Vain Suomessa voi järjestää urheilun arvokisat, jossa loppukilpailuun pääsevät 12 kilpailijaa joutuvat jatkamaan karsintakisaansa vielä senkin jälkeen, kun nämä kaksitoista on jo karsittu. Naisten seiväshypyssä syntyi Helsingin EM-kisojen toisen päivän skandaali kilpailijoiden käynnistäessä istumalakon. Suomessa sellaiset ovat sopimattomia. Kello kävi ja naiset pantiin kuriin. Nämä kävelivät riman alta.
Sairaskertomus
Toinen toisen kilpailupäivän rimanalitus syntyi, kun suomalaiset mitalitoivomme sairastuivat jo ennen kisojen alkua. Osa astui suorituksensa yli jo ennen kuin oli ehtinyt tarttua heittovälineeseensä. Tällaista suoritusta urheilija kutsui ylisuorittamiseksi. Sitä se tietysti onkin. Yksi sadan metri finalisti ei suostunut irrottautumaan telineistään. Se oli erikoinen tapa kiusata muita kollegoitaan ja lähettäjää. Hämäys onnistui täydellisesti.
Roman Sebrle syntyi marraskuussa 1974 Lanskroun kansallispuiston sydänmailla Tsekkoslovakiassa. Sen kauniimpaa ja monipuolisempaa luontoa, kuin missä Roman syntyi ja kasvoi, ei maailmalta löydy. Se on tuhansien lintujen levähdyspaikka muuttomatkoillaan. Sen terveellisempää elämää, kuin mitä tuossa maakunnassa aikanaan elettiin, ja eletään edelleen, ei voi Euroopassa ajatella elettäväksi.
Yhden miehen maajoukkue
Roman Sebrle lähestyy nyt 40 vuoden ikää. Hän kilpailee maanosansa mestaruudesta yleisurheilun kuninkuuslajissa, kymmenottelussa. Tarvittiin kokonaan uusi sukupolvi ennen kuin hänen piste-ennätyksensä rikottiin muutama viikko takaperin Yhdysvalloissa. Muutamalla pisteellä. Ihmiset näkevät valtavasti vaivaa vain muutaman pisteen tähden. Täysin turhissa ja keinotekoisissa suorituksissa.
Sebrle olisi parhaimmillaan voinut edustaa Suomea arvokisoissa viidessä eri lajissa ja menestyä niissä kaikissa nykyisiä urheilijoitamme paljon paremmin, valittamatta ja saamatta kramppeja, kuumetauteja, astumalla yli suorituksiaan tai katkomatta sauvojaan ennen maalia. Hänestä olisi voinut olla uusi kasvava sukupovi ylpeä kahden vuosikymmenen ajan. Sellainen idoli on arvokas kansakunnalleen. Kun itsetunto on koetuksella kansakunta hakee idoleja, herooisia sankarihahmoja, vahvoja johtajia.
Kymmenottelu on nopean ihmisen kestävyyttä ja kimmoisuutta vaativa moniosaajan laji, jossa vammautuminen voi tulla yhtä hyvin heittolajeissa kuin hypyissä tai juoksuissa, harjoittelukauden monipuolisessa raadannassa. Monipuolisuus fyysisesti ja henkisesti on aina geneettinen ominaisuus, jota voidaan myös kehittää. Onko meillä menty liian yksipuoliseen ihmisen hyväksikäyttöön?
Onko ihmisarvon mitta laskenut juuri tämän nykyisen talousmallimme seurauksena? Haemmeko sisällön sijasta vain sokeaa menestystä ja saalistamme sellaista, mitä emme ole ansainneet? Emmekö malta tehdä riittävästi pitkäjänteistä työtä menestyksemme eteen? Roman Sebrlen kymmenottelu vaatii valtavan työmäärän ja järjestelmällisen harjoittelun, valtavasti itsekuria. Pelkkä keihään kaari tai pikamatka ei riitä. Kertooko käsite “keihäänheittäjäkansa” jotain myös lyhytjänteisestä suorituksesta ja sen laadusta? Lyhyt vauhti, pönkkäjalka ja kiskaisu, karjunta perään. Kuka sellaista jaksaa seurata ja kuunnella sen sisällöllisestä viisaudesta, filosofiasta?
Hitaasti kypsyvä voittaja
Ensimmäisen arvokisamitalinsa Serle saavutti 25 vuoden iässä MM-kisojen seitsenottelussa. Nuorempana moniottelija ei voi menestyä. Lapsitähtiä ei synny. Moniottelijat tuntee jo yhteisöllisestä porukkahengestä, aikuisten miesten kypsyneestä persoonallisuudesta. Kaveria ei jätetä. Hurtti huumori säilyy läpi pitkän ja rasittavan kisan. Kymmenottelijat erottuvat yksilöurheilijoista, yhden lajin ihmisinä kentällä ja valmentautuessaan kisaan.
Ilmiö muistuttaa poikkitieteistä työtä verrattuna yhden alan spesialisteihin. Valmentautuminen on sielläkin erilaista ja tulokset pyrkivät muuhun kuin karjuntaan moukarihäkissä.
Seuraavana vuonna Sebrlen mitaliputki jatkui Gentin sisäratojen MM-kisoissa ja Sydneyn kesäolympialaisissa. Lissabonin sisäratojen MM-kisoissa tuli ensimmäinen kultamitali vuonna 2001 ja keväällä Roman ylitti ensimmäisenä ihmisenä Götzissä kymmenottelussa 9000 pisteen rajan.
Seuraava tuon haamurajan ylittäjä, Aston Eaton, täytti silloin 12 vuotta. Hän lisäsi pistemäärään 14 pistettä alkukeväästä 2012 ja voisi edustaa Suomea arvokisoissa hänkin sadalla metrillä, 110 metrin aidoissa, 400 metrillä, pituudessa, seipäässä ja lopulta kaikessa muussa paitsi ei keihäänheitossa ja karjunnassa, olutkorien kannossa. Suomen kymmenottelu on keskittynyt keihäänheittoon, jota hallitsee norjalainen ja tsekki sekä kymmenet muut kansakunnat.
Millä perustein keihäänheittäjäkansa?
Tsekki Vitezlav Vesely voitti Helsingin EM-kultaa myös tänään ja häntä valmensi maailman kaikkein aikojen paras keihäänheittäjä Jan Zelezny. Vuosina 1992-2006 hän voitti yksitoista arvokisamitalia.
Yksikään suomalainen keihäänheittäjä ei ole päässyt lähellekään tätä suoritusta. Millä perustein Suomi on keihäänheittäjämaa tai yleisurheilumaa? Sijoituimme kaksi vuotta takaperin EM-mittelöissä pisteissä sijaluvulle 25 Euroopassa. Maailman tilastoissa olemme siellä missä jalkapalloilijammekin. Mistä tämä kertoo, kun muu Pohjola kuitenkin menestyy?
Onko Euroopassa noin paljon valtioita, kysyy nyt moni. Tänään norjalainen keihäänheittäjä oli yhden sijan Suomen Ari Mannion loistavaa suoritusta heikompi loukattuaan itsensä, mutta samaan aikaan norjalaiset saivat kolme mitalia kisoistamme huomaamattamme.
Oikeammin Andreas Thorkildsen ei loukkaantunut vaan poistui ystävänsä Pitkämäen kanssa herrasmiehen elkein ja myötätunnosta, yhdessä. Hän oli voittanut jo kahdeksan arvokisamitalia vuosina 2004-2011. Enemmän kuin yksikään suomalainen keihäänheittäjä, hänkin. Vain Paavo Nurmi kykenee kilpailemaan hänen kanssaan.
Hän ymmärsi ystävänsä tuskan omien kisojemme paineessa. Media ei ymmärtänyt. Se on mediayhteiskunnan ongelmien ytimessä koko ajan. Urheilutoimittajien työssä tämän raadollisuuden havaitsee konkreettisimmin. Seuraavana tulevat politiikan toimittajat ja vasta tämän jälkeen kulttuurikriitikot. Tieteen ja taiteen tekijät, jotka eivät koskaan tee itse mitään.
Oma mitalisaaliimme voi jäädä omissa kisoissamme, joita huiput vielä kiertävät läheisten Lontoon kisojen vuoksi, yhteen pronssiin. Mukana on vain vanhoja kehäraakkeja ja tulostaso todella surkea. Mihin tällaista itsepetosta tarvitaan?
Sebrle olisi Suomessa palvottu ja pilattu ihminen
Roman Seberlen mitalisarja on jatkunut katkeamatta Pariisissa, Ateenassa, Helsingissä, Moskovassa, Budepestissä, Göteborgissa, Osakassa, Birminghamissa, Torinossa uudelleen Pariisissa ja nyt hän tavoitteli mitalia arvokisoissa Helsingissä ja loistavaa sijoitusta myös Lontoossa. Vielä ennen viimeistä lajia hän oli mitalin tuntumassa häntä 15 vuotta nuorempien joukossa.
Arvokisamitaleja Roman Sebrlelle on kertynyt vuosien 2000-2011 välillä 18 kappaletta. Kuinka monta mitalia on kertynyt samaan aikaan koko Suomen yleisurheilijoiden arvokisoihin lähetetylle joukkueellemme? Vähemmän.
Mitä Sebrle tekee toisin kuin suomalaiset urheilijat ja heidän valmentajansa? Miksi hän pysyy noin vaikeassa ja vammoja aiheuttavassa lajissa huipulle joka vuosi ja myös sisäratakaudella? Mikä on hänen salaisuutensa menestykseen ilman vaikeita vammoja? Miksei hän ole alkoholisoitunut, kuten vaikkapa Matti Nykänen? Miksei hän kulje reissumiehenä viihdyttäen kansaa, kuten vaikkapa Tapio Rautavaara? Miksei hän ole kansanedustaja kuten oli Lasse Viren tai Antti Kalliomäki?
Opintomatkan paikka
Olisiko suomalaisten urheiluvalmentajien ja ylimielisen urheilujohtomme syytä tehdä opintomatka Roman Sebrlen kotikaupunkiin ja liikkua hetki sen ympäristössä, ilman päihteitä ja keihäänheittäjiämme sekä ylipainoisia moukarinheittäjiämme. Tutustua siellä asuviin ihmisiin ja samalla Sebrlen taustaan, kansaan?
Mitä hän mahtaa tehdä toisin kuin me täällä Suomessa? Mitä tuossa maakunnassa ja upean kansallispuiston maisemissa tehdään toisin kuin täällä meillä Suomessa? Olisiko meillä oppimista samalla myös jossain muussa, kuin kestävyysurheilun menetyksen saloissa?
Miten yksi ja sama henkilö voi juosta 100 metriä 10,64, 200 metriä 21,74, 300 metriä 35,12, 400 metriä 47,76, 110 aidat 13,79, hypätä korkeutta 215 cm ja pituutta 811 cm, seivästä 520 cm. Heittää keihästä 71,18 metriä, kiekkoakin liki 50 metriä? Miksi sen on sallittu, tehty mahdolliseksi? Miksei kukaan ole voinut sitä estää? Edes oman kansamme kiusaajat, opettajat ja valmentajat? Puuttuvatko tällaiset “valmentajat” tuolta alueelta?
Toki Aston Eaton oli vielä selvästi nopeampi pikamatkoilla kevään uudessa ennätyssarjassaan. Mutta se on jo toinen tarina.
Yhdysvalloissa psykologiaa opiskeleva ammattilainen on myös sellaisen koulukunnan tuote, jossa mahdollisuus vilppiin on suurempi kuin kaksi vuosikymmentä huipulla pysyneen Roman Sebrlen kohdalla on ollut mahdollista. Kahden vuosikymmenen aikana hän olisi jäänyt taatusti kiinni vilpistä. Kuten pääosa omista huipuistamme on jäänyt.
Hokeminen on turhaa
Kurinalaisuuden hokeminen on aikamme ilmiö. Saksan Angela Merkel on siinä euroalueen johtaja ja Suomi kurkkii hänen olkansa takana. Se on suomalainen tauti ja kertoo tavastamme imitoida. Talouskuri Euroopassa on joko kelvollinen toimintaohje tai pohjaan vetävä ankkuri. Nyt hoetaan samoja ismejä ja ne eivät mene perille. Sama tauti koskee huippu-urheiluamme. Vaihtoehdoton hokeminen.
Kansallisia budjettejamme ja pankkeja on vaikea lähteä ohjailemaan sen enempää kuin siirtää tsekkien urheilijoita omaan joukkueeseemme yleisurheilussa. Kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ei voi puuttua eivätkä menestystekijät ole markkinataloudessa lainkaan samat kuin politiikassa. Kunnat eivät ole nekään regionaalisia kohteita ja palapelin paloja. Niillä on myös mentaalinen ja spatiaalinen paikka elämässämme. Moniottelija ei ole yhden asian ilmiö ensinkään.
Välineelliseen elämään oppinut ihminen näkee vain välineet ja ihminen sekä kunnat, valtiot, kansakunnat, ovat nekin vain välineitä. Keihäs on keihäänheittäjän väline ja keihäänheittäjä valmentajineen urheilujärjestöjen väline. Niiden oppimisella ei ole mitään tekemistä Ari Mannion ja hänen isänsä sekä Lehtimäen Jyskeen kanssa, jota kuntana ei ole enää olemassakaan. Jorma Kinnunen valmensi pojastaan mestarin hänkin. Kaikesta häneen kohdistuneesta kiusateosta huolimatta.
Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen muodostivat oman niskuroivan urheilumme toisinajattelijoiden eliitin. Juha Väätäinen oli samaa toisinajattelijoiden uuden ajan airueen herätysliikettä.
Politiikan teon välineet
Oleellista on, että tulevana urheilusunnuntaina jalkapallo vetää italialaiset ja saksalaiset televisioitten ääreen. Jos loppuottelussa ovat, kuten jalkapallon EM-kisojen alussa kuka tahansa saattoi ennustaa, Espanja ja Saksa, talousunionin tiivistäminen ei kiinnosta sen enempää Espanjassa kuin Saksassa tuona hetkenä.
Angela Merkel kun on mukana kisapaikalla. Se onkin viisasta nyt kun vasemmiston kannatus on Euroopassa nousussa ja Merkelin oma asema horjuu. Jos taas loppuottelussa ovat Euroopan pahat pojat, Italia ja Espanja, Saksan mahti euron johdossa saa kolhun. Merkelin asema horjuu enitsestään. Ranska on jo siitä irtautumassa, vaatii talouskurimuksen kahleitten vapauttamista yhä rohkemmin, eikä se saanut lohtua edes jalkapallosta. Britit odottavat paljon Lontoon kisoista ja ottavat etäisyyttä euroon.
On mahdollista, että Roman Sebrlen kaltaisten urheilijoitten takana oli aikanaan enemmän Tšekkoslovakia ja sen järjestäytynyt urheilijavalmennus kuin nykyinen Tsekki. DDR urheilumahtina oli kokonaan muuta kuin nykyinen Saksa.
Tappio Italialle tai Espanjalle on isku Merkelin tukemalle kansalliselle kurinalaisuudelle, suomalaisten ahtaille kaarteille olympiastadionillamme. Ne tuovat mieleen ulkoa ohjattavuuden ja kurin, jota sosialismin totalitarismi edusti.
On vaikea kuvitella, että Saksa olisi itsekään valmis muuttelemaan budjettiaan EU-komission käskyistä. Niinpä sen peli vaikuttaa kaksinaamaiselta ja moni toivoo Italian voittavan sen jo välieräpelissä. Britit ottavat koko ajan etäisyyttä Lontoon kisoineen euroon ja itsemäärämisoikeutensa varmasti säilyttäen. Näin, vaikka euro ei hajaoaisikaan, EU tulee jatkossa varmasti pirstoutumaan. Suomessa fragmentoituminen näkyy jopa kuntien välillä ja sisällä sekä poliittisissa puolueissamme.
Jostakin syystä kaikkien voimalajien taso on romahtanut ja moukarifinaaliin pääsi tänään Helsingissä tuloksilla, joita Neuvostoliiton hirmujen heittäessä moukaria ei olisi voinut todeksi kuvitella. Miten taantuma voi olla kymmeniä metrejä?
Jotain urheilijoittemme valmentautumisessa on pahasti vialla silloin, kun tulostaso jää kauas 1980-luvun tasosta. Tai jotain oli pahasti vialla 1980-luvulla.
Tuo jälkimmäinen kysymys lienee lähempänä totuutta hakeva. Urheilun ja menestyksen asemaa yhteisön ja yksilön, kansakunnan näkökulmasta, on syytä pohti mahdollisimman kriittisesti ja kiihkottomasti myös Suomessa.
Huipulla ureheilu on ammatti ja pyrkimys pysyä oman ammattinsa maailman parhaana on omituinen tavoite. Etenkin, jos ammatti on sekin luonteeltaan arveluttava ja asetta sen harjoittajat eriarvoiseen asemaan.
Miten on mahdollista hypätä korkeutta, loikkia kolmiloikkaa, tai heittää keihästä, moukraria, uida altaalla huimia tuloksia, jos erot raajojen ja vartalon pituudessa ovat liki puolen metrin rajoissa liikkuvia?
Eikö kyse ole jo enemmänkin tietyn vartalotyypin ihannoinnista ja kyllä tuossa ammattissa niin etniset kuin kulttuuristekin erot näkyvät ja korostuvat. Halutaanko niitä jotenkin ihannoida ja korostaa? Ja jos halutaan, miksi?
Tai halutaanko antaa negatiivista palautetta joillekin vartalotyypeille?
Entpä jos pyrittäisiin kouluissa ja kotona, työpaikoilla, antamaan positiivista palautetta ja jätetäisiin negatiivinen kokonaan ulkopuolelle, häpäisy sekä nolaaminen kolulaitoksemme ja työpaikkojemme yhteisöllisessä elämässä rikolliseksi teoksi, kriminaalien työksi.
Aiheesta kun on tehty ihan laadukas väitöskirjakin. Koulumme häpäisee edelleen ja vielä tänäänkin, työpaikkojen tapaan, pyrkien lannistamaan ja nöyryyttämään jo lapsesta alkaen.
Syntyy kierre, jossa positiivista palautetta ei saa ja lopulta tukijat ovat kokonaan kadoksissa. Näitä hupsuja numeroita antavia aikuisia tapaa työpaikoillakin, Tutake keskusteluissamme. Heille se on vallankäytön ja kiusanteon väline, tapa muuttaa työpaikan ilmapiiri mahdollisimman kireäksi ja negatiiviseksi.
Se väline on otettava heiltä pois. Heistä kukaan ei ole Roman Sebrle, ei sinne päinkään. Omasta mielestään tällainen ihminen on kuitenkin Jumalasta seuraava, ja taatusti narstisena häirikkönä ylöspäin. Kun Jumalaa tällaiselle tunnevammaisella ei ole, kuinka muuten voisikaan olla? Tällaisen ihmisen yläpuolelle ei voi asettaa edes jumaluutta, normeja ja arvoja.
Sen sijaan kritiikin kohde, lannistettava, voi olla ainakin sinne päin. Ja jos ei ole, entä sitten? Roman Sebrle on maailman toiseksi parhaana, vain kymmenen parhaan joukkoon sijoittuneena, täysin nolla lajissaan Helsingissä.
Sellainen ammatti on mahdoton miljoonien leiväksi ja ruokittavaksi. Ei sellainen kelpaa kansakuntien samaistumisen kohteeksi ammattina. Jossa tavoite on saada yksi tai kaksi mitalia Lontoon olympialaisissa satojen ammattien joukossa. Sellainen ei ole tervettä. Sofistikoitu sivistyskansa ei tällaisia sankareita kaipaa, päinvastoin. Sankarit löytyvät lähiyhteisöstä, oman perheen sisältä, sisäsen sankarin omasta elämästä.