Viimeisimmän tutkimuksen mukaan erot maakuntiemme välillä ovat kasvamassa yhdyskuntiemme ylläpidossa. Vielä suurempia erot näyttäisivät olevan kaupunkiemme sisällä mm. kansalaistemme terveydessä. Erot ovat jopa dramaattisia. On tapahtunut sellaista segregaatiota, joka lisää eriarvoisuutta, köyhyyttä ja vähäosaisuutta sekä kasaa rikkautta ja hyväosaisuutta juuri tietyille alueille epätoivottavalla tavalla.
Aluesuunnittelu laiminlyöty
Sosiaalimaantiede, terveysmaantiede sen osana, on toki tiennyt tämän ongelman olemassaolon olkoonkin, ettei sen harrastus ole ollut hyvinvointiyhteiskunnassa erityisen vahvaa. On syntynyt käsite hyvinkin homogeenisista kaupungeista ja maaseutukunnistamme. Oletamme, että ongelmia ei ole tai niihin ei kyetä puuttumaan.
Näin ei ole kuitenkaan ollut koskaan ja erot myös maaseutukylien välillä ovat suuria. Etenkin kylätutkimuksen kultaisina vuosina 1970-luvulla näitä eroja tutkittiin paljon ja niitä myös kyettiin korjaamaan aktiivisella yhdyskuntatyöllä ja kyläsuunnittelulla. Saimme niistä kansainvälistä tunnustusta, jopa ns. pikku Nobelin.
Oulu oli edelläkävijänä
Oulun yliopistossa otimme käyttöön tuolloin Sveitsistä lainatun suunnittelukartaston, jota edelleen kehitimme pohjaksi myös laajemmalle GIS -pohjaiselle suunnittelukäytännölle ja tulokset olivat rohkaisevia. Olimme vuosikymmeniä edellä muuta maatamme. Oulun teknopolis tarjosi meille apua, jota muualla ei ollut käytettävissä vielä 1970-luvulla. Insinöörityö ja maantiede, aluesuunnittelun poikkitieteiset ongelmat, kyettiin yhdistämään käytännön suunnitteluvälineistöksi.
Tutkimusta tehtiin etenkin suurten jokilaaksojen tutkimusten yhteydessä, Rovaniemen maalaiskunnassa, Pudasjärvellä, Ylä-Savossa ja rajun muutoksen kokeneissa kaupunkikunnissa, joissa sosiaaliset ongelmat olivat jo kansallisista tilastoistammekin havaittavia. Tällaisia olivat mm. Raahe ja Tornio suuren sisäänmuuttonsa jälkeen Raahe Rautaruukin takapihana. Tutkimuksemme saivat tuolloin myös runsasta kansainvälistä huomiota.
Oulun yliopisto tunnettiin yhdyskunta- ja aluesuunnittelun kansainvälisenä huippuyksikkönä. Olkoonkin, ettei näitä nimityksiä tuolloin vielä käytetty.
Loimijokiohjelmasta maailmalle
Loimijokiohjelman yhteydessä esitin vastaavien selvitysten ja kehittämisohjelmien käynnistämistä myös Lounais-Hämeen, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan savialueille yhteistyössä alueen tuolloin perusteilla olleen ammattikorkeakoulun, MTT:n ja yliopistojen yhteistyönä 1990-luvun alussa. Rahoitus ohjelmaan olisi hankittu EU-kauden alkaessa kansanvälisenä rahana, kuten Susagri (Sustainable agriculture), ERNIE (European Rivers Network) tai Susdev (Sustainable Development) China.
Tällä työllä olisi voitu välttää hallitsematon yhdyskuntarakenteiden rapautuminen tulevan metropolipolitiikan tuloksena sekä seurata talouksittain kehitystä myös koko laajan talousalueen sisällä. Osana kansainvälisiä ohjelmia talouden vakauttaminen olisi onnistunut yhteistyössä mm. yrittäjien ja alueen kouluttajien kanssa. Tuolloin, 1990-luvun alussa, ohjelma kuitenkin vielä tyrmättiin heikon kansainvälistymisen seurauksena ja 1960-luvun hengessä eläen. Agropolis käynnistyi sekin nilkuttaen projektina.
Kuntien johto ei ollut likimainkaan Oulun talousalueen tasolla. Vielä 1990-luvulle tultaessa Suomessa aluetalouden erot olivat suuria ja suunnitteluvälineet vaihtelivat valtavasti. Erot eivät ole syntyneet 2000-luvulla vaan paljon aikaisemmin. Sama koski valtion tutkimuslaitosta ja sen laboratorioita, niiden ikivanhaa 1970-luvun maailmaa, museota.
Innovaatiotutkimuksissa erot eivät syntyneet kuitenkaan esim. kuntakoon seurauksena Risto Harisalon väitöskirjaa lukien. Sen sijaan esim. yliopiston läsnäolo varmasti vaikutti Oulun talousalueella. Yliopistoon oli opittu luottamaan.
Reaaliaikaiseen mediatalouteen
Uudella tutkimus- ja kehitysvälineistöllä oli Oululle dramaattista etua. Muutosten tulkinta oli tullut reaaliaikaiseksi, poliittinen päätöksenteko tukeutui “salattuun” tietoon. Alueen taloudelliset, sosiaaliset ja myös kulttuuriset erot ja niiden syyt kyettiin tunnistamaan sekä opittiin ennakointi, visoivan toiminnan eri toimenpidevaihtoehtojen vaikutukset myös maaseudulla.
Maaseutu alkoi luottaa ”kaupunkiin” ja sen yliopistoon, tutkijoihin ja kehittäjiin. Innovaatioympäristö laajeni kohti Kempelettä, Kiiminkiä ja Haukipudasta. Oulu-, Ii- ja Kemijokilaakso ottivat yliopiston omakseen nekin. Se edellytti tutkijoilta kulkemista talosta taloon ja luottamuksellista keskustelua.
Ilmiö oli psykososiaalinen ja vaati aikaa. Helsingin tai Turun yliopistoilla ei ollut samaa syntyhistoriaa ja Tampereella kylätutkimus oli ongelmallista sielläkin tunkeutumalla pirkanmaalaiseen maaseutuyhteisöön. Lahdessa ja Päijät-Hämeessä kehitys suorastaan pysähtyi ilman omaa yliopistoa. Kylätutkimuksen isänä tunnettu tamperelainen Lauri Hautamäki valitteli tilannetta ja halusi mukaan lappilaisiin ohjelmiimme.
Loimijokiohjelmassa pyrittiin samaan, toimimaan pilot -alueena sekä kansallisille että myös kansainvälisille alue- ja yhdyskuntasuunnittelun ohjelmille ja niiden nopeasti kehittyville sähköisille välineille. Tämä olisi tuonut talousalueelle sen nyt kaipaamaa kansainvälistä näkyvyyttä. Osin siinä onnistuttiinkin.
Ongelmana oli hidas reagointikyky ja kyräily kuntien välillä, osaamattomuus ja tutkimusta kohtaan tunnetut epäluulot. Samaan törmäsimme myös aikanaan 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa Pohjois-Savossa. Kehityserot pienalueittemme välillä maaseudulla ovat innovaatiopolitiikassa tänäänkin dramaattisen suuria. Niillä ei ole mitään mahdollisuutta toteuttaa niitä noin 1500 lakisääteistä tehtävää, joita valtio on niiltä edellyttämässä.
Vielä tuolloin, niinkin myöhään kuin 1990-luvulla, tutkimus osana kehittämistä koettiin hämäläisissä kunnissa vieraaksi, jolloin tutkimus- ja kehitysohjelma jäi toteuttamatta koko laajuudessaan.
Kansainvälisyyskasvatusta pelätään
Samalla kunnat irtautuivat riidelleen lopulta kokonaan ohjelmasta, sen kansainvälisestä osasta, jolla hoidettiin alueelle EU:n ensimmäiset suomalaiset Life -rahaston tutkimus- ja kehittämisvarat sekä Recite rahoitus.
Niillä toteutettiin tuolloin mm. nykyinen MTT:n yhteyteen rakennettu Elonkierto opastaen ihmisiä ymmärtämään laajemmin edes luontosuhteemme kytkentöjä. Kunnat puolestaan olivat ulkona kansainvälisestä rahoituksesta ja kehitystoiminnasta. Kerran kieltäytyminen, oman hakemuksen purkaiminen kun raha on saatu, työlään hakuprosessin peruminen, vei maineen vuosikymmeniksi kansainvälisissä kilpailluissa rahoitusohjelmissa.
Tärkein oppi oli kuitenkin välineissä ja infrastruktuurin nopea kohoaminen myös uusille tutkimusalueille MTT:n sisällä. Seuraavan vuosikymmenen aikana tämä orastava alku kuitenkin menetettiin.
Valtio vei omilla toimenpiteillään luonnonvaratalouden tärkeimmät taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset saavutukset maaseudullamme. Syntyi 2000-luvun kapea-alainen maailmankuva ja sen toteuttajat, illuusiotalouden mediakasvatit saivat yliotteen tieteestä ja sen soveltajista, syväkulttuurista ja sen ”markkinoinnista”. Saneeraavat johtajat palauttivat innovaatiolaitoksemme takaisin 1960-luvulle.
Kaksi vuosikymmentä etuajassa
Tänään, seurattaessa vaikkapa kansallisia tutkimusohjelmiamme tai Forssan työpaikkamenetyksiä, sotesotkuja ja kuntien avuttomuutta yhteistyönsä järjestelyissä, tuon ohjelman toteutus olisi ollut varmasti paikallaan etuajassa ja tuntien myös ne tarpeet, joita vaikkapa Koijärven koulun ympärillä on käyty ilman yhteisöllisesti kaikkien tuntemaa maaseutukyliemme yhteistä kehittämisohjelmaa.
Pirstaleinen kemreeriajattelu ei ymmärrä Kojärven kaltaisen yhteisön merkitystä ja verkostoja muuhun yhdyskuntarakenteen kokonaisuuteen visionäärisenä suunnittelutehtävänä.
Ongelmien kohtaaminen odottamatta, päätösten teko vailla kunnon sitoutumista ja aluesuunnittelun välineistöä, niiden tuntemusta, on pahinta mitä Koijärvellä saattoi tapahtua yhteisöjä lujitettaessa ja tuettaessa lasten ja koulun sekä kodin välistä yhteistyötä.
Lapsuuden kokemuksia
Olin itse kokenut tämän saman epävarmuuden lapsena Iisalmessa, sen entisessä maalaiskunnassa, Hernejärven kylässä, jossa kylälle luvattu koulu ei koskaan valmistunut. Se vei yhden runkokylän tulevaisuuden sumuun ja samalla monen perheen lapset jäivät vaille peruskoulutusta.
Koko perheen eämänkaari muuttui tässä sumussa ja edessä olivat pakkomuutot tuon ajan vauraimmasta kylästä Iisalmessa. Itse osasin lukea jo ennen ns. supistetun koulun alkua kerran viikossa, lauantaisin, ja se oli minun pelastus oppikouluun Iisalmen keskustaan.
Koulumatka oli 25 kilometriä ja alkoi aamulla kello kuusi ja päättyi illalla kello 17.00. Siis 11 tuntia alkaen 10 -vuotiaana lapsena. Se oli kohtuutonta seisten tuon ajan savuisissa, täyteen ahdetuissa linja-autoissa 1950-luvun lopulla ja kestäen 1960-luvun murroskautemme.
Se, että sain rakentaa maaseudun runkokylille myöhemmin puoliväkisten, Oulun yliopiston tukemana, suunnittelukartaston ja yleiskaavan, oli sisäinen tarve ja pakko korjata jatkuvat yhdyskuntasuunnittelun virheet Iisalmessa yhdessä aiemmin ideoimani Ylä-Savon Instituutin kassa. Instituutin tuli pitää yhteyttä yliopistoihin ja huolehtia samalla verkostoitumisesta alan kouluttajiin, kehittäjiin ja yrittäjiin. Elettiin 1970-lukua.
Poliitikot vaihtuvat, päätöksiä tehdään lyhyen aikavälin poukkoiluna ja alamme nykyisin, 35-vuotta myöhemmin, muistuttaa myös kansallisesti jojoa, jonka kohdalla pitkäjänteinen sosiaalinen pääoma ja muisti eivät ole sidottuna sellaiseen tutkimus- ja suunnitteluvälineistöön, jota oman aikamme epävarmuus ja etenkin nuorten vieraantuminen ja monet psykososiaaliset ongelmat hoitaakseen meiltä edellyttäisivät.
Näiden välineiden sisäänajoa ei tulisi ainakaan enää tietoisesti vaikeuttaa Hämeessä ja Varsinais-Suomessa tutkimuslaitosta tai kuntaa johtaen.