Helsingin Sanomien yliökirjoituksessa todistellaan kuinka poliitikon on vaikea ymmärtää kieltä, joka ei ole maallikolle tarkoitettua. Markkinat ja maailman talous eivät toimi politiikan kielellä eikä poliitikon vastuu ulotu edes samaan suuntaan kuin mihin alan asiantuntijat olettavat. Poliitikon tehtävänä on kerätä ääniä ja hankkia itselleen valtaa, tulla valituksi uudelleen tehtäväänsä, todistaa asiantuntija lehdessä.
Toisaalla lehdessä käydään läpi virastokieltä. Ikivanha aihe sekin. Taas kerran se on vaikeaselkoista ja syntyy yhdistelemällä vanhaa uuteen ja puppusanageneraattorilla, jotka ovat kuin pitkiä lapamatosanoja, koko ajan kasvavia. Kun tähän vielä liittyy tolkuttomia virheitä ja tulkinnallisesti omalaatuisia rakenteita, byrokraattisen kapulakielen lukeminen käy vaivalloiseksi, monelle mahdottomaksi.
Tom Cruisen elämää
Tom Cruise esittää Ethan Huntia, salaisen organisaation IMF:n (Impossible Mission Force) huomattavaa jäsentä. Kirjainyhdistelmä on kuin Euroopan vakausjärjestelmää hakevan rahaston nimestä. Kertomuksessa vieraan vallan agentti on varastanut sankarimme henkilöllisyystietoja sisältävän NOC-listan. Huntin tehtävä on estää näiden tietojen myyminen pimeillä markkinoilla.
Jotain kuitenkin menee pieleen. Aina jotain tahtoo mennä, jotta juoni jatkuisi. Sankarista pyritään tekemään murhaajaa, syntipukkia. Alkaa tuttu takaa-ajo, jossa sankari pakenee todellisia murhaajia. On päästävä tiedon lähteille. Totuutta etsiessään Huntin on pysyttävä koko ajan askel jahtaajiensa edellä. Tässä kiireessä historiallista totuutta ei ehdi odottaa, tapahtumat vaihtuvat päivittäin, media on armoton ja osa peliä. Välimereisen euron arvoitus, pankkien kohtalo ja pohjoisen kansan uhrautuvuus eivät ole yksiselitteinen peli ensikään.
Sen saat mitä pakenet
Syntyy vaikutelma, jossa Suomessa opposition on nautittava hallituksen luottamusta ja rötösherra onkin valittu tuomariksi tohtorille, joka on täysin nuhteeton tämän rikosten rinnalla. Rötösherra vain elää maan tavalla. Sillä ainoalla oikealla. Johon kuuluu väkivalta jo nuorena, varkaudet ja juopottelu, lopulta myös muiden hengen vaarantaminen auto aseena.
Hugo Simberg joutui kuvaamaan tämän kaiken, haavoitetun enkelin, suomalaisille piilotettuna. Sitä ei saa eikä voi kuvata tässä suljetussa maassa muuten kuin simbergiläisittäin. Symboliikan on oltava salattua, pelon yhteiskunnan ahdistavaa ja syvästä taantumastamme kertovaa, jossa Arctic Babylon on avain ymmärtää eurooppalaista elämäämme alusmaana. Joku ymmärtää sen heti, toinen ei koskaan.
Tulen keksijän Nobel Saksasta
Nyt tuli iski Saloon, Ouluun, Tampereelle. Sitä ei tarvitse hakea Kreikasta, Portugalista, Irlannista, Espanjasta tai Italiasta, Kyproksen pieneltä saarelta. Se on jo maassamme. Tuli on latvapalona irti. On ollut jo kauan. Varautumaton vain kuvaa sen yllätyksenä vaikka aikaa olisi nyt ollut jo vuosia. Kaikki osakkeemme ovat laskeneet viimeisen vuoden aikana 30-80 % keskimäärin. Ei Nokia ole toki ainut. Viimeinen kuukausi on ollut vain jyrkempi mutta toki odotettu sekin. Omalla valuutalla olisimme menestyneet paremmin, kertovat myös asiantuntijat. Hätäapua antava valtio on kuin akuutti palokunta töissään ja palaa nyt seuraamasta Kreikan vaaleja. Toki joku seuraa myös jalkapalloa ja lähtee viikon kuluttua pitkälle lomalle.
Tulen keksijälle ei tarvitse antaa palkintoa Saksasta se noutaen. Sen voi palauttaa huoletta antajalleen. Salossa kerrotaan kuinka helpottaa kun tietää sen nuolevan jo nurkissa eikä tarvitse koko ajan odottaa pahinta. Oulun ja Salon teknopolista voimme jo hyvästellä. Tampere ei sellainen koskaan ollutkaan.
Allaspaeikko autioittaa eniten
Juuri tämä odottaminen on pahinta. Näin kertoivat minulle allasalueilla asuvat tuhannet allaspeikon ja uhan alaiset, hukutettavat. Heidän kiusaaminen kun oli ja on edelleen suomalainen nautinto. Ei kai tämä ole uutinen? Suomessa? Kirjoitin siitä väitöskirjankin. Pelon alla elävästä kansasta. Vallankäyttäjästä, jolle pelko on aseista arvokkain. Ammattikiusaajasta ja hänen ammatistaan, hänen kouluttajistaan.
Alusmaan kansalainen elää aina sen alla ja on siitä tunnettu emämaassaan. Piirsin siitä jopa rautalankamallin. Jotta se varmasti ymmärrettäisiin Lapissa. Koskisodat ja allasuhat lopetettaisiin, uhalla pelottelu häviäisi ja ihmiset voisivat kekittyä oleelliseen, oman unelmansa toteuttamiseen. Ei vain ulkoisen uhan pelon alla vavisten odottamiseen ja riitelyyn keskenään allaspeikon varjossa, nokialaisessa kauhussa Salossa, Tampereella, Oulussa.
Freudilainen Jumala on ankara isähahmo
Kun ihmisellä antaa oikeuden tuomita muita, muuttua Jumalaksi, hän on sitä myös juoppona ja mätämunana. Jumalaa ei voi arvostella. Mitä vähäisempi vätys, sitä arempi hän jumaluudestaan on ja vaatii muilta mahdottomia, ikivanhojen satujen tapaan eläen.
Suomalaisen pakanan Jumala on ihmisen mittainen, ihminen itse ja hänen kuvansa. Helsingin Sanomissa professori tuomarina kertoo kuinka tapa valita tuomareita heidän korkeimpaan virkaan on arveluttava. Se on Suomessa rohkea teko. Arvostella jumalia. Vähäiset perussuomalaiset oppositiossa hallitusta, mediakratiaamme, Helsingin Mediaa maalaistollot. Heidät on osoitettava tolloiksi. Opposition on nautittava hallituksen luottamusta, tolloina, typeryksinä. Muuten tuli on irti.
Jumalaa ei saa arvostella etenkään tuomarina, isänä, isän kuvana Freudin kertomana. Siksi meillä on myös käsite jumaluudesta, joka ei ole ihmisen mittainen ja keksimä, ei hän itse. Jumalasta seuraava ja taatusti Jumalan yläpuolelle itsensä asettaen.
Vuosikymmeniä jatkuva sota
Kun samaa asiaa jauhetaan maailman tappiin, sodastakin tulee lopulta tapa elää ja se hyväksytään normaalina elämänmenona. Nyt tällainen omalaatuinen, itse itseään ruokkiva mediatapahtuma on puppusanageneraattoreita pyörittävä eurooppalaisen valuutan ympärille syntynyt pysyvä elämänmuoto lapamatosanojen monikulttuurisessa piiloleikissä.
Toki monet viisaat kertovat sen mahdottomuuden ja odottavat, että joku tervejärkinen ja taloutensa hoitanut irrottautuu siitä ensimmäisenä. Nimekkään tutkimuslaitoksen johtaja, ei toki suomalainen, ehdottaa juuri Suomea.
Sekin on rohkea teko, mission impossible. Tervehdyttää tulehtunut tilanne Euroopassa ja kertoen kuinka virhe on lopulta pieni, 180 astetta. Se korjautuu kun teette täyskäännöksen. Samalla myös välimereiset taloudet voivat aloittaa taloutensa tervehdyttämisen. Ei vain Suomi ja Nokia, puunjalostajamme. Latvapalo lakkaa sillä, ei heittämällä sinne lisää sytykkeitä.
Mission impossible – itsepetos
Jonkun on se vain tehtävä ensin, jotta muut voivat seurata sitten perässä.
Se on päättymätön kertomus, jossa sankari jatkaa juoksuaan palomuurien räjähdellessä Kreikan rajalla ja tuhon levitessä kohti Andalusiaa, ties minne ehtienkään Espanjan pankkien roihutessa ilmiliekeissä. Jokainen maa vuorotellen ja pankit haluten yhä enemmän ja samoja tai edullismepia veroeurojen uutta talouttamme. Italian ja Espanjan velka kun on korkomenonakin moninkertainen valtion budjettiimme. Ei meistä ole siinä sammuttajiksi. Läsnäoloamme ei edes huomata.
Muistutamme hallituksinemme pientä 200 asukkaan kylää ja sen kyltätoimikuntaa Suomessa globaalissa ja eurooppalaisessa mittakaavassa. Laskekaa vaikka itse. Pieni laskutoimitus riittää. Viisi miljoonaa suhteessa 8000 miljoonaan ja Euroopan hupsujen ja mahdottomia itsestään luulevien väkilukuun ja talouteen.
Ei sellaisen kylän kyläpäällikkö voi Helsingin taloudelle tai pankeillemme yhtään mitään. On säilytettävä suhteellisuuden tajumme, myös Helsingin Sanomissa ja Pasilassa, siis pitäjälehdissä. Sellaisen kylän kylätoimikunta ei voi kerätä kolehtia Tampereen tai Salon, Vantaan ja Espoon talouden tervehdyttämiseksi, latvapalon sammuttamiseksi. Eikö Angela Merkel voisi kertoa tätä kyläpäälliköllemme?
Peli jatkuu Nokiasta huolimatta
Samaan aikaan Espanja ja Italia pelaavat näyttävän pelin jalkapallossa, johon suomalaisia ei päästetä koskaan osallisiksi. Mitä rikollisempaa italialainen palloilu näyttäisi olevan, sitä parempiin suorituksiin he näyttävä arvokisoissa yltävän. Olisiko tässä jotain opittavaa alusmaan kansalaisille Pohjolassa? Olisiko mahdollista, ettemme pelaa aivan samaa peliä ja samoilla säännöillä? Sokaisiko Nokia suhteellisuudentajumme vaiko netti?
Suomessa pielavetinen, keihäänheittäjien vyöhykkeeltä syntynyt, edellisten arvokisojen kiistelty sankarimme, heitti kuitenkin itsensä sateisessa Tampereen kesässä omien kisojemme mitalitoivoksi. Ehkä hän toistaa Lontoossa Tapio Rautavaaran tempun? Silloinkin Lontoossa satoi ja reissumies löysi tukijalalleen sopivan mättään. Alkoi ura, joka sisälsi yhdelle miehelle harvinaisen monenlaista sisältöä. Monena mies eläessään. Olisiko syytä pysähtyä pohtimaan, mihin me kansalliset varamme ja luonnonvarat käytämme keihäänheittäjien vyöhykkeellä? Olisiko se tervettä taloutta oman valuutan kelluessa ja devalvoituessa tarvittaessa?
Metropoli sokaisee
Helsingistä katsoen sellaista vyöhykettä, keihäänheittäjien ja painijoiden, rallikuskien, ei ole koskaan ollutkaan. Metropolipolitiikkaa läheisin toinen metropoli on maamme rajojen ulkopuolella, Pietarissa. Ero on vain kuin yöllä ja päivällä. Helsinki on Pietarin laajalla vaikutusalueella, ei päinvastoin. Peliä on osattava pelata talousmaantieteessäkin oikeaan suuntaan. Se ei ole geopolitiikkaa.
Onko viisasta, että harvaan asutun maan ainut metropoli on sen 200 vuotta täyttävä hallinnollinen keskus? Sieltä katsottuna maa loppuu kehä kolmosen kohdalla. Sen mediakin on metropolialueen mediaa, itseensä tukehtuvaa itseriittoisuudessaan. Mediamaailman napa kylätoimikunnan lukea.
Valtakunnan päälehti, pitäjälehti 200 asukkaan kylässä ja muutaman kymmenen savun taloudessa, on Helsingin Sanomat. Pasilan mediapolis on sen naapurissa. Mediayhteiskunnan yhteisöllinen elämä on sellaisen median kuvaamaa, joka ei sitä tunne tai tunnista lainkaan.
Oma kyläkin tuntematon tapaus
Vai väittääkö joku Helsingin edustavan yhteisöelämää? Onko maaseutumme yhteisöllisten ongelmien taustat ja surulliset tapahtumat seurausta mediasta ja hallinnosta, joka on sille tyystin vieras ja yhteisöelämä talousmalleineen tuntematon? Onko globaali metropolien verkosto maaseutumme ja sen luonnonvarojen suurin uhka? Onko meillä enää muuta kuin metropolipolitiikkaa? Onko euro ja sen elämä metropolikansalaisten tuote? Syntyikö harha juuri illuusiona Helsingissä?
Liittyykö metropolien syntyyn ja elämään aina emämaan ja alusmaan toiminnalliset piirteet, jossa pyrittään eristämään, estämään alusmaan vuorovaiukutussuhteet sekä hajottamaan ja hallitsemaan ikivanhan imperialismin keinoin? Onko metropolipolitiikka pahimmillaan vain tapa pyrkiä viemään kapitalismia kohti sen kaikkein ikävimpiä ilmenemismuotoja? Onko Suomi mallimaa juuri tästä kehityksestä? Koska Suomi kääntyy kantapäillään 180 astetta, ihmetellään? Suomessa saa pilkata pääkulttuuria, Jumalaa, mutta ei tuomaria. Tuomari saa olla myös juomari, kunhan hyvä veli verkosto pelaa ja voi hyvin. Se on maan tapa.
Lapamatosanojen ja tulipalojen aikaa
Skandinaavinen, pohjoinen pragmaattinen kulttuuri, ei yleensä siedä loputtomiin välimereistä strategiaa ja vetäytyy siitä lopen kyllästyneenä ulos. Ruotsalaiset sanovat viisaasti mielipiteensä vasta kun ovat nähneet muiden tekemät virheet. Pohjolan Edda-runojen ja myyttien maailma elää ja voi hyvin juuri Ruotsissa. Suomalaiset eivät ymmärrä tätä mytologiaa juuri ensinkään. Meillä ei ole edes sitä turvanamme, vain oma itsemme, oma olematon egomme ja sen suojelu 200 asukkaan kylässä.
Syntyy vaikutelma kansasta, joka on koko ajan eksyksissä ja etsii epävarmana itseään. Vain suomalainen kysyy venäläiseltä, miltä hän näyttää, kelpaako hän Eurooppaan muuten kuin maksaen emämaalle veroja olemassaolostaan. Mitä kauempana emämaa on, sitä arvokkaampi on ystävyys, hyväksyntä. Espanja Etelä-Amerikan alistajana vaatii jo kokonaan muuta kuin pienempi Kreikka tai Irlanti, Portugali. Peli kovenee kun pensasapalosta siirytään latvapaloon, tulipalopakkasiin. Taloustiede on saanut uuden terminologiankin, jota harrastamme palomuureineen. Mikä palo mahtaa seurata latvapaloa?
Älä selitä – palaa kotiin, kotipesään
Puppusanageneraattoriin ja lapamatosanoihin, epäloogisiin väitteisiin ja suoranaisiin valheisiin Suomessa väsytään toki sielläkin. Jos Irlannin kriisistä ajaudutaan Portugaliin, Portugalista Kreikkaan ja lopulta tulta kannetaan Espanjan kautta Italiaan, lapamatosanojen esittely ratkaisuna tälle dominolle käy raskaaksi. Jos jäämies häviää jopa omalle tallikaverilleen, selittelyt eivät Suomessa auta. Kimi Räikkönen ei sitä edes yritä.
Keihäänheittäjien vyöhykkeellä tulos näkyy keihään kaaren mittana. Siitä ei voi tehdä myyttistä tarustoa, lapamatosanojen legendaa. Joko keppi lentää tai ei lennä.
Jos tehtävänä on Tom Cruisen kaltainen, “mission impossible”, silloin jännitteitä on lisättävä tai unioni unohtuu, valuuttakriisi muuttuu elämäntavaksi, lapamatosanoiksi, jotka eivät ketään kiinnosta. Kaikki selitykset on nyt käyty läpi. Mistä vaarallinen tehtävä saa nyt uutta tuulta purjeisiin metropolipolitiikassamme? Muutaman kymmenen talouden savujen kylässä, jossa elää kyllä pontikan keitolla ja luomuviljelmillä mutta ei enää keinottelemalla lapamatotaloudella, puppusanoilla.
Etukäteen ennustettu juoni
Kun kaikki tämä oli ennakoitu ja ennustettu, miksi sellaiseen välimereiseen tapaan hoitaa taloutta, sosiaalisia suhteita, yhteisöjä ja omaa poliittista kulttuuria, pragmaattisen talouden opportunistit Suomessa suostuivat?
Espanjassa on yksinomaan työttömiä enemmän kuin Suomessa kansalaisia, ei heitä voi hoitaa oman taloutemme tavalla ja vakuuttaen musta valkoiseksi. Juonen on oltava uskottavan ja palomuurin pitävän, käsitteiden yhteisiä jotta kylämme eläisi metropolien rinnalla.
Elämä huomiotalouden keskipisteenä ei saa maksaa maltaita sekään. Puheet pensaspalosta ja sen kääntymisestä latvapaloksi ovat jo tahattoman koomisia tulipalopakkasineen. Ei kansa toki tyhmää ole vaikka pelokasta onkin ja piloille kiusattua. Nuorena kaikki ovat vähän ujoja.
Voisiko tulen ja veden jättää kertomuksessa jo vähemmälle? Takatalvi on jo parempi, sen ymmärtää suomalainen sanomattakin. Hallituksen vaarallinen tehtävä -mission impossible – on pohjimmiltaan takatalven torjumista. Hyvä niin, aletaan töihin.
Halla-ahot takaisin töihin – teitä tarvitaan nyt
Takatalvea uhkaa mies, joka epäilee oikeuden olevan joskus erehtyväisten ihmisten elämää. Väitelleenä tohtorina hän on tehnyt tällaisen terveen järjen havainnon. Tutkija voi olla myös väärässä totuutta hakiessaan. Oikeastaan hän ei sitä edes hae saati pyri vakuuttamaan sillä muita. Se tulee jos on tullakseen. Hän ei ole poliitikko ensinkään.
Onko häntä hätyyttelevät ja juopotteluun taipuvaiset kiusaajat, väkivaltaisiksi tunnetut suomalaiset, sitä ei tiedä kukaan. Ainakaan vielä. Näytöt kun puuttuvat.
Soinilla näyttöjä on ja huomaahan sen sokea Reettakin televisiossa. Poliitikkojen erot kun ovat televisiossa paljastuvina aivan kuin seuraisit rinnakkain maanosan mestaruuskisoja ja pitäjänmestaruuskisoja. Eduskuntatalo ei saa olla harjoittelupaikka poliitikolle, jolla ei ole lainkaan lahjoja alalle. Kuinka kauan meillä on varaa näin harvalle poliitikolle?
Vennamon koulu on ollut kova koulu. Tutustuin siihen itse lapsena runoja lausuen hänen tupailloissaan. Kun häntä alkoi imitoida, menestyi. Harvalla on sellaista kouluttajaa, sparraajaa, valmentajaa. Ja se aika oli kovaa aikaa. Politiikkaan oli tungosta, aika oli ylipolitisoitunut myös yliopistoissa. Se jopa häiritsi opiskelua, hidasti sitä ja näkyi laadussa. Moni ohitti oppimisen portaat ja loikkasi politiikan kautta herrahissiin. Syntyi huonoa hallintoa. Nyt tätä on paikkailtu vuosikymmenet.
Uhkaaka henkinen näivettyminen
Voisiko joku hyväksyä Suomessa terveen järjen käytön? Uhkaako terveen järjen käyttö edistyksellisen demokratian arvovaltaa? Koska edustajiltamme on demokratiassa kielletty terveen järjen käyttö, kritiikki tai väärässä oleminen? Uhkaako maatamme taloudellisen takatalven lisäksi henkinen takatalvi, älyllinen epärehellisyys, moraaliton peli? Onko tämä kaikki uuden metropolipolitiikan satoa?
Espanjalla on siirtomaita ja varallisuutta, kulttuurisena taustana koko Etelä-Amerikka ja Portugali edustaa emämaana maailman viidenneksi rikkainta valtiota, Brasiliaa. Se näkyy heidän kulttuurissaan, tavassa pelata jopa jalkapalloa.
Eivät sellaiset maat tee vararikkoja, joiden kieltä puhuu kokonaiset maanosat. Heille “mission impossible” on arjen harmauteen tuotua maustetta. Meille se on pienenä taloutena elämän ja kuoleman kysymys. On keskityttävä oikeaa asiaan, omaan talouteen ja jätettävä metropolipolitiikka metropoleille.
Olisiko mahdollista, etteivät kaikki edustajamme, kirkaimmat tähdet, kilpailisi äänistään juuri metropolialueellamme? Voisiko kansallista kehnoa itsetuntoamme kohottaa joillakin maaseutujemme yhteisöille terveemmillä tavoilla? Kun kyläkin on Suomen mittakaavaan muutettuna vain muutaman kymmenen savun taloudesta syntyvä yhteisö.
Kun irlantilainen matkustaa maansa rajojen taakse hän tapaa sukulaisiaan kaikkialla ja britit koko globaalin imperiuminsa, aurinko ei laske ylähuoneen lordien taivaalta asuivat he missä tahansa maailman kolkassa. Skottien kirkoissa kaatuneiden nimiä löytyy sodissa, joita nämä ovat käyneet ympäri maailmaa jo vuosisatojen ajan. Heillä vaarallisia tehtäviä riittää ja mikään tehtävä ei ole mahdoton. Onko tätä mahdotonta ymmärtää Suomessa? Keskittyä omaan tekemiseen myös pienessä kylätoimikunnassamme? Jättää maailman parantaminen muille. Kekkosella nyt oli Kekkosen tauti. Ei sitä enää ole syytä jatkaa.
Protestanttinen alusmaan sankaruus
Kun suomalainen käy hiljentymässä sotiensa muistomerkeillä, kaatuneet ovat Summan ja Kollaan, Taipaleen sankareita. Itsenäisyyttä juhlitaan liki suruliputtaen, synkin mielin mustavalkeaa sotaleffaa seuraten ja syventyen linnan kättelyyn. Itsenäisyyden säilyttäminen on ollut aikanaan todellinen mission impossible – hengenvaarallinen tehtävä. Sen ymmärtäminenkin on joskus uhrina mahdotonta. Syntyy syyllinen olo. Mikä oikeus minulla on tähän vapauteen kaiken tuon jälkeen? Entäpä jos siitäkin yrittäisi vapautua?
Jos joku on kaatunut muualla kuin omien rajojen puolustajana idässä, Karjalassa, hän on ollut tuikituntematon Ruotsin vallan aikainen alusmaan kansalainen. Ei silloin Suomea ollut olemassakaan muuten kuin fiktiona. Ihminenkin tuli planeetallemme oikeasti vasta sen jälkeen, omana aikanamme. Ei 500 miljoonan ihmisen historiaa voi verrata tulevaan 10 000 miljoonan ihmisen selviytymistarinaan. Jotain sen eteen olisi kuitenkin syytä tehdä jo nyt, pienessä kylässämmekin.
Mahdoton tehtävä
Ensi meni rikki miljardin parkuvan ihmisen raja, sitten se tuplautui ja taas uudelleen ja uudelleen. Omana aikanamme. Kaikki maa ja sen valmistaminen oli kuitenkin lopetettu ja pelto alkoi vähetä rajusti. Syntyi mission impossible. Hallituksen on pohdittava oikeita haasteita, ei haettava turhuuksien lapamatokäsitteitä. Päivän lehtiä seuraten ja tekojaan gallupeista arvioiden mission impossible unohtuu huomiotalouden hullutuksiin, mediakratian luomaan harhaan. Jostakinhan heidänkin on leipänsä hankittava, toimittajien. Se on rankkaa työtä, journalismi.
Tällaisen, liki tuhatvuotisen alusmaan kansalaisen, on mahdotonta ymmärtää sitä lapamatokieltä ja puppusanojen viidakkoa, jota välimereiset emämaat käyttävä kertoessaan, miksi euro on heille niin tärkeä pelastettava. Miksi espanjalaiset pankit ovat omasta näkökulmastamme vaikeasti ymmärrettäviä, oikeammin osa läpimätiä? Ehkä ne eivät olekaan espanjalaisia ja pankkeja siinä merkityksessä kuin omamme, kyläpankki?
Onneksi on Wahlroos, tanskalainen ja ruotsalainen pankkimme ja pankkiirimme. Omituinen halumme siirtää omaisuuttamme vieraille, on oma valuvikamme, ei euron. Suuria tehtäviä ei pidä hukata hetkeksikään edes pienessä kylässä eläen. Suuret teot ovat vain monen kokemana vaatimattomia. Se on turhaa vaatimattomuutta.
Pienet virheet kertautuvat
Kun suomalainen tekee kulkiessaan virheen, joka on täydet 180 astetta, hän havaitsee sen kyllä. Kun vieraassa metropolissa on marketista poistuttu väärään suuntaan, oikea on muuttunut vasemmaksi, vieras ympäristö vaatii kääntymään täyskäännöksen ja asia on sillä korjattu. Näin silloin, kun suomalainen on yksin ja haluaa palata hotellilleen. Ei eksyä lisää harhaillen ilman karttaa ja navigaattoria. Suomalainen ei eksy kauas hotellistaan, sellainen on mission impossible, vaarallinen tehtävä.
Jos hän on suuremmassa ryhmässä, ympäristön seuraaminen jää vähemmälle. Joku kulkee edellä ja muut luottavat tähän lauman johtajaan. Tämän kohdalla taas taivaan kansi on aina korkealla. Muut seuraavat lähintä vieressä kulkevaa kuin kylkimyyryä marssiva sopulilauma tai lintujen aura, kalaparvi suuntaansa näin muuttaen. Sellainen on petollista matkantekoa. Entäpä jos avaisi omat silmänsä?
Laumasielujen elämää
Laumassa poikkeavasti käyttäytyvä suomalainen ottaa tehtävän, joka on mission impossible, vaarallinen, ja voi johtaa hylkäämiseen. Laumasieluinen ihminen pelkää joutumista yksin ja suljetuksi ulos pelurin johtamasta pelistä. Näin siitäkin huolimatta, että peli on sielutonta tai moraalitonta kiusaamista, tunnevammaisen ihmisen johtamaa, ahdistavaa.
Jos sitten tapahtuu virhe, johtaja ei sitä myönnä ikinä vaikka on sen havainnutkin. Se ei kuulu suomalaiseen tapaan korjata 180 asteen virheitä. Sen sijaan harhaanjohtaja alkaa hakea selityksiä suunnanmuutoksille, jotka ovat seurausta palata takaisin vanhalle reitille, omille jäljilleen kohti hotellia, mutta kuljettaen väsyvää laumaa laajan kaaren kautta pyrkien säilyttämään näin kasvonsa. Pienten muutosten kautta ja aste asteelta suuntaa muuttaen. Ei kerralla, täyskäännöksen tehden, kuten yksin liikuttaessa.
Reaaliaikaisessa maailmassa demokratia ja markkinat ovat kuin tuli ja vesi toisilleen. Ei demokratia markkinatalouden taivaalle haijastuvia tuliamme sammuta kylämme yllä. Ne kun ovat virvatulia.
Reaalaikaisessa taloudessa tällainen johtamistapa on navigaattoreiden kanssa kulkeville ihmisille omituista. Kahden talouden malli, vanhan diffuusisen ja reaaliaikaisen, ei onnistu muuten kuin jälkiomaksujien vanhusten fiktiivisenä kokemuksena. Siihen harhaan ei pidä enää mennä mukaan. Se on suurten ikäluokkien kokemus ja usein painajaismainen.
Johtajan vaihdos vaikeaa
Näitä suomalaisia johtajia jokainen on tavannut pilvin pimein. Kun tällainen harhaanjohtaja eksyy siten, ettei virhe ole täyttä kahta suoraa kulmaa vaan muutamia asteita, suunnistajan metsässä tekemänä kuitenkin täysin eksyksiin vievä, kartan ja kompassin käyttö on välttämätöntä.
Jos niitä ei ole lainkaan käytettävissä, tai johtaja ei niitä lainkaan tunnista, on aika vaihtaa johtajaa. Muuten koko lauma jatkaa matkaansa kuin keskiaikainen armeija ruotsalaisen kuninkaansa harhauttamana ja nääntyy matkalla Irlannista Porugaliin, Kreikkaan, Espanjaan eikä ikinä palaa mukanaan edes perunasäkki, jolla elättää Pommerin sodan tuotteena nälkiintyvää kansakuntaansa. Pahimmassa tapauksessa tuon ryöstöretken aikana oma kotikylä oli poltettu ja hävitetty savuaviksi raunioiksi.
Ne harvat, jotka tuolta matkalta lopulta palasivat, saivat myöhemmin lukea lastensa kautta lapamatosanojen ja puppusanageneraattoreiden fiktiota, miksi tälle retkelle oli lähdetty ja miten tärkeää se oli sillä tiellä, jolla välimereiset kulttuurit olivat kulkeneet jo vuosituhannet. Ruotsalainen aateli ja sen keskieurooppalaiset juuret kertoivat myöhemmin, historian lehdillä, omia päämääriään myös alusmaan kansalaisille. Sen merkitys oli vain olematon tavallisen talonpojan tai käsityöläisen elämään. Tänään siis Salossa, Tampereella ja Oulussa eläen, Espoossa nokialaisena leipänsä ansaiten. Tällainen painajainen on todellinen. Ja se tuli kyllä muualta kuin Välimereltä.
Median kuvaama harha, virvatulet, on vain muutaman ihmisen esittelyä, vuodesta toiseen. Uutinenkin on aina tehtävä ja mieluiten samoista tutuista ilmiöistä ja kasvoista. Pääsääntöisesti uutinenkin on vain viihdettä 8000 miljoonan ihmisen maailmassa.
Kun vaarallinen tehtävä Välimerellä – mission impossible – muuttuu lähemmäs totuutta, myös tuolta retkeltä palaavat suomalaiset saavat lukea, miksi kaikki meni niin oudolla tavalla ennusteiden mukaan ja kuitenkin mukana eläen, laumasieluina lähintä varjoa seuraten. Siitä oli jopa perussuomalaisten ilmoitus maan päälehdessä. Heitä oli kuvassa lähes pääministeripuolueen verran.
James Joycen tarinat
James Joyce oli vaikea kirjailija mutta lukemisen arvoinen myös tänään. Häntä voi kääntää myös uudelleen, tulkita omaan aikaamme sopivalla tavalla. Helsingin Sanomien kulttuurisivut löytävät oikean aiheen tänäänkin, uudelleen käännetyn tekstin vanhaan käännökseen. Toiseen vain on käytetty aikaa roimasti enemmän.
Jokainen kuvaa retkensä eri tavalla vaikka lukeekin samaa kirjaa, kuten Helsingin Sanomat esitellessään kahta eri käännöstä saman kirjailijan hengenelennosta. Kumpi on parempi käännös, on makuasia. Moni elää jo edesmenneen kääntäjän maailmassa ja pitää siitä käännöksestä ehkä sen vuoksi enemmän. Siinä on otettu ehkä enemmän runoilijan vapauksia? Ei siinä viina löyhkää vaikka niin ehkä väitetäänkin.
Pentti Saarikoski oli poikkeuksellinen lahjakkuus. Tällaisia poikkeuksellisia lahjakkuuksia pieni kylä tuottaa kuvataiteisiin, tieteeseen, kirjallisuuteen, urheiluun ja politiikkaan harvoja. Heitä on osattava arvostaa omana aikanaankin.
Tärkeimmät uutiset medioissamme ovat kuitenkin nyt ilmoituksia ja mainoksia. Ne maksavat mediamme, ei toki medioitten kuluttajat. Tässäkin perussuomalaiset ovat ensimmäisenä uuden ajan airuita. Saat uutisesi läpi, mutta se maksaa, jos haluat sen sellaisena kuin tahdot.
Mediamaailmamme elää jatkuvassa murroksessa sekin ja etsii paikkaansa uudessa yhteiskuntamallissamme. Välillä tulee myös mokia, virheitä. Nyt olisi jo aika kääntää hitaan laivan suuntaa sielläkin. Muuten tästä ajasta jää meditutkijoille kehno kuva tulevaisuudessa. Näkyvimmät uutiset eivät saa olla ilmoituksia edes Hesarissa. Ellei se ole ajan kuva.