Navigaattorin eksyttämä kartoittaja

Etsin runsas viikko takaperin Pasilan Radiotalon toimittajaa apunani annettu osoite ja autoni navigaattori. Navigaattori kertoi minun olevan perillä, vaikka autoni oli selvästi umpikujassa väärän kadun päässä Televisiokadulla, ei Radiokadun poikkikaduksi muuttuneella Uutiskadulla.

Mentaalisen mielikuvakartan harhat

Jouduin  kysymään tietä kolmelta vastaantulijalta ja kaikki olivat eksyksissä hekin. Ihmiset ovat eksyksissä usein lähiympäristössä. Jos kysyt tietä, saat kohteliaita mutta vääriä ohjeita. Ihmiset haluavat auttaa olettaen jo myötätunnon auttavan, hyväntahtoisesti. Lapset ja arat ihmiset, itsestään epävarmat, eivät neuvo suotta. Jos he opastavat, ohjeet ovat navigaattoria luotettavempia.

Toimittajat ovat hyviä kysyjiä mutta huonoja vastaajia. Autolla liikkuva ei ymmärrä oikein etäisyyksiä. Kävellen viisi kilometriä on pitkä matka. Lapissa peninkulmatkin taittuvat huomaamatta. Jos kysyt Savossa peninkulman viitoitusta viittilöiden, minne tästä on matkaa kymmenen kilometriä, saat vastauksena “aeka monneen paekkaan”.

Vuosikymmentenkään  työskentely ei tee lähiyhteisön  yhdyskuntarakenteita tutuiksi, vain oma lähipiiri tunnetaan ja se ei ole likimainkaan aina fyysisesti lähin ympäristö tai työyhteisö. Nuorilla se tahtoo olla virtuaalinen ja vanhempien mahdotonta hahmottaa. Omien tunnesanojen ja symbolirakenteiden synnyn aikoihin  netti oli vierasta maailmaa. Samoin sen synnyttämät konfliktit.

Kuntajohtajat ja -poliitikot tuntevat kuntaansa yllättävän kehnosti. Kunnallistalouden tunnusluvutkin ovat yleensä vieraita. Tämä koskee niin maaseutua kuin kaupunkia, television ja radion toimittajaa samalla tavalla kuin näiden valmiiksi pureskeltuja medioitten tuotteita seuraavaa suurta yleisöä.

Mentaalikartoilla vääristymät ovat valtavia. Maailma ei näytä lainkaan sellaiselta kuin objektiivisena pitämämme karttakuva sen meille osoittaa tasokartalle projisoituna valheena. Yksi kartta voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa. Tulkintavirheetkin ovat yllättäen samaan suuntaan meneviä ja paremmin tuntemamme kohteet korostuvat jättimäisinä saarekkeina myös globaalin maailman kartoillamme, ei vain lähiympäristöä kuvatessamme. Elämme kaiken aikaa fiktiivisen valheen sisällä ja peittelemme sitä sanoillamme. Petos ja petoksen petos ovat olleet ihmisen tapa selvitä evoluutiossaan menestyksellisesti ja symbolirakenteet ovat sen välineitä myös virtuaalimaailmassamme.

Jos meitä pyydetään luettelemaan umpimähkään kymmenen paikkakuntaa, valinnat ovat omituisia ja jo kymmenennen kohdalla vauhti hidastuu ja siirrymme metropoleista kyläraiteille.

Tunnemme maailmaa todella huonosti, aluemaantiede on liki nollan arvoista. Kartalta paikkakuntien etsiminen tai rajaaminen on epätoivoista puuhaa sekin. Jos et ole suunnistaja 1:20 000 peruskartta on pelottava ja sen muuttaminen uuteen mittakaavaan mahdotonta, korkeampaa matematiikkaa. Mittakaavan suurentaminen tai pienentäminen on ammattilaisen työtä.

Kaavakarttojen merkit voivat olla vieraita teknisen lautakunnan puheenjohtajalle ja rivijäsenet eivät maankäytön menetelmistä ja mahdollisuuksista mitään ymmärrä uuden teknologian kielellä. Kunnan taloudesta voidaan antaa painavia lausuntoja vaikka sijaintiteoriat olisivat tuiki tuntematon asia.

Pyrimme tietämättämme minimoimaan liikkumistamme tai ainakin  tekemään sen turvalliseksi. Haemme samoja reittejä, jotka eivät välttämättä ole optimaalisia. Navigaattori pyrkii niitä korjaamaan. Navigaattori on kehno psykologi eikä ymmärrä mitään regionaalisten ja spatiaalisten reittien eroista. Moottoriliikennetiellä ei tehdä heti virheen kohdalla U-käännöstä.

Ihminen ei ole rationaalinen olento ensinkään

Luonto on optimaalisten rakenteiden taituri. Joki valitsee virratessaan aina edullisimman reitin, jolloin niin kulutus ja eroosio sekä kasaaminen,  sedimentaatio, saavat aikaan aina samat rakenteet samankaltaisissa olosuhteissa. Niissä minimoidaan painovoiman käyttöä. Jumalat eivät leiki sattumalla saati heitä luonnonlakiensa kanssa noppaa. Tämän navigaattori pyrkii sovittamaan inhimillisen toiminnan mittakaavaan. Hybridiyhteiskunta hakee siinä yhteistä oivallusta lisääntyvän kulutuksen tueksi.

Vihreät kasvimme ovat meitä fiksumpia ja lopputulos on aina auringon valoa säästävä mahdollisimman kypsä ekosysteemi. Se on samoissa olosuhteissa aina samankaltainen ja havumetsän taigassa, omassa kasvuympäristössämme, kuusi- tai mäntymetsä. Kutsumme kehitystä sukkessioksi ja metsäpalo aloittaa sen aina alusta.

Käsite “succession planning” pitää sisällään tämän näkökulman myös yritystoiminnassa, yksityisen ja julkisen talouden  hoidossa, optimaalisessa tavassa ajatella ympäristöämme ja rakentaa uusia rajoja, kaavoittaa maata, hakea sijaintia lokaalisille ja areaalisille elinkeinoille sekä palveluille, reiteille niiden välillä.

Tässä evoluutiossa lokaalinen elinkeino voi vaihtaa paikkaakin, areaalinen ei. Maanviljelijä ei ota peltojaan mukaansa ja kaivokset, metsät, luonnonvaramme, tahtovat nekin pysyä paikoillaan Kiinan matkan aikana. Lokaalisen elinkeinon saatamme tuolla matkalla kadottaa.

Näiden elinkeinojen “succession planning” ei ole politiikkaa vaan tiedettä ja sen sovellusta. Mitä enemmän keinotekoisia rajoja, sitä kalliimpi ja tuhlaavampi rakennelma on tuloksena ja ne ovat esteenä ihmisten toiminnoille tulevaisuudessa.

Kun rajat ovat keskiajalta ja kulutus kvarttaalitalouden tuotetta, rajoja on muutettava palvelemaan 2000-luvun virtuaalimaailman vaatimuksia vastaaviksi. Kyse on kestävästä kehityksestä; ekologisen, ekonomisen ja sosiaalisen rakenteen tiedettä vastaavasta suunnittelusta, jossa “succession planning” muuttuu  ekologiseksi klusteriksi korvaten pitäjien vuosisataiset rajat ja kupunkien vanhat bulevardien paikat, linnoitusten rauniot vanhan kaupungin rajana.

Tuhlaavat rakenteet agraarin maailman tuotetta

Kaikille tämä “succession planning” suunnittelu ei kelpaa. Agraarissa maailmassa ihmisen oli kahlittava auringon valoa energiaksi ja ihmisen käyttöön raivaamalla peltoja. Syntyi energiaa mahdollisimman maksimaalisesti sitovia rakenteita ja kasveja tähän käyttöön. Mitä tuottavampi tuo rakenne oli, sitä tyytyväisempi oli taloutensa rakentaja ja geenit sekä paikallaan pysyvä kulttuuri tallensivat sen sosiaaliseen pääomaamme. Näkemättä lainkaan sitä karttakuvaa, jonka sisällä prosessi eteni, muuten kuin mentaalisena harhana, eksyksissä koko ajan. Lopulta rakennelma romahti omaan mahdottomuuteensa, kulttuuri katosi. Se söi itse itsensä hengiltä ilman sen suurempia ilmastomuutoksia tai väkivallantekoja.

Oma harhamme kasvoi vaiheessa, jolloin energiaa alettiin siirtää mantereelta toiselle siinä missä raaka-aineita ja valmistuotteitamme, jalosteita. Kun fossiilisesta tisleestä tuli tapa tehostaa tulosta pelloillamme, toimme sinne painavat koneemme ja vapautuva työvoima siirtyi metropoleihin. Ongelma paheni, olimme entistä etäämpänä kartaltamme, eksyksissä, ja yhä kauempana juuriltamme. Kun vahinkoa nyt korjataan, se tapahtuu turhuuksien markkinoilla, ahneuden sisällä. Inhimilliset kuolemansynnit eivät sovi “succession planning” työskentelyyn alkuunkaan.

Kun meitä oli liki 10 000 miljoonaa ja kulutus kasvoi osana elintasoamme, etäännyimme samaan aikaan vihreiltä juuriltamme ja jokilaaksojen tasangoilta, jumalat eivät edelleenkään heittäneet noppaa.

Polttamamme materia ja fossiiliset polttoaineet eivät kadonneet minnekään, ne muuttuivat toisikseen ja lopuksi lämmöksi. Pieni planeettamme alkoi lämmetä, napajäät sulaa, metaani kuplia maaperästä. Ahne tuhlaaja oli tullut tiensä päähän. Kapitalaismin ja sosialsimin kriisi osuivat samaan saumaan ja kriisiin joutuivat myös liberalisimi sekä korporativismi. Populismilla niitä ei voinut korvata.

Newtonilaisesta maailmasta einsteinilaiseen todellisuuteen

Säilymislait ovat luonnonlakeja. Klassisen fysiikan viisi säilymislakia ovat massan, liikemäärän, pyörimismäärän, energian ja sähkövarauksen säilymislait. Massan kohdalla muistamme kuinka kemiassa meille opetettiin aineen häviämättömyydestä.

Shakespeare opetti meitä kuinka ei riitä että omistamme kirjan, on myös luettava. Eikä tämäkään riitä, on myös ymmärrettävä lukemansa ja muistettava, pantava toimeksi. Ja kaikkein tärkei tuli viimeisenä, oikeat valinnat.

Aluksi ei tunnettu kuinka aineet voivat myös muuttua toisikseen. Vasta Einstein osoitti meille kuinka massan ja energian välillä vallitsee yhteys E=mc2, jossa c merkitsee valon  nopeutta, hyvin suurta lukua korottaa toiseen potenssiin. Sen havaitseminen energiaa vapauttavana lukuna oli jopa Einsteinille itselleenkin aluksi arvoitus. Arvoitus se on suomalaiselle ydinjätteen kätkijälle edelleenkin. Vihreälle puolueelle siitä on tullut pysyvä painajainen.

Massan ja energian säilymisen  laeista ei voi enää puhua erillisinä lakeina. Ne ovat saman massa-energia -säilymislain aikariippuvaisia erikoistapauksia. Me elämme maailmassa, jossa nämä kulkevat nyt käsi kädessä ja käytämme välineitä, jotka ymmärtävät mistä on kysymys, mutta me elämme edelleen ikään kuin luolan suulta maailmaamme tarkkaillen ja rajoja rakennellen.

Me politikoimme demokratiassa asioilla, jotka tiede on jo ratkaissut, ja silti toimimme rikollisella tavalla. Poliitikko pakenee puheissaan asiantuntijan ja virkamiehen selityksen taakse. Euroopan kriisissä tällainen henkilö voi ottaa itselleen jumalallisia tehtäviä tietämättä paljoakaan, mistä lopulta puhuu, ja kunka palomuurit toimivat. Poliittista lopputulosta ei voi edes arvailla etukäteen.

Nykyisyys on laajentunut mielessämme valtavaksi, menneisyys supistunut tai kadonnut kokonaan ja tulevaisuus on täysin avoimena edessämme. Virtuaalisen ja reaaliaikaisen sijoittaminen vanhaan maailmaamme ei onnistu ilman täysin sopimattomia saumakohtiamme, jossa newtonilainen maailma hakee einstainilaista navigoiden virheellisesti koko ajan.

On toki muitakin säilymisen lakeja, kuten baryoninluvun säilymislaki, leptonin luvun säilymislaki, kvarkkien värivarauksen säilymislaki, pariteetin ja outouden säilymislaki. Kaikki ne liittyvä fysiikkaan, ovat luonnonlakeja, joilla niilläkään jumalat eivät pelaa noppaa. Vain omat poliitikkomme pelaavat ja ahne taloutemme. Sen kertomiseen vaadittaisiin hyvää käsikirjoitusta ja loistavaa ohjaajaa. Niin paljon dramaattisempi on nyt todellisuus tarun kertojan kuvitettavaksi fiktioksi.

Kaavamonopolin haltijat

Pasilaan minut oli kutsuttu kertomaan, kuten aiemmin Karjalassa, mihin kuntien rakenneuudistus rajoineen on johtamassa, jos emme puutu niihin tieteen keinoin. Ihmisen rakentamat rajat kun ovat esteenä optimaalisen maankäytön hoidolle ja palvelevat  vain omia sisäisiä itsekkäitä tarpeitamme, joista tuttuja ovat vaikkapa halu käyttää valtaa, rikastua, olla muuten vain hankala muille ja tehdä kiusaa, pyrkiä hyvään, mutta tietämättä mikä on oikein ja hyvää niille ihmisille, joiden intressit tietyn alueen ja sen rajojen sisällä eivät ole lainkaan yhdensuuntaiset. On intressiristiriitoja, jotka on mahdollista sovittaa vain rajoilla, jotka minimoivat liikkumistamme. Sitä kai me kaikki tahdomme? Vai tahdommeko sittenkään?

Kunnilla on  kaavamonopoli ja kaikilla toiminnoilla on dimensio alueelle, jossa ne tapahtuvat. Niinpä liikkumista voi pyrkiä minimoimaan, ja sen on mahdollista, jos rajat eivät ole kaavoittajan esteenä. Maa on luonnonvarana pysyvä ja sen valmistaminen on loppunut. Sillä pelaaminen on monen kunnan ainut syy pyrkiä pysymään itsenäisenä. Kunnallinen demokratia on siitä kaukana. Siitä puhuminen on pelkää sumutusta.

Jos muuttaisimme rajoja Karjalassa, yhdistäisimme vanhan Karjalan Suomeen, siellä maan hinta muuttuisi välittömästi joutomaasta tonttimaaksi ja suomalaisten pelloiksi, rantatonteiksi. Näin käy myös kun kuntien rajoja muutetaan ja näin kävi Itä-Saksassa.

Kyläkaavat ja runkokylien ohjattu maankäytön säätely sekä ajanmukainen kunnallistekniikka muuttaisi hetkessä eteläisen Hämeen elämän. Vastaava muutos pääkaupunkiseudulla levittäisi metropolipolitiikan näille kylille ja vaurastuminen havaittaisiin vuosikymmenten kuluessa myös käsitteessä “succession developmen”. Raha alkaisi kiertää ja tehdä pesää oman talousalueen sisällä ilman lentokenttiäkin.

Niinpä vaikka tähtitieteilijät ovatkin löytäneet liki määrättömän määrän asumiskelpoisia planeettoja jopa oman galaksimme sisältä, meille niistä ei tule olemaan käyttöä. Meillä on vain yksi planeetta elettävänämme ja se toimii luonnonlakien mukaan, johon ihmisen on tyytyminen.

Kuolemansynnit; turhamaisuus, ahneus, laiskuus, viha, mässäily, himo, kateus ja ylpeys ovat saatava aisoihin tai hävittävä planeetaltamme näiden syntiemme seurauksena. Viimepäivinä esillä ovat olleet etenkin ahneus ja turhamaisuus, aiemmin etenkin suomalainen kateus osana kiusaamistamme. Miehillä on taipumusta sokeaan ahneuteen, naisilla turhamaisuuteen, laiskuuteen ja kateuteen kaikilla.

Sisäsiittoinen ja itseriittoinen ihminen

Harhaillessani Pasilan ympäristössä törmäsin toimitussihteeri Katri Makkosen oloiseen naiseen. Hänet nähdään A-Studiossa yhdessä mieskollegansa kanssa. Hän kertoo seuraavansa televisiosta kollegojensa tekemiä ajankohtaisohjelmia Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 30.3) ja myöntää sen olevan vähän sisäsiittoista.

Sisäsiittoisuus on työn mukana tuleva ja tutkijat ovat siinä kiinni usein näkemättä mitään muuta kuin oman tieteensä viimeisimmät tulokset. Syntyy makaroninäkö jota mediat pyrkivät välttämään. Kehittyy pirstaleinen maailmankuva, jonka yhdistäjänä on jokainen meistä itse, ulkopuolisena maailmaansa tarkkaillen. Sellainen kehitys tuo mukanaan itsekkään ja hajonneen yhteisön, egoistisen persoonallisuuden altruismin sijasta. Holistinen maailmankuva katoaa.

Katri Makkonen kertoo seuraavansa myös tanskalaista “femillä” nähtävää “Vallan linnaketta” mutta myös “Erätulia“. Kaipaus luontoon, merille, vuorille ja metsään on ihmisluonnolle tyypillinen ja luontodokumentit antavat sohvaperunoille eräelämän kokemuksia. Kurkien kanssa pelehtivät vanhat miehet ovat suomalaista tuotantoa ja mukana on myös itseään esittelevä narsisti julkimona, joka bongaa lintuja tai on eksynyt perhostelemaan Tenolle.

Leijonan hampaat antiloopin takamuksissa

Miellyttävä miesääni taustalla ja leopardin kynnet raatelemassa kaviollisen nautaeläimen lapoja ovat myös oman lapsuuteni upeita muistikuvia näistä toistuvista luotoelämyksistämme. Darwinistinen maailmankuva, armoton kilpailu, syntyi jo varhain lapsena.

Nykyisin näitä ääniä esitellään yhä enemmän myös kasvoina ja toimittajien tarve poistua Pasilan Radiokadun ympäristöstä vähenee. On syntynyt oma yhdyskuntansa, oma relikti lajinsa, jossa mukana ovat hierarkiset rakenteet ja ikioma pienmiljöö pienine alan yrittäjineen suurten rinnalla. Evoluutio etenee ja suksessio tuottaa uutta kasvavaa asukasvillisuutta mediakeskittymään, mediapolikseen,  kunhan välillä vanhempaa karsitaan kuten ikivanhassa metsässä on tapana.

Mediapoliksen elämä on Hollywood -ilmentymä Suomessa. Sitä voi seurata kuten Galapagossaaren peippolajeja. Jokaisella toimittajalla on omalaatuisensa nokka, uutisvainu.

Hjalliksen tapaa kuunnella haastateltaviaan kiehtoo myös Katri Makkosta siinä missä subin “Iholla” -formaatti, joka ei olekaan formaatti vaan ihmistä seuraava ja kauniisti heitä lähestyvä taideteos.

Schraderin hampaat iholla

Paul Schrader tekee työkseen käsikirjoituksia suuremmassa mittakaavassa ja Hollywood -maailmassa. Hän on nykyisen presidenttimme ikäinen elokuva-alan opettaja ja vasta aikuisiällä sinne bongattu alansa osaaja.

Schraderin ohjeet tehdä käsikirjoitus on tylyn puiseva (HS 30.3). On otettava käsiteltäväksi oman elämän ongelma, kehitettävä sille vertauskuva ja kirjoitettava tämän vertauskuvan ympärille rakennettu draama, käsikirjoitus. Toki se voi olla myös hauska, jos ongelma sitä edellyttää. Scharder ei rakasta komediaa ja hänen raateluhampaansa tuntuvat takaraivossa kauan. Lapsena hankittu kosketus illuusion luonteesta teki siitä myöhemmin pelkkää viihdettä.

Paul Schrader tunnetaan etenkin Martin Scorsen ohjauksista “Raivo härkä” ja “Taksikuski”.  Robert de Niro voitti Oscarin näytellessään taksikuskia New Yorkin yössä lipuen “keltaisen ruumisarkkunsa” sisällä. Juuri ulkopuolisuuden käsite on Schraderin tyylille tyypillistä ja syntyi hänen kalvinistisesta lapsuudestaan, jossa elokuvia pääsi katsomaan vasta aikuisena, kertoo toimittaja Timo Peltonen.

Pohjoisessa tapasi runsaasti tällaisia laestadiolaisia kertojia, joille lapsuuden tiukkapipoisuus johti aikuisiällä hankittuun ulkopuolisen ihmisen tarkkailijan kerrontatyyliin. Osa kamppaili mielen murtumisen rajamailla ja vaati opettajaltaan tukea päivittäin yliopiston kampusalueella eläen.

Aikuisen ote elokuvaan muuttuu, kun mukana ei ole lapsuuden rasitetta, tunne-elämän mukanaan tuomaa psykologista kasvua ja symbolirakenteiden sisäistämistä. Siinä on samaa kuin luontokuvauksessa, jossa kuvaaja ei ole ikinä lapsen maailmassaan luontoa edes kohdannut, on metropolien slummien tuote.

Olen tästä ympäristöpsykologian tuotteesta paljon kirjoittanut ja Schrader on sen tuote. Hän onnistuu siinä hyvin niin kauan kun ei itse ala ohjata omia valheitaan. Kun hän ne itse ohjaa, valheet paljastuvat vasta leikkausvaiheessa, hän kertoo havainneensa heikkoutensa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja on yhtä heikoilla kuin itse omat sanansa säveltävä muusikko. Syntyy työ, joka muistuttaa Mikko Niskasen tapaa kirjoittaa korpikirjailijasta itsensä oloinen ja näköinen Ilmari Kianto, jota maailma ahdistaa ja Turjanlinnan  vääryyden kokevasta kirjailijasta tulee liki koominen esitys ilman vahvan vertauskuvan antamaa voimaa.

Ihmisen kyky ottaa viesti vastaan ulkopuolisena tarkkailijana kärsii ja edessä on taas kerran kuvaus pateettisesti itseään näyttelevästä Mikko Niskasesta. Nerous tulee esille vain välähdyksinä, ei pysyvänä osaamisena. Se on hyvin suomalainen ilmiö ja kertoo imitoivasta kulttuuristamme sekä pragmatismista.

Saksan malli

Toimittaja Paavo Rautio (HS 30.3) hakee tätä samaa kuvatessaan Kreikkaa, jolta demokratian äitinä otettiin  lopulta pois demokratia ja annettiin velkakriisin kautta mahdoton määrä sellaista demonisen tulisen portin taakse tungettavaa palomuuria, jonka suojissa eläminen on kuin Danten helvetin kuvauksissa.

Kun se siirtyy Espanjaan, olemme vailla omaa kansallista varallisuutta, jolla purjehtia ulos tästä kaaoksesta. Toki siitä kerrottiin jo vuosia sitten, mutta kuka meillä luonnonlakeja uskoisi? Villi luonto elää populistisella tavalla ja on kesytettävä ihmisjärjellä, toistettiin koko sodanjälkeinen aikamme ja sen vuosikymmenet. Se muistutti ikivanhaa Ratzelin luntofilosofiaamme eikä se ole mihinkään kadonnut, päinvastoin.

Suomi seuraa Saksan liikkeitä, kuten on tehnyt ennenkin ja Ranka valmistautuu Kreikan tapaan vaaleihinsa. Ranskassa velkakriisi ei ole sellainen seurattava kuin Saksassa ja Suomessa eikä Suomikaan sitä jaksa seurata vuosikymmeniä. Ranska siis hylkää Saksan mallin ja olemme jälleen yksin mallimme kanssa muun maailman edessä nöyristellen.

Kun on yksi tie valittu, se on hyväksyttävä ja kerrottava se myös Evan tutkijoille, näiden mieliksi ja ajopuuta matkien. Kun vaihtoehtoja ei ole, ei voi vastata kovin monella tavalla, ja olo on kuin Ilmari Kiannolla matkalla vankilavaunussa istuen tai taksikuskilla keltaisessa ruumisvaunussaan katutasolta maailmaa seuraten ja lopulta siihen menoon seoten tai sopeutuen.

Konfliktinen mediamaailma on kaoottinen seurattavaksi. Sitä voi hallita parhaiten virtuaalisesti. Moni valitseekin tämän keinon ja säilyttää näin hallittavuuden tunteen hakien virtuaalista viihdettä.

Professori Olavi Borgin poika

Viimeisten tutkimusten mukaan perussuomalaisten jytky vaaleissa ei syntynytkään yhdestä asiasta vaan lukuisista samaan aikaan vaikuttaneista ilmiöistä, jotka yhdessä johtivat äänestäjien siirtymään laidasta laitaan perussuomalaiseen puolueeseen. Puolue muistuttaa siten nykyistä hallitustamme jota voi joko kiitellä tai haukkua. Oppositiossa ollessa kiittely ei ole järkevää ja hallituksen toimet tarjoavat koko ajan paikkoja esittää perusteltuja välikysymyksiä kilpaa keskustan kanssa.

Puolueen seuraaminen muuna kuin suomalaisena ilmiönä on toimittaja Paavo Rautiolta virhe ja vie demokratian olemuksen tulkinnassa liian tuttuun diagnoosiin, populismin pulinaan. Suomalaisia on mahdotonta saada sellaiseen muottiin kuin maailman muut populistit ja meille vieraat ilmiöt. Vain media voi muuttua populistiseksi ja Helsingin Sanomat hallituksen mediaksi.

Jos toimittaja olisi  lukenut ensin tohtori Sami Borgin, Olavi Borgin pojan, tutkimuksen tulokset, ja vasta tämän jälkeen rakennellut käsikirjoituksen, keltaisen taksin kuljettaja olisi voinut nähdä myös sinisissä, mustissa ja punaisissa autoissa, joidenkin myös metroissa ja ratikoissa liikkuvia äänestäjiämme saman perussuomalaisen puolueen sisällä.

Kartta on sekin pidettävä samaan aikaan sekä regionaalisena, spatiaalisena että virtuaalisena navigaattorina.  Samiborgimainen ajattelu, tai tutkimuksen tulokset, poikkeaa mediapoliksen omaksumasta maailmankuvasta ja se saa vain vähäiset otsikot eikä lööppejä lainkaan. Madiapolista rikkovalle tutkimukselle käy juuri näin.  On olemassa kahdenlaista tutkimusta, vaaratonta tai vaarallista.

Yksioikoinen, yhden selittäjän malli, on poliittisesti suuntautuneen toimittajan kohdalla naiivi, kun käytettävissä olisi ollut samassa lehdessä parilla palstalla esitelty tutkimuskin. Se on merkittävä työ ja kertoo suomalaisen median virhetulkinnasta, jota on levitelty myös maailmalle. Kahden muuttujan selvitys taulukkona saa usein suuremmat otsikot median itsensä teettämänä tilaustyönä tyhjästä.

Lapsena saatu rokotus politiikkaan, ulkopuolisen tarkkailijan elämän puuttuminen, muuttaa aina koko kertomuksen. Samoin ohjaajan kriittinen ote  käsikirjoittajan väittämään kerronnalliseen totuuteen on hyvän kertomuksen välttämätön edellytys.

Objektiivinen etäisyys omaan tarinaan, omiin havaintoihin, on lopulta hyvän käsikirjoituksen ja romaanin, hyvän tutkimuksen välttämätön väline ja printtimedia on eri asia kuin välittää  reaaliaikaista tapahtumaa, kuvan varaan rakentuvaa mediaa.

Demokratian pelko on aina demokratian alku kehnostikin toteutettuna Venäjän mallina. Otsikko, jossa demokratiaa pidetään hyvänä renkinä mutta huonona isäntänä on provosoivanakin Venäjälle viittaava ja sen puolustelu tekstissä pelottavaa kirjoitusta kenen tahansa luettavaksi maan päämediassa. Tähänkö tämä EU ja sen puolustus nyt sitten veikin? Ranskalaiset ovat ottaneet tällaiseen etäisyyttä ja on varmaan syytäkin. Demokratia ja äänestäjät kun sitä vaativat. Demokratia, kansa, on isäntä, ei toki renki.

Printtimedian bulevardit ja Pasilan radio- ja televisiokadut viestittävät aivan eri tarinaa, niiden kerronnallinen totuus on aina Schraderin kaltaisten tarkkailevien egojen ja ulkopuolisten mielten tulkitsemaa ja hampaat ihollamme, heikointa saalista hakien suuresta pakenevasta kavioeläinten laumasta. Sen aseena on koko ajan pelko. Pelko jäädä laumasta yksin, keltaisen auton kuljettajaksi.

Tätä välinettä demokratian vihaajat ja kiusattujen yhteiskunnan saalistajat käyttävät koko ajan hyväkseen.  Tässä ihminen on geneettisen historiansa uhri ja Eurooppa kiusaajien yhteiskuntana historiallisesti maailmansotien synkkä yksinpuhelu, jossa Suomen asema ei ole ollut kadehdittava ja Risto Rytin muistelmat toi siihen jälleen kerran yhden luvun lisää.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts