Uusi jytky ei kiinnosta, kertoo Helsingin Sanomien yliö 9.6 ja perustelee sitä kansalaisten kiinnostuksella. Kansalaiset ovat kyllästyneet eurokriisiin, vakuuttaa asiantuntija. Viereisellä sivulla koko aukeama kertoo kuitenkin kuinka seuraava kriisin kohde on Kreikan, Portugalin ja Irlannin jälkeen se pahin mahdollinen, Espanja. Pahin on vasta tulossa. Se kiinnostaa varamasti eurolla elantonsa maksavia suomalaisia. Kertoi Hesari mitä tahansa.
Painomustetta ei säästetä
Seuraavalla aukeamalla on kolme kuvaa Timo Soinista. Painomustetta on käytetty ensimmäisen kerran myös tekstiin muuttaen sen väriä. Aihe liittyy perussuomalaisen kansanedustajan saamaan sakkotuomioon. Oikeammin Timo Soinin kritiikkiin Hesarista kirjoittaessaan. Mediakratia ja suomalainen poliittinen instituutiomme ottavat mittaa nyt toisistaan. Mediakratian voitto ei ole viisauden alku.
Soinia on osoitettu sormella jo vuosia medioissamme syvästä kristillisyydestä. On jopa mainittu kuinka se on katolisuutta. Katolisuuteen kuuluvat dogmit, joita tulee myös elämässään noudattaa arvojen rinnalla. Pääosa eurooppalaisista edustaa näitä arvoja ja dogmeja. Suomalaisten arvot elävät marginaalissa globaalissa maailmassa. Se ei kerro edistyksestä vaan taantumasta. Muistuttaa gröönlantilaista elämää eskimoiden jäädessä jenkkikulttuurin jalkoihin. Suurilla pääkulttuureilla on taipumusta alistaa pienkulttuurit ja samalla rappeuttaa niiden edustajat, instituutiot. Suomi kamppailee jälleen kerran idän ja lännen välissä itenäisyydestään. Nato -puheet ovat osa tätä ilmiötä.
Tutkimusten mukaan suomalaisista kirkon Jumalaan uskoo enää viidennes ja he ovat protestantteja, luterilaisia. Soinin arvomaailmaa epäillään medioissamme ja siitä tuli vaalien näkyvin aihe ennen jytkyä. Pitäisikö Soinin vaihtaa kirkkokuntaa medioillemme sopivaksi tai olla muun kansan oloinen vähemmän vakaumuksellinen kristitty, tapauskovainen tai pakana? Miksi Soinia kiusataan katolisen uskon vuoksi? Eikö se ole rikos?
Rasistinen kansa
Mistä syntyy rasismi? Onko sen perimmäinen vihapuhe samaa kuin yleinen mielipide ja yleinen mielipide samaa kuin mediakratian tuoma maailmankuva? Pyrkiikö media vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen? Onko uudessa mediayhteiskunnassa vihapuhe ja myös rasismi käytännössä medioittemme tuote? Elääkö media tuottamalla konflikteja, joista rasismi on vihapuheineen pahin? Onko se sen ikivanhaa maakunnallista ja poliittista perimää, traditiota vuosikymmeniltä, jolloin rasismi kukoisti Suomessa myös oppikirjoissamme? Onko demokratia sittenkin parempi vaihtoehto kuin mediakratia?
Suomen Kuvalehti pohti tätä ilmiötä aiemmin ja päätyi seuraamaan otsikoita, joissa mediamme joko vältteli rikosten yhteydessä etnisten taustojen kerrontaa tai toi ne esille hyvinkin näkyvästi, peittelemättä. Timo Soinin kohdalla katolisuus ja uskonto on ollut esillä poliittisena lyömäaseena alusta saakka. Miksi me sallimme rasistiset kirjoitukset Soinin yhteydessä? Soini edustaa suomalaista kansanliikettä, hän on puheenjohtajana maan suurimmassa oppositiopuolueessa.
Voisiko toimittaja olla edes korrekti, säilyttää tietty pieteetti Soinin kohdalla? Miksi Paavo Väyrysen saaminen liikuttumaan tämän kertoessa kuolleista läheisistään oli toimittajalle niin suuri voitto? Ihimisellä on tapana kyynelehtiä kertoessaan lastensa tai vanhempiensa kuolemasta. Ellei nyt ole täysin tunnevammainen narsisti, psykopaatti. Sitäkö toimittaja halusi selvittää?
Mediakratia haluaa suuria tunteita. Se on sairas ilmiö. Se ryntää paikalle haastattelemaan koulusurmatun vanhempia. Järkevä ihminen ei lähde mukaan politiikkaan. Syy on tässä, mediakratiassa. Media hoitakoon, ajattelivat Keskustan edelliset puheenjohtajat, pääministerit. Toimittajan sydän on vasemmalla puolella, vasemmalle kallellaan aina. Toimittaja vailla omia arvoja ei ole poliittinen toimittaja lainkaan. Kun jytky muutti koko poliittisen rakennelman, poliittinen toimittaja oli poissa tolaltaan. Paluu päiväjärjestykseen vie siellä oman aikansa.
Katolisuus on eurooppalainen päävirtaus jo kahden vuosituhannen ajalta arvojemme ytimessä. Koko taloutemme ja sosiaalisten rakenteittemme historia on katolisen kirkon ja arvojen historiaa myös globaalisti. Tätä tosiasiaa ei voi Euroopassa sivuuttaa joutumatta marginaaliin taloutensa kanssa. Euroopassa arvot ja aatteet vaikuttavat eri tavalla kuin meillä luterilaisessa, puolipakanoitten Suomessa.
Katolinen maailmanuskonto
Pääosa eurooppalaisista on katolisen kirkon kansalaisia ja näin myös euromaiden kohdalla. Myös eteläinen Saksa on syvän katolista. Olisiko mahdollista, että oma maailmankuvamme, maallistunut ja vahvasti materialistinen, on osasyy siihen onnettomuuteen, jossa haemme poliittisia arvojamme ja emme löydä niitä muualta kuin seuraten talouden tunnuslukuja? Pörssin kautta syntyvä maailmankuva arvoineen on heiluva ja hiekalle rakentamista. Mediatalo voi sellaista rakentaa päästäkseen päivästä toiseen joutumatta vararikkoon. Porvarin taskussa istuva vasemmistotoimittaja on aina ahtaalla, puun ja kuoren välissä.
Olisiko mahdollista, että tämä sama ilmiö on juuri suomalainen ja kuvaa myös niitä surullisia veritekoja, joiden taustalla ei ole enää lainkaan arvot normittavaa yliseurooppalaista taustaansa vaan olemme ajautuneet mediakratian päivittäin arvottamaan tilaan? Sellainen maailmankuva on vailla ankkuripaikkaa ja arvoton. Lasten kohdalla arvomaailma on kokonaan toinen kuin aikuisen. Aikuisen on kasvettava vastuuseen myös lapsistaan. Ilman normitettua aikuisen arvomaailmaa ja jokaisen omin opein temmeltäen, medioitamme seuraten, se on mahdotonta. Ihmiseksi ei opita vain imitoimalla muita.
Viikkoliitteessään Helsingin Sanomat kuvaa, kuinka jopa tiedeuskomme, akateeminen maailma, on vailla arvoja ja katoamassa internetin tuottaman tiedon mukana turhuuksien markkinoille sekin. Mihin aikuiset kypsät ihmiset tarvitsevat suuria massaluentoja ja koulutusta, kun parempaa ja maailmalta hankittua viimeistä tietoa saa netistä joka päivä reaaliaikaisesti ja päivitettynä, kysyy toimittaja. Hän ei pohdi, kuinka vanha tuo instituutio on ja miten se on tuottanut myös internetin. Internet on nyt vain osa akateemista maailmaa, ei sen ihmeellisempää. Vai ajatteliko toimittaja akateemisen maailman edustavan jotain pysähtynyttä, dogmaattista?
Toki se on sitäkin mutta samalla kaikkien innovaatioitten äiti ja kasvuympäristö myös lapsillemme. Facebook pojat ja tytöt syntyvät juuri siellä.
Lasten kasvuprosessissa sosiaalinen maailma ja sen ryhmät ovat toki eri asia kuin aikuisten kohdalla. Se missä aikuinen vielä jotenkin voi itse selvittää arvopohjansa ankkurit, lapsi vaatii vielä tuekseen ankkuri-ihmisiä, aikuiseksi kasvaneita. Oman aikamme mediat eivät tue siinä enää lainkaan mediakratian kriisissä. Mediakratian kriisi on yhteinen kriisimme.
Erot tiedon käsittelyssä kasvavat koko ajan
Samaisen lehden sivuilla väittelevä tutkija osoittaa kuinka vielä 1930-luvun yhteiskunnassamme oli vielä ongelmallista hyväksyä Hollywood -viihdettä ja maailmankuvaa. Siihen suhtauduttiin epäillen ja se juurtui Suomeen hitaasti. Jopa Charles Chaplin sai kuraa kasvoilleen. Muutos oli kulttuurisesti hidas ja tyypillisen diffuusinen ilmiö. Vanhat arvot ja normit eivät hyväksyneet mitä tahansa humpuukia ja amerikkalainen viihde pysyi kauan marginaalissa. Syrjäinen Oulun kaupunki ei ilmoittautunut missikisaan maailman johtavana fiksuna yhdyskuntana. Tervaporvarit ankkuroivat savolaisen kaupungin laestadiolaisiin arvoihin köyhän Kainuunjoen suistossa.
Tänään illuusio muutoksesta tulee hetkessä ja somen käyttämät yhteisö- ja kansalasimedian välineet eivät välitä rajoista lainkaan. Vanhat päämediamme ovat kriisissä ja kilpailu asettaa ne hakemaan valtaa sieltä, jossa sitä on vielä tarjolla. Politiikan kohdalla puolueet saavat kannatuksensa suurilta massoilta ja uudistusten hitaimmilta jälkiomaksujilta. Printtimedian on tuotettava sellaista materiaalia, joka vaikuttaa näiden jälkiomaksujien kokemana relevantilta tiedolta. Sellainen tieto on valovuosien päässä uuden yhteiskuntamallin ja innovaatioiden kärkiomaksujien maailmasta. Oululainen Kaleva ei sitä taatusti edusta tänään. Helsingin Sanomat ei ole akateeminen julkaisu ensinkään.
Jokaiselle jotakin – muillekin hiukan
Mediakratian tapa jakaa maailma kahteen tai useampaan tiedon omaksujatyyppiin aiheuttaa arvojen tasolla normittamiselle ongelmia. Kun keskustalaiset noin 2000 puolueensa valtuuttamaa äänestävät viikonlopun Rovaniemellä puoluejohdostaan, sen kuvaaminen on mahdotonta ohittamatta kokousedustajien muuttunutta normistoa, arvoja ja maailmankuvia. Miten löytää ehdokas, joka palvelee suomalaista vuosisataista luonnonvarataloutta, perinteistä maaseutua ja maataloutta sekä peräkylien ihmisiä unohtamatta metropolipolitiikkaan erikoistuvia citysuomalaisia edustajia? Miten erottaa konservatiivi liberaalista ja pakana uskovaisesta? Onko heillä todellakin samat arvot? Onko heillä todellakin yhteiset intressit elämälleen? Intressiristiriidat hajottavat jokaisen puolueemme ja syntyy marketteja. Vain tuotevalikoima ja koko ratkaisee.
Kun samassa poliittisessa liikkeessä edustettuna on arvoja, jotka eivät kohtaa toisiaan, syntyy hajaannus. Näin jo ikääntyneet puolueväen vanhat konkarit vaativat uudelta puheenjohtajalta mahdottomia. Luomutuotteet ovat tässä marketissa sivussa ja nahistuneita. Mukana kuitenkin nekin.
Hänen tulisi yhdistää kaksi erilaista maailmankuvaa, tuli ja vesi, yhdeksi ja samaksi vallankäytön poliittiseksi liikkeeksi takavuosien malliin, jolloin nämä erot olivat vielä marginaalisia. Ne tulivat esille vasta somen ja kansalasimedioitten kautta, jolloin puolueen oli mahdotonta pitää kabinettipolitiikan välineet erossa yhteisömedioitten läpivalaisemalta arvomaailmojen eturistiriidoilta. Tässä puolueen rahoitussotkut olivat vain marginaalinen ongelma.
Yhden puolueen yhteiskuntamalli
Suomi on käytännössä nyt yhden puolueen maa, jossa juuri jytky toi esille uuden yhteiskuntamallimme murroksen ja sen purkautumisen uudeksi poliittiseksi osaamiseksi. Aluksi sitä kutsuttiin tuttavallisesti 1970-luvun populismiksi. Sosiaalisen median arvoja käyttävä normistomme ei salli sellaista mediakratiaa, joka on yhtäällä suojelemassa tekopyhällä hurskastelullaan meille etäisiä kulttuureja, vieraita uskontokuntia, mutta syyllistää suurimman oppositiopuolueen johtajaa katolisuudesta, avoimesti. Katolisuuteen kun kuuluvat tietyt normit ja arvot, joita olemme joskus itsekin noudattaneet. Tosin metsäläisinä pakanoina ja hyvin hitaasti kristinopin hyväksyvänä kansakuntana. Nyt sekin on katoamassa ja moni on kiinnostunut Soinin puhdasoppisesta maailmakuvasta. Se on kaukana populismista eikä kaikki puhe ole suinkaan retoriikkaa.
Olemme eurooppalainen kulttuuri ja jokainen puolueemme on mukana meppeineen sellaisissa yleiseurooppalaisissa puolueissa, jossa katolinen kirkko on vallitseva arvomaaliman lähde, halusimme sitä tai emme. Toinen tapa on sulkea itsemme ulos koko Euroopasta metsäläisinä, joilla ei ole tutkimusten mukaan oikein minkäänlaista yhteistä arvoperustaa, normistoa, ja joka on valmis hajottamaan viimeisetkin kyläyhteisönsä niiden jäänteinä metropolipolitiikkansa sokaisemana arvomaailman tyhjiönä. Nekin kun vaikuttaisivat palvelevan vain suurkuntien maakuntakeskusten arvoja.
Nämä arvot ovat taas segregoituneet ja ovat kaikkea muuta kuin yhden asian liikkeitä. Segregaatio on toki paljon muutakin kuin vain maahanmuuttopolitiikkaa tai etnisten ryhmien eristämistä, eristäytymistä. Olemme oman politiikkamme ja medioittemme kautta itse eristämässä itsemme eurooppalaisista suurten arvojen päävirroista arvo- ja aatemaailman normistojen marginaaliin.
Ja kuitenkin meillä on käytettävissä maa, joka on Euroopan parhaiten koulutettu ja luonnonvaroiltaan rikkain, harvaan asuttu maaseutuyhteisöjen elinympäristö myös tulevaisuudessa. Jos osaamme toimia järkevästi, itsekkäästikin. Kutsuttakoon sitä vaikkappa patriotismiksi jos nationalismi ei oikein sovi näin urheilukisoja koko kesä seuraten. Tekopyhyys on pyhyyden lajeista yleisin.