Ei aio erota Räty eikä Vehviläinen. Taistelu jatkuu medioissa ja erona lähihistoriasta Matti Nykäseen ja Matti Vanhaseen on vain sukunimi. Nimi kun yhdistää nämä henkilöt johonkin muuhun kuin narsistisena kuvailtuihin häiriöihin; suomalaiseen perimään, geenistöön, joka meillä on lopulta yhteinen.
Vehviläiset
Mitä siis pohtivat kaikki maamme Räty -sukunimellä elävät tänään sukunsa maineesta? Entä kaikki Vehviläiset saati Nykäsen Matin sukuseura?
Vehviläisten sukuseuran perustivat Karjalasta Suonenjoelle 1500-luvulla muuttaneet Vehviläisten jälkeläiset. Heistä tunnetuin on nyt siis Finnairin sinisin siivin lentävä Mika Vehviläinen.
Vehviläisten sukuseuran tapahtumat, tiedotteet, sukukirja, vanhat valokuvat ja tarinat, henkilökuvat, kaskut ja yhteystiedot, linkit yhteisölliseen elämään on koottu yhteen netissä ja nyt tämä verkosto saa lisäpotkua Finnairin toimitusjohtaja Mika Vehviläisen kertomuksesta.
Etelä-Savosta oman sukuni tunnistaen Suonenjoen Vehviläiset ovat minulle liki kuin omaa sukua, ellei se olisi lähtöisin alunperin Egyptistä 300-luvulta. Se on siis näitä suomalaisia pyhiä sukuja, kirkkoon tai luostarilaitokseen liitettyjä.
Omaani Pohjois-Savossa vielä syventää professori Isak Pihlmanin, ensimmäisen piispaehdokkaamme ja Ståhlbergien kirkollisen suvun kanssa solmittu avioliitto Turun suunnalta 1700-luvulta. Isak sai itsestään näköisveistoksenkin ja Ståhlbergit myöhemmin ensimmäisestä presidentistämme vielä komeamman.
Mitä mahtavat miettiä Mika Vehviläisen rikostutkimuksista Anu Vehviläinen, Matti ja Jussi Vehviläinen, Pekka ja Juha Vehviläinen tai Petri, kaikki minulle tuttuja nimiä ja googlatenkin helposti löytyviä kunniallisia ihmisiä ja elämässään oman kortensa kansakunnan yhteiseen kekoon rehellisesti kantaneina.
Varmaan puolustavat sukunimeään ja samalla myös Mikan menettelyä. Omaa sukuaan on puolustettava myös vaikeina aikoina mediayhteiskunnan myllerryksessä. Sitä varten ovat nämä sukuyhteisöt, sukuseurat ja savolainen tausta Karjalasta hankittuna.
Jos ovat Vehviläiset tunnettuja ahkeruudestaan ja osaavia yrittäjäsuvun edustajia eteläisen Savon sydänmailta, eivät jää kauas taakse toki Rätytkään.
Rätyt
Rätyjen sukuhaarasta tunnen parhaiten Enon kunnan Rätyt, siis Pohjois-Karjalan, Sortavalan ja Kiuruveden sukuhaarat. Heitä tapasin kouluaikana, ja näyttäisi siltä, että hekin ovat muuttaneet aikanaan 1500-luvun puolella Karjalan kannakselta myöhemmille asuinsijoilleen Vehviläisten tapaan.
Rätyjen sukuseuran vaakunassa kuvataan Suomen ja Venäjän, idän ja lännen välistä symboliikkaa, alareunassa on mustaa ja punaista väriä. Kaija ja Kalevi Räty ovat tehneet suuren työn sukuseuransa tutkijoina ja Helmer Räty vaakunan suunnittelijana. Kauko asuu nykyisin Kouvolassa, Helmer Kuopiossa.
Seppo Räty muistetaan huikeista keihäskaaristaan ja tapasin hänet ja hänen sukulaisiaan 1990-luvun alussa Sepon omakotitalon vihkiäisissä Tohmajärvellä. Samoin hänen valmentajaansa, vienankarjalaista Maksimaista, hammaslääkäriä ja kokoomuslaista kunnallispoliitikkoa. Uskon tietäväni Rätystä ja hänen perheestään enemmän kuin hän itse. Karjalaiset kun puhuvat, juoruavat, enemmän kuin ajattelevat. Savolaiseen tapaan puhe alkaa jo ennen kuin on ajatustakaan siitä miten se tulisi päättää. Se on kuin shakkipeliä, josta on tulossa poikkeuksellisen lyhyt, jätkänshakkiin viittaava tapahtuma.
Puurot ja vellit sekaisin
Karjalaiseen mielenlatuun kuuluu joskus esittää asiansa räyhäkkäästi, itkeä ja nauraa, mököttääkin. Jotkut eivät muuta osaakaan ja se saattaa vaikuttaa hämäläisestä tai Varsinais-Suomessa, Pohjanmaalla syntyneestä omituiselta. Tähtien asennolla ei ole sen kanssa mitään tekemistä.
Jos siihen vastaat yhtä aggressiivisesti, tai Hämeessä yhtä töykeästi, syntyy hiljaisuus jota kestää vuosikymmenet. On parempi olla hiljaa, purra kielensä verille. Edes tutussa ympäristössä ei saisi lipsauttaa Aleksander Stubbin tapaan: “Voi vittu mitä paskaa, ei voisi vähemmän kiinnostaa”.
Jos kuitenkin erehdyt samaan keskusteluun mukaan, lipsahdus tapahtuu väsyneenä, edellisen yön valvomisen jälkeen, keittiöpsykologit alkavat lukea lapsekkaasti oppaitaan ja kovin helposti aletaan käyttää sellaisia painavia patologisia käsitteitä kuin narsistinen, psykoottinen, mieleltään häiriintynyt. Sellaisesta tuskin on kysymys ensinkään. Stubb, Ahde ja Räty, Vehviläinen eivät ole sitä likimainkaan. Eivät taatusti myöskään tyhmiä, päinvastoin.
Jotain tällaista, keittiöpsykologien hengenlentoa, näyttäisi kuitenkin olevan ilmassa myös tänään seurattaessa kahden vahvan persoonallisuuden itäsuomalaisia juuria helsinkiläisessä työympäristössä AKT:n työpaikalla. Olisi ihan hyvä jos AKT:n vuosikymmeniset tavat ja työpaikkakulttuuri sekä ihmisten juuret ja persoonallisuus pidettäisiin erillään toisistaan. Jo sillä olisi saavutettu suuri voitto suomalaisessa ay-politiikassa. Ehkä se alkaisi elää tässä ajassa ja visioiden tulevaa, avautua jäsenilleen.
Kulttuurinen tausta
Näinhän me teemme kun matkustamme Kreikkaan tai Italiaan, Aasian omituisiin kulttuureihin ja tutkailemme ihmisten tapaa toimia toisin kuin meillä Suomessa. Huomaamme heti, ettei oma kieli riitä, englanniksikaan jutut eivät oikein aukea ja maaseudulla on tunnettava talon tavat.
Sitä samaa voisi kokeilla myös täällä koto-Suomessamme. Ihmisillä nyt on kovin erilainen kulttuurinen tausta ja jokainen työympäristö on hankkinut omalaatuisensa kulttuurin. Kun kuntia pyritään liittämään yhteen, ensimmäinen asia on huomata tämä, kuntakulttuurien suuret erot jopa naapurikuntien välillä. Ne on nyt syytä opiskella eikä kääntää sille ensimmäisenä selkäänsä. Siinä voi jopa oppia uutta ja vikkelimmät alkavat käyttää valtaa uuden organisaation sisällä.
Niin kiintoisaa kuin ihmisten ruotiminen onkin keittiöpsykologian opein ja unohtaen kokonaan itse organisaatiot ja niiden yhteisöllisesti, joskus myös vikaan menneet rakenteet jo vuosikymmeniä takaperin, sitä tulisi nyt medioissamme välttää. Organisaatio on eri asia kuin kaksi henkilöä ja näiden henkilökemiat ja geeniperimä. Jos niistä halutaan kuitenkin kirjoittaa, tehtäköön se sitten vaivautuen selvittämään näiden ihmisten tausta sukuineen ja juurineen edes pintaa hieman raaputtaen.
Uudistukset ovat hitaita ja niitä on tehtävä maltillisella mielellä, suurella sydämellä ja ymmärryksellä, pohtien kuinka vienankarjalaiset poikkeavat laatokankarjalaisista ja sietää näitä erojamme. Niitä ei pidä liittää sokeasti sukupuoleen. Se vie vain sivuun ja pelin politiikkaan, ohi asiasta.
Meidän on vaikea sietää erilaisuutta edes oman kansakuntamme sisällä. Ei tämä kansakunta ole likimainkaan geeneiltään homogeeninen. Erot kun ovat suurempia kuin valtioiden rajojen välillä Euroopassa. Geneettinen raja on kulkenut likimain Pähkinäsaaren rajaa seuraillen.
Rajalla taas on ollut rajan kironsa vuosisatoja. Siellä liikkui aina ryöstelijöitä ja terroristeja, hävittivät kaiken ja raiskasivat kulkiessaan. Pyhät paikat poltettiin ja ryöstettiin kuten aikanaan inkojen ja mayakansan kulttuurit Väli-Amerikassa. Meillä vain kymmeniä kertoja ja kaiken aikaa toistuen.
Keihäänheittäjien vyöhyke
Toki keihäänheittäjä Seppo Rätykin kimpaantui toimittajille, yritti juosta heiltä karkuun ja kertoi kuinka Saksa on “paska maa” kun keihäs ei lentänyt vuosien harjoittelun ja tuskien jälkeen oikeassa asennossa kansakuntamme puolesta ja pienen ihmisen itsetuntoa nostattavasti.
Sellaisen vastuun “pettäminen” on kuin Mika Myllylän taakaksi heitetty messiaaninen risti ja oman kulttuurimme antama kuolemantuomio pienessä kyläpahassa eläen kiusattuna.
Keihäänheittäjien vyöhykkeen miehet ja naiset nyt ovat joskus myös äkkivääriä tiukan paikan tullen. Onneksi saman vyöhykkeen rallikuskit kuitenkin kuljettavat autojaan taas siedettävällä tavalla “kirraa, kirraa” huutojen saattelemina. Haastattelu annetaan tulisen taipaleen jälkeen kuin saunasta juuri tullen, leppoisan rauhallisesti.
Kimi Räikkönen nyt on ihan oma lukunsa siinä missä Matti Nykänenkin. Heitä ei pidä verrata omaan menestykseen ja idols-ihmisten maailmaan. Jotkut nyt vain hyppivät metrin verran muita korkeammalta ja hyvä niin. Joku hyppää korkeutta, toinen kolmiloikkaa. Oma ambitio, kunnianhimo, on asetettava oman arjen mittakaavaan olkoonkin, että kun joku omalta kylältä saa lottovoiton sellaisen ihmisen talo tekisi mieli polttaa kivijalkaan.
Kuolemansynnit ovat yhteistä ihmiskunnan perintöämme, joita eettiset ja moraaliset normistomme pyrkivät pitämään aisoissa. Kateus, mässäily ja ahneus ovat koko ajan lisääntymässä, eikä muidenkaan Danten kuolemansyntien kohdalla ole pelkoa niiden täydellisestä unohtumisesta. Vai olisiko ylpeys ja turhamaisuus, laiskuus, himo ja viha maailmasta katoamassa?
Nykäset
Matti Nykästä esitellään tänään ADHD taudistaan ikääntyvänä, etääntyvänä, sekä samalla mieleltään korjautuvana, antisankarina. Epäilemättä näin on käymässäkin ja Nykästen sukuseuran Karjala-keskustelu voi jatkua pohtimatta Matin ongelmia sen enempää.
Nykäset ovat lähtöisin Sortavalan maalaiskunnan puolelta ja Matti Nykäsellä on taustalla samoja geenejä kuin vaikkapa presidentti Martti Ahtisaarella. Matti Nykäsen isoäidin isä ja presidentti, nobelisti Martti
Ahtisaaren isä olivat kovin läheistä sukua keskenään. Matti Nykäsen juurilta löytyy etenkin pedagogista osaamista. Ahtisaari sai aikanaan pedagogin koulutuksen hänkin. Nykänen kapinoi opettajiaan vastaan ja kulki omia teitään. Se on kovin tavallista, jos suvussa on vaikkapa kovin runsaasti pappeja. Moni pankinjohtaja ja ministeri, presidentti, on ollut nuorena radikaali ja kapinallinen.
Samalta suunnalta Sortavalan maalaiskunnasta ovat lähtöisin vaikkapa sellaiset suvut kuin Häyhä, Jaatinen, Jormakka, Junnikka, Koikkalainen, Lamperi, Pakkanen, Parviainen, Piiparinen, Pitkänen, Pulkkanen, Pulli, Taskinen, Tuunainen ja Vaittinen. Saman kylän tyttöjä ja poikia kaikki. Erona on vain sukunimi. Kaikki ovat sukulaisia keskenään. Sukunimen periytymistä seuraavat eivät ole kiinnostuneita geenien periytymisestä.
Omana kokemuksena, moneen kertaan suomalaiset talot kiertäen puolen Suomen alueella, rämäpäisimmät ja taitavimmat kiusaajat tahtovat löytyä samojen sukujen sisältä myös idässä, ei vain lännessä ja suur-Helsingin alueella. Etenkin oman kuvan katsominen ärsyttää.
En käy näitä nimiä kirjaamaan, ne löytyvät usein myös edustettuna politiikassa, kulttuurissa, tieteessä ja taiteessa, duunissa missä hyvänsä, ei vain urheilussa. Mukana kulkee niin huikeaa menestystä kuin alkoholismia, rinnakkain.
Huono viinapää ja tapa esiintyä uhmakkaasti näyttää kulkevan geeneissä. Alkoholismi ja geenit on liitetty yhteen myös tutkimuksissamme. Pääsääntö näyttäisi olevan se, ettei alkoholi sovi suomalasille lainkaan siinä missä Keski- ja Etelä-Euroopassa, missä sitä on käytetty iät ja ajat ylikypsien marjojen satona tislaillen.
Televisiossa jälleen kerran toistuva Mikko Niskasen kahdeksan surmanluotia on kuvaus tällaisesta suomalaisen kansakunnan, geeniperimän, surullisesta kertomuksesta. Niskasen kuvaus on tässä onnistunut kiitos amatöörinäyttelijöiden, jotka osaavat näytellä parhaiten itseään, puhua viinan keitosta salaperäisenä tapahtumana ja jo omista jutuistaan juopuen.
Solumyrkky
Etanoli on suomalaiselle pelkkä solumyrkky ja suurjuoksija, kansanedusta Juha Väätäistä, entistä alkoholistia lainaten, äärimmäisen vaikea ja paha tauti hakkaraisia autettaessa. Väätäisen mukaan moni ei ymmärrä, mistä tässä kansantaudissamme on kysymys. Kyllä me ymmärrämme liiankin hyvin.
Kiusaajien, alkoholistien ja pahoinpitelijöiden työt toistuvat monin verroin varmemmin kuin vaikkapa syövän uusiutuminen terveydellisenä ongelmanamme ja hoidettavina, valvottavina tapauksina. Niiden kustannukset ovat yhteiskunnalle valtavat.
Eduskunnassamme on rattijuoppoja, työpaikallaan juopuneita tänäänkin siinä missä kansakunta alkoholisteja edustajikseen vaatiikin hoitamaan heidän yhteistä asiaa. Kunnissamme heitä on taas valtuutettuina pilvin pimein siinä missä kuntatyöntekijöinäkin.
Julkishallinto työnantajana
Kun heihin tutustuu syvähaastatellen, hoitaen, ymmärtää ongelman laajuuden myös valtion hallinnon laitoksissa, joissa työhön on rekrytoitava myös muuten vaikeasti työllistyviä.
Julkishallinto ei voi olla pelkästään tyly kvartaalitalouden tulos, vaan myös tapa pitää syrjäytyneet kiinni elämässä. Tämä meidän on ymmärrettävä myös pohtiessamme kreikkalaisia ja heidän kykyään yhdistää yhteen sellaisia yhtälöitä, jotka ovat keskenään mahdottomia helleenisen kulttuurin vieraina tuotteina. Suo, kuokka ja Jussi ei sinne sovi.
Heillä on taipumusta lähteä kadulle rikkomaan ikkunoita, mennä espanjalaisten tapaan taas kerran yleislakoon, kun tulisi tarttua suomalaisen Jussin tapaan kuokkaan ja aloittaa armoton suon kääntäminen.
Nyt sitä suota olisi käännettävä myös Suomessa rakentaen yhdessä uusia organisaatioita, uutta psykososiaalista työyhteisöä ja aina vain parempaa ja kestävämpää Suomea. Toveria ei saisi jättää edes saman toveripuolueen sisällä, saman ay-liikkeen omituisissa jäsentenvälisissä riidoissa ja medioihin ne tuoden muiden kauhisteltaviksi. Toki nämä ongelmat oli tunnettu jo ennen tätä Ahteen ja Rätyn yhteentörmäystäkin. Kun valta jossakin alkaa vähetä seurauksena on loiskiehuntaa oman pesän sisällä.
Mieleeni jäi AKT:n jäsentenvälinen keskustelu televisiosta, jossa kysyttiin naiskiintiöistä. Heitä on vähän ja kovin huonosti rajan takaisten sukujen elämään naiskiintiöiden kasvattaminen on kuulunutkin. Niinpä kysyttäessä AKT:n hallituksen miespuoliselta edustajalta, voisiko heillä olla päättäjinä enemmän naisia, tämä tokaisi kuinka tuo joukko ei ainakaan älykkyysosamäärältään siitä yhtään heikkenisi. Siinä se tuli sanotuksi, AKT:n ongelma.
Graalin malja
Hilkka Ahteen suku, Riikonen, on lähtöisin Karjalasta sekin. Riikoset ovat vienankarjalaisia nimiämme, kuten vaikkapa Lipponen, Ahonen, Kallio, Karjalainen, Maksimainen, Ryhänen jne. monet kääntämättä jääneet nimet.
Niinpä esimerkiksi Ryhänen tulee Rugojev, Ruhonen nimistä suomalaisena käännöksenä. Tunnetusti näillä, Pohjois-Savossa ja Kainuussa esiintyvillä suvuilla, on ollut yhteenottoja etenkin etelämpää tulleeseen vihanpitoon heimokahakoina. Paavo Lipposen tapa esiintyä on hyvin vienankarjalainen.
Tässä topeliaanisessa stereotyyppien rakentelussa Vienan-Karjala oli kokonaan eri maata ja maailmaa kuin kaukaisempi Laatokan-Karjala ja sen vesistöalueet. Raja avautuikin railona jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa 1300-luvulta ja pysyi kiinni vuosisatoja. Se aiheutti jatkuvia heimokahakoita, jossa altavastaajana oli juuri tuo ikivanha rajamme idän ja lännen välissä, Novgorodin ja Ruotsin vallan jakavana ja tämä näkyy sukujen vaakunoissakin.
Siinä kohtasi myös kaksi kirkkoa ja niiden veriset yhteenotot kreikkalaisroomalaisen kirkon ja roomalaiskatolisen käännytyksen vuosisataisessa verisessä historiassamme. Oma sukuni oli luostarisukuna luonnollisesti kaikkien yhteisen vihanpidon ja ryöstelyn kohde, siis eräänlainen “Graalin malja“, jossa sukunimi piti sisällään monen avoimesti vihaaman kirkon ja sen edeltäjän, luostarilaitoksen.
Se antoi luvan ryöstää ja raiskata, hävitää lampuotien tilat ja omaisuus, verottaa monella tapaa talonpoikia, joiden kohtalona oli elää luostarien mailla uusia oppeja siirtäen ja huolehtien myös luostarilaitoksen monista tehtävistä, joista nykysin hoitavat kunnat ja hyvinvointiyhteiskuntamme. Luostarilaitos oli samalla kansainvälinen ja Suomessa sekä idästä että lännestä levinnyt instituutio.
Vielä ennen sukunimiuudistustamme se kulki avoimena “kloster” -haavana ja kertoi pelkästään kuulumisen luostarilaitokseen. Geneettisen muistin ja sosiaalisen pääoman vihan pidon kohteena se muistuttaa hieman juutalaisten Daavidin tähteä, heksagrammia ja kuusikulmaista Salomon sinettiä. Sen kokee rankimmin juuri sydän-Hämeessä ja Pohjanmaalla, jossa luostarilaitoksen vaikutus on ollut tuntematon.
Sen sijaan syvän katolisissa ja luostarilaitoksen dominoimissa kulttuureissa ilmiö kääntyy luonnollisesti päälaelleen ja Suomessa etenkin ortodoksisilla alueillamme. Maallistunut, protestanttinen Suomi, ei tunne kovin hyvin sellaisia instituutioita, joiden asema globaalisti on toinen kuin meillä. Meillä on vaikeuksia ymmärtää sellaisia kulttuureja, jossa oma pragmatismimme ei ole mukana kaikessa ja ilman kritiikin häivää.