, Afrikassa tai Etelä-Amerikassa.

Perusta virtuaalitodellisuudelle syntyi

Sen sijaan havaitsimme kyllä Clint Eastwoodin muodonmuutoksen Likaisesta Harrystä kohti taitavaa ohjaajaa, sekä James Bond-filmien tekijöiden muuttumisen Sean Connerystä Roger Mooren kautta lähemmäs tähtien sodan sankareita.

Alex Haleyn Juuret tuli ikään kuin mielenosoituksena rotusyrjinnälle kertoen tarinan neekeriorjien historiasta ja hieman sen jälkeen, kun olin tehnyt oman väitöskirjani paikkaleimautumisesta (spatial identity) ja allaspakolaisuudesta osana ihmisen ympäristöpsykologista sidosta ja sen tulkintaa myöhemmin harrastajatutkijoiden sukututkimuksessa. Juuret alkoivat kiinnostaa suomalaisia.

Juuri tämä kertoo paljon kuinka 1970-luvulla  aiemmat symbolirakenteet siirrettiin nyt konkretiaan ja teoiksi puhtaasti maallikkojen toimesta ja heitä hieman avustaen. Kylätoiminnassa avasimme oppejamme asumalla niissä ja opastaen maaseutuamme osallistuvan tutkimuksen  keinoin. Se oli myös keino saada ihmiset aktivoiduksi Lapissa hoitamaan omat jokisotansa sekä muutamaan maakunta kohti kasainvälistä matkailua ja sen korkeita vaatimuksia. Syntyi kulttuuri- ja kielitaitoinen Suomi, jossa Lappi ei edustanut enää tuntematonta erämaata ja nostalgiaa.

Tänään kaikki tämä tapahtuu netin ja sosiaalisen median välinein jo paljon helpommin ja koskee miljoonia, satoja miljoonia ihmisiä reaaliaikaisesti ja samaan aikaan. Tämänkin juuret olivat juuri tuossa 1970-luvun hengessä ja osaamisessa, sosiaalisen median taloudessa ja uudessa paradigmassamme.

Emme sitä ehkä havaitse ja kuitenkin elämme sen keskellä ja meitä on nyt globaalisti liki kaksinkertainen määrä kuin 1970-luvulla. Oikeammin aloimme juuri tuolloin 1950-70 -luvuilla vasta toden teolla asustaa tätä planeetta ja kohdata Malthusin teorian pelottavat ennusteet ja ilmastomuutoksen katastrofit, arktisen babylonin (see Arctic Babylon).

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts