Pumpulitiestä Jäämerentieksi

Arctic Basbylonista kirjoittaessani Jäämerentiestä tuli sen keskeinen teema. Rovaniemellä liikkuessa Jäämerentie tulee tutuksi, kun tuijottelee Pohjan Hovin ikkunasta Ounasjoen vastarannalle. Valtakadun suuntainen tie on saanut kantaakseen tuon maineikkaan nimen. Sitä pitkin pääsee joko Kemijoen ylittäen Saarenkylän kautta Kuusamontielle tai päinvastaiseen suuntaan Sodankylään johtavalle nelostielle.

Jorma Etton tie

Jäämerentielle Rovaniemellä johtaa Jorma Etton tie. Parhaiten hänet tunnetaan runokokoelmasta “Ajastaikaa“, jota presidentti Kekkonen siteerasi uudenvuodenpuheessaan. Runo alkaa sanoilla: “Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään..”

Muita Etton töitä muistan runokokoelmina “Elämä on”, “Kalenterin lehtiä”, “Madonnan kuva avaruudessa“, “Talvirunot” ja “Aika on tunne”. Näytelmistä muistuu mieleeni “Läskikapina“, “Valtias“, “Bändi“, “Itaran juustoista“, “Hyvä iltaa – henki menee“, “Oksat ja omenat” sekä “Helvetin 16“.

“Isännät ja isäntien varjot” kertoo talonpojan sortumisesta ja tuo mieleen Pentti Haanpään romaanin ja ajan, jolloin istuin Veikko Vennamon polvella lausumassa runoja kun talonpojat perustivat oman Pientalonpoikain puolueensa Pieksämäellä.

Olin silloin 6 -vuotias ja seurasin Vennamon tapaa saada kansa haltioihinsa ja hurmata heidät jumalallisella lahjallaan puhua tuntitolkulla takeltelematta ja tavalla, jota seuratessa uni ei tullut silmään lapsellekaan. Tänään  tällaisia poliittisia puhuja ei enää ole ja se on suuri vahinko. Kymikarjalainen toimittaja Seppo Tikka tätä pahoittelikin: “Kuinka kauan maalla on varaa vain kahteen poliitikkoon, Kekkoseen ja Vennamoon.” Se oli hyvin sanottu tuosta ajastamme.

Evakkotaival ja maanpaossa

Etton tuotteita olivat myös “Evakkotaival“, “Jätkä” joka kuvasi metsien miehiä ja heidän töitään, “Rovaniemi“, “Pohjoinen taikapiiri“, joka kertoi Lapin evakkojen maailmasta ja joihin törmäsin myöhemmin koskisotien tutkijana moneen kertaan Kemi- ja Iijoella. Kun yhtään savua ei saanut jättää väliin, mukaan mahtui kaikki maan ja taivaan väliltä puolen Suomen alueelta.

Lappi kun tuottaa yli kolmanneksen koskienergiastamme, 13 % metsiemme kasvusta, puolet marjasadostamme, joka viidennen ulkomaisen hotelliyöpymisen ja mahdottoman määrän poroja ja sääksiä. Itsenäisenä valtiona kalottialue olisi vaurain Euroopassa öljyineen ja satamineen Jäämerellä. Se olisi myös geopoliittisesti tärkein alue ja sieltä löytyisi valtaosa puhtaasta vedestämme, tosin nyt vielä jäässä.

Koskettavin kuulemani evakkomatka alkoi Vienan-Karjasta talvisodan aikoihin, palasi takaisin sinne jatkosodan menestyksen vuosina ja johti myöhemmin juuri rakennetun kodin polttamiseen, omin käsin, sekä matkaan evakkoreessä Sodankylään.

Jossa taas  saksalaiset polttivat Sompion evakkojen kylät ja pakomatka metsiin oli henkeä salpaavan hurjaa kuultavaa. Kun sinne taas rohjettiin palata, miinoitetussa metsässä, jokilaaksossa odottivat pelkät savuavat rauniot ja kaikki oli taas karren aloitettava alusta Korvasen ja Rieston, Madetkosken kylissä. “Merkkitulia” ja “Rakkauden oppi“, “Elämä on” ovat myös Etton tuotantoa siinä missä “Väärää rahaa“ ja “Joulupukin päiväkirja“.  Aloin itse kirjoittaa tuossa vaiheessa Arctista Babylonia rinnan ensimmäisen väitöskirjani kanssa.

Oma evakkotaipaleeni, piilottelu oman maan rajojen sisällä, oli alkamassa. Venäjällä kutsuivat Leninin näköiseksi mieheksi. Oletan, että siinä oli myös jotain slaavilaista symboliikkaa ja sitä samaa sai kuulla myös Brasiliassa ja Kiinassa. Argentiinassa ja Chilessä, Afrikassa, käsitteet menivät sekaisin. Australiassa niitä ei edes tunnettu.

Kemijoen virheistä paljon opittavaa

Lopuksi Sompion Korvasen kylässä suomalaiset Kemijokiyhtiön herrat hukuttivat ikuisen evakon kodin ja allasaluelaki evakkojen asuttamiseksi valmistui kuusi vuotta altaan rakentamisen jälkeen. Se on hyvin suomalainen ja hyvästä hallinnosta kertova tapamme. Ei se ole tuosta miksikään muuttunut, päinvastoin. Virolaiset auttakoot meitä nettiyhteyksien rakenteluissa sairaaloissamme.

Lohet eivät vieläkään ole oppineet käyttämään Kemijoen lohihissiä. Oulussa Hellaakosken hauki sentään oppi laulamaan havupuun oksalla käpyjä syöden. Se oli Iin Haminasta juuri sopiva lahja suomalaisen musiikin kehtoon Helsinkiin.

Kun epikriisit ovat kateissa tulee myrkytyksiä ja hoitovirheitä, joista omalla kohdalla selvisin sentään hengissä. Joka neljäs kuolemantapaus kun on joko hoitovirhe tai lääkkeiden aiheuttama myrkytys.

Lääke, joka on hyväksytty, saa aiheuttaakin myrkytyksen, joskus jopa monta samalla lääkkeellä toistaen. Niihin viranomainen  ei hyvässä hallinnossamme puutu. Oli hoitaja vaikka kuinka juovuksissa ja jurrissa 1980-luvun Suomessa ja kuoli myöhemmin omiin rohtoihinsa.

Sompion tutkana

Sompion tutkaksi kutsuttu Kemijokiyhtiön edusmies kulki kairassa talosta toiseen ja tilojen hinta saattoi muuttua moninkertaiseksi matkan varrella jakamattomista osuuksista perikuntien sisarten kanssa erikseen neuvoteltaessa. Neuvottelutaidossa Lapissa auttoi aina viina ja kateus. Kun raha oli harvinaista, sitä kannatti kantaa salkussa mukana.

Pääosa Sompion evakoista jäi asumaan tiloilta saamiensa  rahojen turvin tilalle ja inflaatio söi rahat niiden vuosien aikana. Altaan rannalla odotti jalasmökki. Taakse altaan alle jäi satojen hehtaarien koskematonta järeää männikköä, jota myöhemmin sahattiin altaan jäiltä. Kun allas oli alarajallaan, ne olivat miehen mittaisia kantoja ja turvelautat peittivät myöhemmin altaat.

Altailla liikkuminen muuttui hengenvaaralliseksi. Jossakin sen aaltojen alla olivat uudistarkennukset ja raivatut pellot, mutkittelevat Sompion jokilaaksot. Niitä etsittiin verkkojen paikoiksi. Kukaan ei niitä huomannut merkitä altaita rakennettaessa.

Eton tuotantoa ovat myös “Paikkoja”, “Pieni kansa sai kaiken kestää”, “Elämää metsässä”, “Välitila” ja “Ihmisen aikaa”. Moni suomalainen jää tänäänkin evakkotaipaleellaan välitilaan ja elämä on hänen parasta aikaansa, Matti Nykästä lainaten. Suomessa tapaa paljon välitilaan jääneitä, evakkomatkalla olevia ihmisiä.

Puuvillatie pumpulienkeleille

Jäämerentie on Rovaniemen ja Petsamonvuonon länsirannalla sijainneen Liinahamarin sataman yhdistänyt, vuonna 1931 kokonaisuudessaan valmistunut suomalaisen työn komea saavutus, 531 kilometriä pitkä ja viisi metriä leveä uhmakas tulos.

Myöhemmin siitä oli tuleva valtatie neljän jatke, kunnes se jäi lopulta vuonna 1944 luovutetulle alueelle ja valtatie neljä johtaa nyt Utsjoelle, Saamen sillalle. Se silta ei johda minnekään verrattaessa sitä Jäämeren tien satamaan ja matkaa kohti niin koillis- kuin luoteisväylääkin.

Forssa tunnetaan pumpulienkeleistään ja raakapuuvillasta. Koko kaupunki syntyi tämän pumpulin varaan. Kun tämän raaka-aineen saanti miltei kokonaan tyrehtyi ensimmäisen maailmansodan aikoihin, sotatarvikkeiden kuljetusten sitoessa harvat tuontiväylät, Lapin olojen tuntijat pantiin töihin. Niin olisi pantava nytkin ja jätettävä Välimeren tuntijat työttömiksi, kiusattava heitä ja heidän liittolaisiaan politiikassa ja taloudessa, maan köyhdyttäjinä. Ei toki Jäämerentien tuntijoita. Heitä tarvitaan.

Lennart Hallenin urakka

Vuonna 1915 työ annettiin puutavaraliikkeen johtaja Lennart Hallenin tehtäväksi. Hän raivautti hetkessä tien Ivalosta pohjoiseen jänkien ja kairojen halki pitkin Paatsjokilaaksoa Norjan Kirkkoniemeen. Olen sen kulkenut jalkaisin ja pohtinut Hallenin ratkaisujen motiiveja vanhoja karttoja maantieteen professorina ihmetellen. Hän on ollut epäilemättä huumorintajuinen mies ja tuntenut lappilaisten luonnetta. Siinä fatalismi ja taikausko ovat yhtä tärkeitä kuin tapa etsiä sopiva paikka ylittää jänkäkurppien pesimäpaikat.

Kaikki tapahtui niin nopeasti etteivät norjalaiset byrokraatit ehtineet edes hidastamaan Lennart Hallenin työtä Norjan metsissä. Vasta myöhemmin sovittiin kauttakulku alueelle kansainvälisin sopimuksin “vanhaa tehtyä tietä myöten”. Harvasta tiestä tulee niin ikivanha, museotie,  ja niin nopeasti. Hallenilla ovat olleet Veikko Huovisen ajatukset tietä tehdessään.

Samalla tavalla rakennettiin Kemijoki ostamalla sodan aikana koskisuudet kuin kuolleet sielut ja Kuusamossa tätä taktiikkaa kokeilivat kilvan puutavarayhtiöiden omistama Pohjolan Voima ja valtion omistama Kemijoki Oy. Kosket ostettiin jopa moneen kertaan ja rahaa kuljetettiin helikoptereilla. Puhuttiin Lapin markasta. Näillä etelän herroilla oli mielessä vain ahneus. Se ei riitä jokien rakentamiseksi Kuusamossa, Koillismaalla. Siinä venäläisilläkin oli jo sanansa sanottavana ja etelän bulvaanit maan rajojen takaa olivat hekin mukana saalistamassa jalokalan kutupaikoilla.

Pumpulitalvi

Lennart Hallenin vuotta 1916 kutsuttiin Lapissa pumpulitalveksi. Tuolloin 520 kilometriä pitkän tien varteen rakennettiin miehistökämppiä ja hevostalleja, myöhemmin majataloja ja sotilasparakkeja.

Hevosia oli puuvillan ajossa 800, poroja yli tuhat ja miehiä 1200 henkilöä yötä päivää ajaen. Hevoskuormassa oli 2-3 paalia, porokuormassa yksi. Paalin paino oli keskimäärin 230 kiloa. Matka kohti Forssaa oli pitkä, mutta vei aikaa lopulta vain muutaman vuorokauden. Kaikkiaan matkaan lähti yli 5000 paalia tammikuusta 1916 huhtikuuhun 1916. Oli kiire. Ajat olivat levottomia, kerrottiin Kajaanista ja Tampereelta. Hallenin oli saatava urakkansa loppuun ennen myrskyn alkua.

Tämä ihme sai aikaan sen että jo vuonna 1918 valtiopäivillä esitettiin Jäämeren rautatien rakentamista ympärivuotisen vienti- ja tuontikuljetuksen hoitamiseksi Rovaniemeltä Petsamonvuonolle tai Norjan Neideniin. Mihin nämä asiat ovat unohtuneet suomalaisilta tänään?

Tekniikka on sentään toinen nyt, sata vuotta myöhemmin ja Jäämeri jäästä vapaa, öljy ja muut rikkaudet odottamassa pitkin Nordenskiöldin osoittamaa väylää kohti Aasiaa ja Venäjän rikkauksia sekä suurten jokien suistoja. Millaisia ovat nämä oman aikamme pumpulienkelten jälkeläiset ja Lapin tuntijat? Missä ovat oman aikamme Lennart Halleenit? Nyt ei uhkaa suursota eikä sisällissota.

Ainut vaarallinen mies on Timo Soini. Kokoomuslaisen helsinkiläisen poliitikon bongaaminen Taivalkoskella, Pelkosenniemellä ja jopa kairassa lähellä Neideniä on tänään mahdollista ajaen maastoautolla majapaikalle.

Nikolai toisen määräys – Petsamontiestä Jäämerentieksi

Lopulta Suomessa olevat venäläiset sotilasviranomaisetkin alkoivat kiinnostua maantiestä Ivalosta Petsamoon. Kesäkuussa esiteltiin keisari Nikolai toiselle Jäämerentien toteuttamista ja keisari siirsi sen Suomen valtiolle hieman ennen teloitustaan. Ei hän sitä voinut aavistaa.

Samana vuonna Suomen tie- ja vesirakennushallitus alkoikin rakentaa maanteitä Lappiin sekä samalla lennätin- ja puhelinjohtoa sekä majataloja. Lennätin vedettiin ensin Rovaniemen ja Ivalon kautta Petsamoon, josta venäläiset saivat merikaapelia pitkin yhteyden Britteinsaarille ja syntyi ns. Pietari-Lontoo linja numero 509. Suomi oli mukana suurvaltapolitiikassa Jäämerentien kautta tietämättään. Saksalaiset laivat eivät olleet eikä koko muu maailma.

Lapissa tuon ajan tiet olivat vaatimattomia myös Rovaniemen ja Ivalon välillä. Paikoin tiet olivat liki raivaamattomia ja majataloja puuttui. Ilman erikoisvalmisteluja Rovaniemeltä saattoi lähettää Petsamoon vain noin 50 miehen ryhmiä tai retkikuntia.

Rajalta eteenpäin tie oli viitoitettua, mutta enintään parin  metrin levyinen ja vaikeasti liikennöitävä. Tien varrella oli 18 sotilasparakkia, joihin mahtui joukkueen verran miehiä. Kaksitoista majataloa olivat noin päivämarssin päässä toisistaan. Ne oli tarkoitettu pääosin sotilaallisiin tehtäviin Virtaniemessä, Nautsissa, Höyhenjärvellä, Pitkäjärvellä, Salmijärvellä, Töllevissä, Petsamossa, Vuorenemissa ja Trifonassa.

Talvella Ivalosta kulki tie Virtaniemeen (53 km) ja sieltä kapea Petsamontien (160 km) vaatimattomia hevoskuormia varten tai pororaitoja käyttäen. Se oli vaatimatonta aikaa ja kesäisin kuljetukset järjestettiin veneillä Ivalosta Virtaniemeen, Salmijärvelle (100 km) ja täältä Kuvernöörinkoskelle.

Loppumatka kuljettiin tunturin yli kuormia kantaen (35 km). Nämä puuttuvat tieosuudet rakennettiin vasta vuoteen 1931 mennessä. Samalla Liinahamari alkoi korvata Trifonan Petsamonvuonon satamana. Petsamontie muuttui Jäämerentieksi.

Luonnonvarat käyttöön

Kolosjoen kaivoksen ja Kaulatunturin nikkelikaivoksen rakentaminen muutti Rovaniemen ja Liinahamarin liikenteen Posti- ja lennätinlaitoksen sekä yksityisen Petsamon Sekajunat -autoyhtiön ajasta kohti Lapin ja Pohjoiskalotin ”kansainvälistä” liikennettä. Yhteydet alkoivat olla päivittäisiä ja suuntautuivat myös Norjaan.

Suuri muutos tapahtui välirauhan puristuksessa. Rovaniemestä oli muodostunut vilkas välitysasema. Se toimi henkireikänä Liinahammarin kautta valtameren takaisiin maihin. Se vastasi Alaskan tien tai Keski-Afrikan tien kaltaisesta sota- ajan liikenteestä ja oli Talibantien tapainen Kabulin henkireikä tänään Pakistaniin.

1940-luvun alussa vajaan vuoden aikana  Pohjolan liikenne OY kuljetti tällä 531 kilometrin matkalla 330 000 tonnia tuontitavaraa, elintarvikkeita, raaka-aineita jne. sekä vei vientitavarana liki saman määrän pääosin puunjalostusteollisuutemme valmisteita. Vilkkaimmillaan liikenteessä oli yli 1500 autoa ja noin 3000 liikenne-, varasto- ja vartiomiestä. Mukana oli tietä hoitamassa lähes 1500 miestä sekä yhtiön omat poliisivoimat, noin 35 miestä. On muistettava, kuinka kyseessä oli lyhyt välirauhan aikainen levoton hetki joukkuekuljetuksineen ja varustauduttiin sotaan.

Ruotsalaiset liikennöivät Jäämeren tiellä 1940-luvun alussa noin 400 autolla ja kaikkiaan Lillehammerin liikene työllisti noin 10 000 ihmistä välirauhan aikana. Mukana oli myös sotilaitten lomailukuljetuksia Saksan ja Suomen sopiman kauttakuljetussopimuksen mukaisesti. Välirauhan solmimisen jälkeen saksalaiset hoitivat nämä kuljetukset omin välinein.

Näin suomalaisen kaluston rinnalle tuli mukaan saksalaisia kuljetuksia ja Lappi alkoi muuttua myös tässä merkityksessä lähemmäs kansainvälistä ympäristöä sotilaineen. Se että käytiin maailmansotaa tai että valmistauduttiin myös suursotaan, sisällissotaan, ei välttämättä käynyt mielessä tuon ajan paikallishallinnon pohdinnoissa. Lapin geopoliittinen merkitys ei oikein avautunut vielä tuolloin suomalaiseen maailmankuvaan. Helsingistä tutkaillen Lappi oli eksoottinen maakunta ja on sitä vieläkin. Suomi itsenäisenä valtiona oli sekin ajatuksena pohjoisessa vieras ja uutena se tuli esille myös Helsingissä. Siitä jopa äänestettiin.

Pelon ja toivon vuosi

Jäämerentien alku pumpulitienä vuonna 1916 ajoittui hetkeen, jolloin Suomi oli itsenäistymässä. Työoloja ja työaikalakia kehitettiin, oppivelvollisuutta ja sosiaalisia oloja kohotettiin, sanan- ja painovapauden ajasta puhuttiin ja kunnallinen demokratia otettiin esille. Kunnallislaki hyväksyttiin 16.3. 1917.

Pelon ja toivon pumpulivuotta seurasi itsenäisyysjulistus 6.12. 1917. Se ei ollut toki pitkän ja suunnitelmallisen kehityksen tulosta ja siitä oli jopa äänestettävä. Edellisen vuosisadan liki uskonnollinen nationalismi ei tuohon hetkeen huipentunut ja moni oli hakemassa lähinnä vain laajennuksia autonomialle tai mahdollista liittymistä Saksan tai Ruotsin ruhtinaskuntaa. Osa toki näki pelastuksen myös Venäjän suunnalta ja rintamalinjat syntyivät unohtaen samalla Petsamon ja Jäämerentien merkityksen.

Kun seuraavana vuonna päädyttiin sisällissotaan ja myöhemmin sen terroriin, sen jäljet näkyivät kauas 1960-luvulle ja aina 1970-luvun nuoriin. Vuoden 1918 tapahtumat jättivät syvät haavat ja rankan perinnön tuleville sukupolville. Kun tänään palataan vaaleissa ja politiikassamme usein vuosiin 1960 ja 1970, sillä ei tarkoiteta niinkään pelkästään tuon ajan yhdyskuntarakenteiden murrosta kuin vuoden 1918 raskasta perintöämme. Tämä perintö peittää alleen vuoden 1916 suuret tavoitteet.

Kuntien raskas taakka

Se mikä valtiollisessa elämässämme on jo sivuutettu ei ole ohi paikallishallinnon pitkässä sosiaalisen pääoman muistissamme. Etenkin Forssassa, pumpulitien ja Jäämerentien toisessa päässä,  nämä muistot ovat raskaampia kuin muualla Suomessa.

Se mikä katosi hyvinvointiyhteiskunnan kehityksen myötä ja osana vakiintuvaa Eurooppaa säilyi kauan talvi- ja jatkosodan sekä etenkin vuoden 1918 muistona juuri ruohonjuuritason elämässä. Jytky toi mieleen muistot, jotka liittyivät 1960-luvun ja 1970-luvun Suomeen, suuriin ikäluokkiin ja etenkin vuoden 1918 muistoon. Sen sijaan meillä unohdettiin suuren toivon ja positiivisen muutoksen vuosi 1916 ja sitä edeltäneet tapahtumat sekä 1800-luvun hurmoksellinen nationalismimme.

Mentaalinen taakka ja sen juuret ovat Suomessa paikallisia ja kunnat edustavat hyvin kirjavaa kuntakulttuuria. Niiden voimavarat ovat juuri tässä kirjavassa hallinnossa, joka ei suinkaan ole regionaalinen ja kartalle piirrettävä karttaharjoitelma vaan spatiaalinen, luova ja syvältä menneisyydestä kumpuava  innovaatioiden yhteisöllinen lähde. Sen loukkaaminen kuntarakenneuudistuksen yhteydessä, ylhäältä alas annettuna määräyksenä, vei pohjan pois kansalliselta identiteetiltämme, jossa kuntauudistuksen keskiössä on ollut aina ihminen, kuntalainen.

Suomen kunnissa ei kehitetä rajoja eikä kuntakorporaatioita vaan ikivanhaa kansalaisyhteiskunnan puheoikeutta. Se on suomalaisen pumpulivuoden 1916 tärkein sanoma ja suurin voimavaramme. Pumpulitie Jäämerentienä on suomalainen tie tänään vielä enemmän kuin takavuosina. Sen symboliikka on tärkeämpää kuin avautuva kauppa läpi luoteis- ja koillisväylän aina Aasiaan ja Tyynelle valtamerelle kahta suunta kulkien. Suomalaisten on vaikea ymmärtää pallokarttaa tasoprojektioina niitä tuijotelleena kouluissamme. Napa-alue on äärettömän suuri, mittakaavavirheet äärettömät, kun kyseessä on pelkkä piste.

Toinen jytky tulossa

Kunnissa syntyi jo varhain Ruotsin ja Venäjän tsaristisen vallan aikana hyvin vahva erilaisuutta korostava innovatiivinen elementti, jonka  rikkoi vuoden 1918 ikävät tapahtumat. Tässä nykyiset hyvinvointipalvelut, terveyspalvelun eri muodot ja sosiaalisesti oikeudenmukainen aluerakenne ovat eri asia kuin kuntarakenne. Tässä puurot ja vellit eivät saa mennä sekaisin ja lääninhallinnon muutoksessa näin ei toki voinut tapahtuakaan. Siinä ei puututtu yhteisöllisen kansan henkiseen pääomaan, mentaaliseen elämään ja sen yksityiskohtiin. Valtio sai tehdä lääninhallinnolleen mitä lystäsi.

Kuntarakenneuudistus ei pelasta julkista onnetonta talouttamme ja sen seikkailua euronsa kanssa historian lehdillä, Saksan sekä Ranskan sopimissa traumoissamme. Meitä on käytetty vaihtorahana jo kaksi eri kertaa ja kolmatta kertaa suomalaiset eivät sitä siedä kohdallaan. Siinä on jytkyn synnyn suomalainen ydin. Kun yksi jytky ei riittänyt, seuraa toinen ja koskien ruohojuuritason peliämme.

Ennen suuren odotuksen vuotta 1916, pumpulitien vuoden syntyä, me sovimme jo kuinka opetuksesta ei tingitä ja maassa ikääntyminen on taivaan lahja eikä ongelma. Kuntia ei perustettu sirkushuveja varten. Kunnat tekivät tiivistä yhteistyötä, rajat olivat näkymättömiä ja sitä ei pidä nyt kriminalisoida.

Alusmaan herraviha

Ylhäältä alas kuntiin valuneita ohjeita pelättiin ja vihattiin jo keskiajalla puhumattakaan 1800-luvun loppua ja vuotta 1916. Kun tie rakennettiin Jäämerelle, se tehtiin heti ja varkain, ettei norjalainen tai venäläinen sitä edes ehdi huomata. Myöhemmin tie vakiintui kaikkien yhteiseen käyttöön ja yhdistää yhteiseen satamaan. Se oli kuin Wahrenin ja Willebrandin tapa toimia pumpulitien toisessa päässä Lounais-Hämeessä. Kaikki tehtiin vikkelästi ja salaa, vakiinnutettiin myöhemmin.

Ensi tehdään ja sitten hallinto siunaa jo vakiintuneen käytännön. EU on täynnä tätä ajattelua. Miten muuten voi tehdä, jos se mitä tehdään on kokonaan uutta ja innovatiivista? Miten sen selität hallinnolle, oli se miten hyvää tahansa, jos se koskee sen uudistumista ja innovointia samalla? Kun se tehdään vielä pienissä kunnissa, maaseudulla, vastaanotto on metropoleissa pelkästään ylimielinen ja halveksiva. Näin suomalaiset oppivat käytännön, joka oli opportunistinen ja herroja pilkkaava.

Poliittiset virkanimitykset levisivät Suomeen pääosin Ruotsista, mutta toki myös Venäjältä ja ovat säilyneet maan rakenteellisen korruption ytimessä vaikka se on maailmalla tuomittu ja kielletty rikoksena. Rakenteellinen nepotismi levisi meillä kuntien ja vanhan hallinnon kautta myös valtion tuomana lahjana hyvä veli verkostoihimme.

Tuo nepotismi salli myös kahtia jaetun kansan ja kiusaamisen sen kulttuurina. Sillä voitiin aina tarvittaessa hajottaa ja hallita alusmaan pieniä kuntia käyttäen apuna valtiollista läänitystä. Luojan kiitos se on nyt mandaattivirkojen ylläpitäjänä hävitetty. Jokaisella vanhalle puolueelle ei riitä enää virkoja, kun suuret ikäluokat jäivät eläkkeelle ja pienten ikäluokkien oli heidät korvattava.

Lähiyhteisön maailmankuva

Lähiyhteisö on se, mikä näyttäytyy lapsille ja aikuisille todellisena, miltä maailma näyttää -yhteisönä. Näin myös uuden virtuaalielämämme ja -yhteisön aikana. Juuri kunnissa opittiin lähiyhteisön taidot mentaalisten alueiden sisällä, ei regionaalisina karttaharjoitteluina. Tällaiset kartat ovat regionaalisina ja kehitettävinä spatiaalisina alueina, sairaanhoito- tai työssäkäyntialueina, tuttuja vain alan ammattilaisille yhdyskunta- ja aluesuunnittelussa tietokonemalleineen.

Niiden esittely koskien palvelujen  sijoittelua suurelle yleisölle on mahdotonta. Ne kun liittyvät toimintojen sijaintiehtoihin, lokalisaatioteorioihin ja optimaalisiin rajojen rakenteluun tieteellekin vaativana tehtävänä. Niillä ei ole mitään tekemistä perinteisen kuntaorganisaation ja niiden kulttuurin kanssa lähidemokratiassamme. Kirurgi ei kysy neuvoja lautakunnaltaan, miten työnsä suorittaa omassa ammatissaan, eikä ala sitä lautakunnalleen selvitellä maallikkojäseninä.

Kunnissa opitaan lähiyhteisön taidot ja sen on tuettava kylien ja kaupunginosien omaehtoisen arkielämän toteutumista. Lähiyhteisön taidot, käyttäytyminen ja pelisäännöt ovat ainut keino korjata syrjäytymistä ja ikäihmisten pitämistä aktiivisina myös osana työyhteisön elämää ja koko lähiyhteisön sosiaalista kulttuuriamme. Tätä pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologiaa on vahvistettava, ei rapautettava. Se kun on koko toimivan yrityselämämme ydin ja moraalinen jatke myös palvelujen tarjonnassa oli nämä palvelut mitä tahansa.

Kansalaistaidot kunniaan

Kaikkea ei ratkaista politiikalla. Kunnan on siirrettävä yksilölle sitä vastuuta, joka on nyt hämärtynyt ja siirretty jopa arkijärjen käytössä yhteiskunnalle. Syrjäytyminen syntyy käytännöstä, jossa et osa enää lukea ja vanhemmilta opit päihteitten käytön. Jos ne ovat uusia kansalaistaitojamme, syntyy slummikulttuuria. Vanhat kansalaistaitomme on nostettava kunniaan ja tehtävä niistä pumpulitien päässä hyve. Tämä ei maksa mitään mutta muuttaa kaiken.

Kun vanhat puolueet jäivät kiinni vanhaan konventioon, takiaispuolueena viimeisimpänä esimerkkinä kristillisdemokraatit jatkavat vanhaa käytäntöä, jossa sisäministeriön kansliapäällikkö on ministerin oma kaveri, ei alan pätevin virkamies, silloin rikotaan yleiseurooppalaista lakia, normeja ja eettisiä, moraalisia ohjeitamme.

Rakenteellinen korruptio kuriin

Suomen Kuvalehden (SK 37) artikkelissa  Jacob Södermanin mukaan oikeuskansleri ei tee työtään, on nostanut kätensä ylös. Valtuudet kyllä olisivat toimia toisinkin.

Kun kyseessä on maan tapa, rakenteellinen korruptio,  kuten takavuosien vaalirahoituksessamme, median on se myllytettävä ulos maastamme. Kun löperö laki antoi mahdollisuuden rötöstellä, kepulainen eduskuntaryhmänsä vetäjä kieltäytyi ilmoittamasta tukijoitaan ja perusteli sitä löperöllä lailla, jossa ei ollut lainkaan sanktioita.

Löperö laki oli poistettava ja otettava yksi ja vähän useampikin esimerkki siitä, mikä on oikea ja terve maan tapa ja laki, jota normit myös moraalisesti ja eettisesti tukevat. Parhaat on saatava virkoihin, ei sopivimpia hyvä veli verkostoista hakien ja itse niitä pienessä piirissä täytellen. Tämä koskee Suomessa niin julkista hallintoa kuin yksityisiä yrityksiämme ja niiden toimintakulttuuria.

Puolue on kansanliikkeenä vastuussa myös moraalisesta ja eettisestä auttamisesta. Se ei ole vain tapa hankkia julkimoille hyviä ammatteja tai etuuksia joista Forssan tapaan riidellään kunnanjohtajan sairasloman aikana. Jokaisella on vastuu kasanliikkeessä ihmisenä ja jokainen elämä on pyhä, ainakin perussuomalaisille. Toki jokainen voi tehdä jotakin – vasemmalta oikealle.

Demokratian rappio lopetettava

Perussuomalaiset keräävät jäsenensä ja äänestäjänsä tasaisimmin kaikista ikä- ja sosiaaliluokistamme. Tosin nuoria on hieman muita enemmän ja potentiaalinen lasitaivas korkeammalla kuin muilla. Niitä, jotka voisivat äänestää puoluetta, on enemmän kuin muiden puolueittemme kohdalla, noin joka kolmas suomalainen. Monipuolinen ammattijakauma ja poliittinen näkemys on sekin rikas ja kattava noin 600 000 suomalaisen joukossa. Kuntavaaleissa heitä on tulossa lisää.
Se antaa monelle elämässä mielekkyyttä puolueesta riippumatta.

Politiikassa luottamus omaan elämään ja tulevaisuuteen on palautettava. Demokratian ja puoluelaitoksen kriisi on hoidettava yhdessä. Jokainen ajamassa omaa etuaan ei voi olla perussuomalainen arvo. Eikä epäonnistuminen voi olla kaiken loppu. Nuorille on annettava anteeksi ja mahdollisuus myös oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Niin ovat tehneet kaikki muutkin ikäluokat ja vuonna 1918 kaikkein surullisimmalla tavalla epäonnistuen. Sitä taakkaa kanamme vieläkin pumpulitien toisessa päässä.

Kunta on ystävyyttä, suvaitsevaisuutta, työtä ja palveluja yhdessä toimien.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

One Comment

  • […] Arctic Basbylonista kirjoittaessani Jäämerentiestä tuli sen keskeinen teema. Rovaniemellä liikkuessa Jäämerentie tulee tutuksi, kun tuijottelee Pohjan Hovin ikkunasta Ounasjoen vastarannalle. Valtakadun suuntainen tie on saanut kantaakseen tuon maineikkaan nimen. Sitä pitkin pääsee joko Kemijoen ylittäen Saarenkylän kautta Kuusamontielle tai päinvastaiseen suuntaan Sodankylään johtavalle nelostielle.  […]

Leave a Reply

Related Posts