Postmodernin ajan sekatyömiehet ja tosi-tv:n uutiset
Brittitutkija Richard Sennett puhuu tutkimuksessaan työelämän uudesta vaatimuksesta. Enää ei menestykkään ammattinsa osaava ja liikaa työhönsä kiintynyt ammattimies vaan monialataituri. Sennett on visionääri, sosiologi ja myös Suomessa arvostettu ”romantikko”. Helsingin Sanomat lainaa häntä usein (HS 17.7; Markku Saksa).
Saksan mukaan Sennett on väärässä väheksyessään ammatti-ihmisiä ja lainaa työelämän tutkijan Antti Kasvion mielipidettä, jossa ammattitaito ei ole kadonnut minnekään. Sen vaatimukset vain ovat muuttuneet ja edellyttävät uudenlaista yhteistyötä. Moderni yhteiskunta kaipaa toki yhä enemmän ja korostetummin ammattitaitoa. Kollektiivinen ja verkostotyö ei suju yhtään sen vähäisemmällä ammattitaidolla kuin aikaisemminkaan – päinvastoin. Onko postmoderni verkosto uuden sekatyömiehen alku?
Sennett puhuu eri asiasta kuin mihin HS:n artikkeli (17.7) viittaa. Postmodernin yhteiskunnan muuttuvat vaatimukset ovat sen innovaatiokentässä. Samat innovaatioaallot läpäisevät hetkessä myös institutionaaliset työnantajat puhumattakaan mainonnasta, rahoituksesta, mediasta, tutkimuksesta jne. Tällöin asenteet muuttuvat ja koko työmarkkinakenttä elää muutoksessa, joka ei suosi joustavan toiminnan kannalta hitaasti uutta omaksuvaa, mutta samalla monitaitoista ammattilaisuutta. Kyse ei ole niinkään ammattitaidosta kuin persoonallisuudesta. Korkeaa ammattitaitoa ei tietenkään korvaa pelkkä joustava tapa toimia ja ottaa vastaan haasteita, joista ei voi kunnialla selvitä. Näin löysiä Richard Sennett ei kirjoita.
Sen sijaan hidas jälkiomaksuja ei voi käyttää edes korkeaa osaamistaan muuten kuin tietyissä hänelle tarkoin ositetuissa tilanteissa. Pysähtynyt kello on täsmälleen oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa. Hieman jätättäväkin on kuitenkin paremman tuloksen antava, jos tarkoitus on näyttää aikaa.
Se että työelämässä on entistä enemmän erilaisia suoritteita, on osin harhaa ja syntyy lyhytkestoisuudesta. Tämä lyhytkestoisuus ei poista sitä tosiasiaa että kirurgia tarvitaan vain tiettyyn tehtävään ja mitä syvempi tämä osaaminen on, sitä varmemmin me häneen luotamme. Sennett’in virhetulkinnan takana on työhön motivointiin liittyvä harha, joka on nykyisin muuta kuin pitkä ura, ammattitaito ja tästä maksettava korvaus.
Kun työ muuttui projektimaiseksi, vakaat vaatimukset katosivat ja syntyi uusi työelämän ”sekatyömies” -tyyppi. Kun nuoret hakevat työelämästä sellaista motiivia, joka on ”heidän juttunsa”, ilmiö ei ole mitenkään uusi. Sen sijaan korkea ammattitaito ja samanaikainen vaatimus verkottumisesta moniin suuntiin on ilmiönä kasvava. Ne eivät millään tavalla sulje pois toisiaan vaan pikemminkin tukevat. Se että nuoret joutuvat nykyisin neuvottelemaan enemmän horisontaalitasolla ja keskenään eikä ainoastaan vertikaalisuuntaan, on ymmärrettävää ja välttämätöntä. Vaikka työsuhteista on tullut lyhytjänteisempiä, niitä ei hoideta ”supliikilla” tai vasemmalla kädellä ”vipeltäen”.
Tämä näkyy erityisesti mediassa, jossa toimittajalta edellytetään nykyisin vanhan paperilehden hallinnan ohella sähköinen viestintä internetin mullistaessa koko vanhan uutisvälityksen. Esa Mäkisen (HS 17.7) toimittaman kirjoituksen mukaan internet on tekemässä toista tulemistaan ja nyt läpimurtona. Sanoma-, talous- ja iltapäivälehdet ovat jo nyt mediana jäljessä internetin verkkosivuista 15-44 -vuotiaiden käyttäjäryhmässä . Päätoimittaja Reetta Meriläisen mukaan netti on muuttanut lehden uutisointitapaa, mutta vielä nyt paperilehti on keskiössä. Sille on jäänyt ”selittäminen”. Tulevaisuudessa netti on kuitenkin keskiössä ja muu rakentuu sen ympärille, kertoo Meriläinen.
Käytännössä se tulevaisuus on jo tänään. Nettisivuilta odotetaan syvällistä analyysiä ja paperiversiolta vähemmän kuvia ja turhia ilmoituksia. Vanhuksille menevät ilmoitukset ovat turhaa paperisaastetta, josta lehdet saavat palautetta yhtenään. Siihen olisi aika vastata.
Kun Helsingin Sanomien tilauskanta vähenee noin 100 000 lehti tarvitsisi liki 600 000 nettiasiakasta korvatakseen tappionsa. Käytännössä tällainen ei ole mahdollista. Tällöin parhaassa kilpailuasetelmassa on sellainen viestintä, joka saa tuloja yleisradion tavoin pakollisina lupamaksuina. Kuinka kauan tämä taas on mahdollista tiedotuskilpailussa kilpailulainsäädännön näkökulmasta?
Todellinen uhka tulee sellaisilta verkostopalvelimilta, jotka voivat kerätä uutisensa mistä tahansa ja kaikista mahdollisista lähteistä ilmaiseksi. Tulevaisuudessa suurimman muodostavat kansalaisten omat bloggerit ja Yahoon sekä Googlen tyyppiset ilmaisjakelu-uutiset. Google news ja agressiivinen nettiuutisointi on lainsäädännöllisesti yhtä ongelmallinen kuin nettinuorten tapa imuroida tuotteensa.
Lainsäädäntö tulee nopean ja muuttuvan innovaatioprosessin jälkijättöisenä havaintona tapahtumasta eikä se edes kiinnosta sellaista osaa kansasta, joka tuottaa itse uutisensa. Näin se on tehnyt toki ennenkin. Tosin vain harva on päässyt tai joutunut lööppeihin. Pääsääntöisesti otsikot on ostettu ilmoituksina. Entä kun uutinen on ilmainen?
Uutinenkin on tehtävä ja sen kiinnostavuus muuttuu toisin kuin nyt voisi visioida. Prosessissa passiivi kanasalainen on tullut ikään kuin katsomosta kentälle ja pelaa peliä, jonka kiinnostavuus on sen reaaliaikaisuudessa. On kokonaan eri asia seurata prosessia netissä jos kyseessä on nauhoitus kuin suoraa lähetystä, jossa on itse mukana. Television kiinnostavimmat ja seuratuimmat ohjelmat ovat ”tosi TV”. Se on askel kohti seuraavaa vaihetta.
17.7.06
Matti Luostarinen