Uuden kulttuurin airueet

Olin juuri lukion aloittanut finninaamainen 15 -vuotias poika kun Ilkka Koivisto ilmestyi televisioon Korkeasaaren  eläintarhan pohtivana intendenttinä. Koivisto kirjoitti luontoaiheisia pakinoita ja oli innostava kolumnisti sekä mukaansa tempaava televisiopersoona. Hänen kauttaan välittyi tietoa, jonka vastaanottaminen oli yhtäällä helppoa, popularisoitua, mutta samalla se jätti aina kysymyksiä avoimeksi. Ilkka Koivistossa oli samaa fundeeraajaa kuin  presidentti Mauno Koivistossakin.

Puusta pudonnut

Ei ole sattuma, että hän sai jo vuonna 1972 työstään vaimonsa Sesse Koiviston kanssa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon aiheena evoluutio. Kirjan nimi oli “Puusta pudonnut”. Luin sen nuorena yliopisto-opiskelijana ja pidin sitä suomalaiseksi kirjaksi omituksen edistyksellisenä tuohon aikaan kirjoitettuna. Tuo aika kun oli yliopistossamme pikemminkin repivää kuin pohtivaa, uutta luovaa ja innovatiivista.

Tieto Koiviston kuolemasta toi mieleeni juuri kouluajat ja uravalinnan aluksi biologiaa opiskellen ja juuri sen filosofisen rakennelman oivalluksena. Hakeuduin syksyllä 1971 Oulun yliopiston biologiselle opintosuunnalle. Siellä palattiin pänttäävään opiskeluun ja valmistuin mahdollisimman nopeasti maisteriksi voidakseni jatkaa muualla. Keskeyttäminen ei käynyt mielessä. Vanhemman lehtorin pätevyys oli hankittava maksoi mitä maksoi, silloin jo perheellisenä miehenä. Luonnosuojelu ja -hoito ei ollut Pohjois-Suomen jängillä ensimmäinen asia likimainkaan vuonna 1971. Geenitekonolgiakaan ei kiinnostanut suurissa saappaissa kulkevia biologeja. Vallankumoslaulut oli suurin yhdistäjä.

Ei Koivisto valintaani toki ainut syy ollut. Hän vain oli osa tuon ajan henkeä, johon liittyi ympäristömuutosten ymmärtäminen osana ihmiseksi syntymän ihmettä. Tässä evoluutiossa ja sen pohdinnassa oli auttanut kansakoulun ajan opettajamme Eino Säisä, joka kirjailijana julkaisi samaan aikaan, 1960-luvun aikana, romaaninsa “Tummat”, “Yöstä tullut”, “Sinun nurinkäännetyt käskysi”, “Viimeinen kesä”, “Kovat piippuihin”, “Mitä me olemme” sekä “Lehtori Liljebergin”, skandaalikirjan iisalmelaisessa koulumaailmassa. Sodan jälkeinen vuosikymmen ja repivä yhdyskuntarakenteiden murros oli saapunut keihäänheittäjien vyöhykkeen ytimeen. Karjalan evakot ja korpikommunistit hakivat apua hätäänsä kylmillä tiloillaan vennamolaisesta kansanliikkeestään.

Tein tästä ensimmäisen opinnäytetyönikin, vaaleista vuonna 1970. Vuosi takaperin käydyt vaalit ja niiden “jytky” eivät ole sinne päinkään, vaikka median sosiaalinen muisti tuokin tuon ajan mieleen. Historiaa voi lukea niin monella tavalla väärin.

Kun lapsia syntyi sotavuosinamme kaksi kertaa enemmän kuin nyt, heille ei löytynyt jatkossa töitä Suomesta. Kaikki muuttui, teollistui, teknistyi, uudenlaista työvoimaa tarvittiin, liikkuvaa kulkuria etelän kasvavissa taajamissa ja Ruotsissa. Aika muistutti nyt elettävää elämää ympäri globaalia maailmaa. Kulkurin ja pelurin moraali alkaa olla vallitsevana jälleen kerran. Kertovat suuret ikäluokat ja heidän muistonsa, ei juurikaan muu todellisuus, elettävä elämä. Kun jotkut tekevät suuren virheen, miksi koko kansan tulisi se maksaa? Sama kysymys esitetään nyt Välimereltä Jäämerelle. Kun koko Jäämeri huutaa vääryyttä, eikö sitä voisi jo ymmärtää?

Roudan maat

Kukkivat roudan maat ja niiden ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1971, jolloin luin sen jo yliopisto-opiskelijana. Se oli kuin suoraa jatkoa urjalalaisen Väinö Linnan romaanisarjalle “Täällä pohjantähden alla”. Roudanmaat televisioitiin siinä missä Linnan romaanisarjakin. Suomi kirjasi historiansa ja teki sen fiktiivisenä elokuvasarjana. Sellaisena se esitellään edelleenkin. Myös sen valheet ja virheet. Kun valheet ja virheet esitellään koomisina, ironiana, satiirina tai sarkasmina, niille nauretaan. Nauru pidentää naurajansa ikää. Ei Jäämeren.

Säisä palkittiin Kiriikin kannuksella jo vuonna 1965, valtion kirjallisuuspalkinnolla kolmeen otteeseen, kirkon kirjallisuuspalkinnolla, Aleksis Kiven rahaston palkinnolla, Pro-Finlandia mitalilla ja Savonia -palkinnolla vuotta ennen hukkumistaan heikkoihin jäihin matkalla mökilleen vuonna 1988. Kuulin siitä Brysselissä ja palasin seuraavan vuonna Pohjois-Karjalaan, Laatokan talousalueen rajan pirstomiin maisemiin. SE kertoi ajasta ennen sotiamme ja niiden jäljistä Sortavalan talousalueella. Junamatka Pietarista vanhaan Värtsilään vei koko pitkän päivän. Sen päivän aikana oppi eniten.

Maisemat olivat kuin 1930-luvulta, luonnonniittyjä ja rehevää sellaista, samoin ihmiset ympärilläni. Koivisto olisi ollut haltioissaan sen kaiken nähtyään. Varmasti kuka tahansa biologi tai maantieteilijä, sosiologi. Olin etuoikeutettu ja ensimmäinen Valamossa. Värtsilän tehtailla näkyivät pommituksen jäljetkin. Pietarista siirretyt venäläiset odottivat lupaa päästä takaisin Pietariin. Sitä lupaa oli odotettu kauan. Neuvostoliiton hajoamisesta olin kirjoittanut ensimmäisen kerran 1980-luvulla matkakertomuksessani Kaukasian suunnalta Kaspianmereltä Mustallemerelle.

Ekspressionistiset kuvat

Ehkä merkittävin sysääjä kohti luovan ja innovatiivisen elämän suuntaan tuli kuitenkin kuvataideopettajaltamme Osmo Ari Armas Montolta, joka asuu edelleen Iisalmen Kotikylässä.

Monton työt olivat jo 1960-luvulla ekspressionistisia ja hän käytti veistoksissaan ja installaatioissaan materiaalina puuta, kipsiä, erilaisia esineitä ja romua. Työt olivat massiivisia ja vaikuttavia, huolella tehtyjä ja viimeisteltyjä myös öljyväritöinä. Yhtä vaikuttavia töitä tapasin vasta Lapissa, Reidar Särestöniemen ateljeessa Ounasjokivarressa häntä haastatellen. Hän olisi hukkunut ateljeensa mukana, jos joki olisi rakennettu. Ei rakennettu, suojeltiin. Suojelutyössä Reidar oli mukana, luonnollisesti.

Tuolloin, koskisotien jatkuessa vuodesta toiseen, Ilkka Koivisto kävi mielessäni. Valintani olisi voinut olla helpompikin kuin selvittää koskisotiemme taustoja. Kukaan ei lopulta halunnut niitä muistaa enää sen jälkeen, kun viimeinenkin tapa hakea etuuksia, valtaa ja varallisuutta oli jokilaakoista voimalaitoksina kadonnut.

Kaikki ihmisen kuolemensynnit tapahtuvat lopulta jokilaaksoissamme tai niiden suvantoaltailla. Maassamme on liki 200 000 allasta ja vesistöjen rantaviivaa eniten maailmassa. Pyhäjärviä ja Paskojärviä, Kalattomia järviä on nimeltäänkin satamäärin. Kaikki rötöksemme tapahtuvat lopulta niiden rannoilla. Jos toki valoisat hetkemmekin.

Kun tehtävänä on selvittää jokilaaksojen  ja järvialtaiden, tekoaltaittemme, rakennettujen jokien tarinaa yksilötasolla kokien, pienyhteisöjen, kuntien ja kansakunnan kokemuksena ja jatkaen sitä vuosikymmenet, kaikki alkaa liittyä yhteen ja samaan kokonaisuuteen.

Mikään ei jää lopulta piiloon. Syvähaastetteluissa, vuodesta toiseen jatkaen, tuhansilla ihmisillä on taipumusta kertoa tarinoita, jotka limittyvät yhteen ja tietokoneet puivat ne kudokseksi, jossa virheet eivät mahdu kokonaisuuteen, tilastot ja arkistot korjaavat virheet, huonon muistin.

Ihmisen tapa peitellä, kaunistella, tai muuttaa totuutta paljastuu suuren joukon kertoessa kertomuksen toisin kuin mihin yksilötasolla tai pienen yhteisön “miltä maailma näyttää” sisällä on ehkä koettu, halutaan ehkä muistaa. Sosiologia, sosiaalipsykologia on eri asia kuin psykologia ja poikkitieteisyys ei hyväksy luonnontieteelle vieraita ihmistieteen harhoja.

Salattu totuus

Kaiken sen kertominen ei ole aina viisasta. Mennyttä ei voi korjata. Se, että asiat ovat niin kuin ovat,  on aina menneen maailman tehtyjen myös virheiden ja rikosten tulosta. Ilman niitä emme olisi syntyneet.

Muutto Helsinkiin, vihreitten lintujen pesimäpaikoille, olisi ollut tuolloin helpoin ratkaisu. Edessä oli Siuruan Kollajan ja Vuotoksen Kamihaaran sekä Ounasjoen jälkeen vielä Kemijoen sodat, jo tehtyjen vahinkojen korvaukset,  Iijoki ja lopulta koskiesuojelulaki. Yliopistoonkin pääsin tutkijana vain salaa vahtimestarin avustaessa öiseen aikaan sen painavat ovet. Tuhon aikaan Akatemian virat oliva mandaattivirkoja. Tutkimuksen tuloksena odotettiin poliittisen viran mukanaan tuomaa tulosta.

Se oli demareilla ja keskustalla, kokoomuksella erilainen. Kemijokiyhtiö oli valtiojohtoinen yhtiö ja Pohjolan Voima yksityisen pääoman ja puujalostajien omistama. Se miten tutkijana siedit painostusta oli oma asiasi. Se oli samalla näköalapaikka suomalaisen teollisuuden ja talouselämän syntyyn. Pohjolan Voiman perustamisasiakirja oli isoisäni veljen Ilmari Luostarisen kirjoittama. Tuota kautta alukuperäiset taustat avautuivat toisin kuin jos kaikki olisi tullut itse löytää jo ennen sotia edeltäneiltä vuosilta.

Kaikki riippuu kaikesta

Jokilaaksoissa ja järvien rannoilla kaikki ovat omituisella tavalla sidoksissa kaikkeen. Ensimmäinen ympäristöministerimme Matti Ahde toi sen keskusteluissamme hämmästyneenä esille. Se tuli hänelle suurena yllätyksenä niinkin myöhään kuin 1980-luvun puolivälissä. Ympäristöhallinto syntyi Suomeen hitaan aikataulun mukaan ja jarrutellen.

Kun tehdään 180 asteen muutosta, sitä vastustavat voimat ovat konventionaalisessa maailmassa häviämässä mielestään myös ihmisarvonsa, taloustensa ohella. Metropolissa asuen ja elämöiden reuna-alueiden kokemukset ovat aina emämaan ja alusmaan konflikteina kaukana. Karvalakkilähetystöt Kemi- ja Ounasjokivarresta toi terveiseni heille. Ensimmäinen lisensiaattityöni kertoi tuosta kokemuksesta, riistosta ja hajottamisesta mutta samalla myös yhteisöjen heräämisestä, aktivoinnista, kylätoiminnan alusta yliopistojen tukemana. Se on jälleen kerran päässyt meiltä unohtumaan. Yhteisöistä vain puhutaan, ei toimita.

Innovaatioprosessin tuskat ja hedelmät

Opiskelin lukiossa kuvataiteita vapaaehtoisena ja kävimme pienellä ryhmällä läpi suuriakin haasteita kolmen vuoden aikana ja samalla tutustuen kuvataiteen historiaan sekä luovan innovaatioprosessin syntyä tiimissä. Luovuus oli tarpeen myöhemmin jo henkensä pitimiksi Lapissa liikkuen 1960- ja 1970-luvun Suomessa. Opiskelijani joutuivat hankkimaan ylimääräisen henkivakuutuksen ensimmäisten pahoinpitelyjen jälkeen. Niistä mediat vaikenivat. Kuten kaikesta muustakin 1960- ja 1970-luvun Suomessa.

Kun  näin oli, muutosta 1970-luvun  ja oman aikamme välillä ei oikein ymmärretä, tai haluta nähdä. Sitä hävetään. On varmasti syytäkin. Se mikä on käyty muualla läpi, sitä Suomessa ei ole vielä rohjettu tehdä. Jopa Saksa on oman tilinpitonsa tehnyt. Suomi on “ajautunut” ja opportunisti,  ei halua nähdäkään kansallisia kaheuksiaan, julkihäpeää. Juoppohullun päiväkirjat on nekin kirjailijan itsensä kustannettava. Niitä on luettu miljoona kappaletta. Ilman virheitään, niiden havaitsemista ja katumusta, ei ole anteeksiantoakaan. On vain sisällä oleva syyllisyys ja paha olo, ahdistus.

Luokanvalvojanamme oli kunnianhimoinen hiihtourheilun ystävä ja myöhemmin myös jo lukioaikanamme edustusurheilijoittemme valmentaja Immo Kuutsa. Häneltä sain autooni suksitelineet ja epätoivoisen yrityksen vaihtaa palloilulajit ja keihäänheittäjien vyöhykkeen yleisurheilulajit talviseen taitolajiin laduilla. Se ei kohdallani onnistunut.

Kun hampaat oli hakattu kerran ladulle, se riitti minulle siitä lajista. Ohittaminen oli ongelma tuon ajan hiihtokuninkaita kumartamatta metsän siimeksessä. Koulukiusaaminen oli  kasvatusta sekin ja juopunut opettaja yhtä yleinen kuin tänäänkin. Olkoonkin, että 50 vuoden aikana alkoholin kulutus on lisääntynyt Suomessa nelinkertaiseksi. Kun syyt ovat toksikologisia, muita syitä ei pidä hakea.

Murrosikäistä ei voi manipuloida

Murrosikäistä poikaa ei voi painostaa, ei maanitella, ei manipuloida. Valinta oli tehty ja siihen vaikutti eniten Koiviston ja Monton ohella lukiomme rehtori, biologi ja maantiedon salat parhaiten oivaltanut karismaattinen suuren poikalyseon  johtaja Aimo Samola.  Hänen toimestaan mukaan tuli nyt biotieteen mikromaailma ja sen ihmeet sekä luonnonsuojelun tulevat tarpeet. Biologina tunsi olevansa hyödyllinen ihminen. Koiviston tapaan arkkitehtuuri oli toinen vaihtoehto.

Osmo Monto on saanut osakseen paljon arvostusta. Hänen teoksiaan on Suomen valtiolla, Amos Andersonin taidemuseolla, Wäinö Aaltosen museossa. Valtion kuvataidepalkinnon hän sai vuosina 1972 ja 1983, hän on kunniajäsenenä niin Iisalmen kuin Kuopin ja Kotkan taiteilijaseuroissa.

Osmon töistä mieleen ovat jäänet valtavat tilateokset, tangoille ripustetut revityt  ja räjähdyksen rikkirepimät vaatteet, joilla on myös kasvot Jugoslavian julman sodan ajoilta. Kosmos installaationa on tyypillinen hänen oivallus, jossa keinutuolilla on musta päällystakki sekä selkämyksestä kohoavat kasvot. Koulutuksen hän sai Suomen Taideakatemian kuvataideakatemiassa Sam Vannin oppilaana. Hänen työnsä erosivat täysin serkkuni Leena Luostarisen eläinhahmoista tai äitini maalauksista. Opiskelin itse tekniikan, jossa tiede ja taide olivat koko ajan läsnä ja samaa asiaa palvellen. Antropologian struturalismissa niillä on sama yhteinen kielensä, ihmismielen sinfonia.

Tänään opettajat, nuoret urallaan valmistuvat, odottavat samaa, mitä itse olin vaatimassa murrosikäisenä poikana jo neljä vuosikymmentä sitten. Täyttä vapautta sellaiseen luovuuteen, jossa viimeinkin irtaudutaan turhasta pänttäämisestä ja keskitytään asiaan, myös oman aikamme medialukutaitoon ja -taiteeseen.

Holistinen yhteisöllisyys

Näitä haasteita uudessa monikulttuurisessa, mutta myös yhteisöllisyyttä ymmärtävässä mediamaailmassamme on valtavasti, ja niiden havaitseminen ei onnistu sokein silmin.  Niiden käsittely on kokonaan toinen  prosessi kuin mihin takavuosien kouluopetus oli nuoria ohjaamassa. Sen välineet ovat  nyt vanhentuneet. Tämän materiaalin tuotossa opettajien vastuu jää liian suureksi.

Tähän on saatava korjaus ja pienennettävä samalla luokkakokoja. Hyvä opettaja on painonsa arvosta kultaa kaiken aikaa. Se, kuka holistisen maailmakuvan opiskelijoille antaa, on persoonallisuuteen liittyvä kysymys, ei tieteenalakohtainen oivallus.

Ilkka Koiviston kaltaiset filosofit biologeina olivat oiva tapa raottaa sitä ovea, jossa biologia ja luonto muodostaa vahvan perustan, jolle rakentaa kaikki muu, myös teknologia, talous, yhteiskuntatieteet, humanismi ja eettinen sekä moraalinen ymmärryksemme. Ihmisen on oivallettava mahdollisimman varhain oma asemansa osana luontoa. Se karsii turhan narsismin ja väärän egoismin, itsekkyyden ja yhteisöjen puutteen. Luonnossa ei ole koskaan yksin.

Ilkka Koivisto oli antanut kaikille maailman linnuille myös suomenkieliset nimet. On hyvä tuntea kasvien ja eläinten, ötököiden nimet ja äänet, kasvuympäristöt ja omintakeiset tavat, ekologinen lokero. Se vaatii kyllä vähän pänttäämistäkin ja latinan opintoja. Se pänttääminen kannattaa aina. On hyvä tuntea ystävänsä ainakin nimeltä.

Eri oppiaineet kouluissamme eivät saa jäädä irrallisiksi osikseen ilman, että ne yhdistetään yhteen ja samaan maailmakuvaan ja sen kokoamaan filosofiseen oppirakennelmaan. Poikkitieteinen perusta on annettava lapsille jo varhain. Nuori murrosikäinen  opiskelija ei saa jäädä yksin ajelehtimaan valtavan mediamyllerryksen kanssa ilman sellaista ohjausta, jossa taustalla on vanhempien ja koulun antama yhteinen  tuki, oli nuoren uravalinta myöhemmin mikä tahansa.

Elämä on voitava ankkuroida myös silloin, kun fragmentoitunut ja pirstaleinen tieto riepottaa yhdessä hormonimyrskyn kanssa niin opettajien kuin oppilaittenkin muuttuvaa murroskulttuuria ja sen alati vaihtuvia vaatimuksia. Jos opettajat ja vanhemmat eivät ole aikuisia, eivät lapsetkaan voi sitä olla. Aikuinen ei esitä vaatimuksia toiselle aikuiselle. Vain keskenkasvuinen lapsi. Yhteiskunta ei saa olla sekään keskenkasvuinen ja koko ajan murroksessa, murroskulttuuri, finninaamainen poika.

Valtiojohto ei saa olla epäjohdonmukainen sekään

Tavoitteet eivät saa olla epäjohdonmukaisia, eikä niitä saa ruokkia valtiojohdon suunnalta manipuloivalla tiedolla. Ne alkavat muistuttaa epävarman nuoren narsististen harhojen kanssa elävän ihmisen elämäntavasta ja sen me jo tunnemme. Se on yhteisölle vaarallinen ja johtaa aggressiivisiin purkauksiin, kiusaamiseen.

Niinpä, miksi meidän tulisi tukea Kreikan konkurssia, perustellen tätä tavallisen kansalaisen arjella joutua muuten maksumieheksi. Eikö näin ole ollut koko ajan ja Kreikka jo konkurssissa? Miksi näitä uhkakuvia ja pelotteita jatketaan edelleen?

Miten sellainen maa voi joutua kaaokseen, joka on jo kaaoksessa? Miten sellainen muuri rakennetaan Espanjan tueksi, joka estäisi kriisin leviämisen sinne, kun se on jo siellä  tänään ja meiltä odotetaan 50-100 miljardin panostusta tähän pankkien pelastusoperaatioon.

Miksi Urpilainen ja Katainen ovat niin huolissaan Kreikan eroamisesta eurosta, kysyy tänään nuori toimittaja Tuoman Koukkunen Forssan Lehdessä (25.6)?

Kehäpäätelmiä ja pelottelua

Toimittaja vastaa itse kysymykseensä, kuten me aikanaan omassa koulussamme perustaessamme sinne Fiasco  -teatterin. Se oli nuorten tapa selvitä kaaoksesta, jonka hallinta katosi vanhemmiltamme, opettajilta, poliittiselta johdoltamme, valtiokoneistoltamme, yliopistoiltamme.

Se kertoi suuresta epäonnistumisesta, täydellisestä romahduksesta. Jos Kreikka eroaisi ja sen seurauksena ei syntysikään kaaosta, nykyistä kamalampaa, jos Kreikka alkaisi menestyä omalla valuutallaan, kuinka perustella  nykyistä fiaskoa? Miten manipuloida Suomen kansaa uhilla, jotka ovat jo totisinta totta? Vai eikä Nokian osake ole jo riittävän alhaalla, työpaikkojen menetykset tulosta fiaskosta? Mitä menneen vuoden aikana on tehty oikein?

Vallitseva ideologia, maailmakuva, vaatii Kreikan jäsenyyttä yhteisvaluutassa, pohtii Tuomas Koukkunen. Jos toisin olisi, jos Kreikka alkaisi menestyä toisen ideologian pohjalta, pitäisikö vanha ideologia edelleen paikkansa, hän pohtii oikeutetusti?

Kun Neuvostovalta hajosi, kommunismi luhistui, kaatuiko se sen erinomaisuuteen? Perustellaanko hulluutta lähtien liikkeelle kehäpäätelmistä ja olettaen sen olevan paras mahdollinen lääke myös tautiin, joka alkoholistille on alkoholismissa itse myrkky ja sen jatkettu käyttö? Juoko juoppo unohtaakseen juomisensa?

Viedäänkö ongelmien selittely jälleen sivuraiteille, viekö koululaitoksemme ja sen pänttäävät aineopinnot lapsen logiikkaan, jossa itse pääasiat ja suuret linjat unohtuvat ja syntyy niksahtanut narsistinen persoonallisuus ja journalistina gonzon tuomat sivuraiteet tulevatkin pääasiaksi? Voiko nuoria tänään huijata, kuten 1960-luvulla tehtiin sosialismin monenkarvaisilla muodoilla ja jumalallisilla opeillamme? Eikö tuosta ajasta opittu mitään?

Valtavirta, vallitseva eliitti, puoltaa aina jo valtavia uhrauksia vaatineen tiensä käyttöä jo pelkästään oman maineensa pelastamiseksi konventionsa suojamuurin sisällä. Saksan ja Ranskan kohdalla kyse on samasta asiasta kuin aikanaan Concorden yliäänikoneen kohdalla. Fiaskon viemisestä surulliseen loppuun saakka, maksoi mitä maksoi.

Koska valtavirrat ovat olleet oikeassa, koulussa, yliopistoissa, kulttuurin ja tieteen hakiessa ulospääsyä uuden yhteiskuntamallin etsiessä paikkaansa niin lähiyhteisöissämme kuin alueellisena, kansallisena ja kansainvälisenä läpimurtonaan? Onko oma kulttuurimme tuomittu alusmaana imitoivaan ja jälkiomaksujien ajopuuna etenevään elämään? Eikö mikään lopulta muutu?

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

One Comment

Leave a Reply

Related Posts