Sain postista Saksasta kustantajaltani nipun kirjoja. Toinen osa romaanisarjasta “Mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikkaa” on nyt nettimyynnissä maailmalla. Kun ensimmäinen käsitteli vuotta 2011 otsikolla “Arabikeväästä Japanin tsunamiin ja jytkyvaaleihin” tämä toinen oli otsikoitu “Norjalaisesta tragediasta illuusiotalouteen ja stagnaatioon.” Sivuja näillä kirjoilla on yhteensä liki 800 ja kuvia niistä noin 150 sivua. Kuvat ja taide ovat Cluster Art tuotteita ja kirjailijan omia.
Kun lanseeraat itsesi klusteritaiteen manifestilla jo vuosikymmeniä takaperin, taiteesi ja tieteesi, luovan prosessin ideologiasi, olet itse sen ensimmäinen määrittäjä ja annat sille myös kasvosi. Näin asian määritteli aikanaan myös Salvador Dali, kun häneltä kysyttiin, onko hänen taiteensa surrealistisia. Hän sanoi olevansa surrealismi. Niin hän epäilemättä olikin vaikkei koskaan sen manifestia tuottanutkaan. On oltava uskollinen itselleen ja omalle manifestilleen, ei muiden, muita imitoiden.
Maratonjuoksijan matka
Kirjat ovat saksalaiseen tapaan kovakantisia ja sidottu keräilijän ja lahjakirjan asuun. Kirja on tänään yhä enemmän printattuna juuri keräilijän hankkima silloin, kun itse tekstin voi lukea myös netistä monenkin globaalin tai lokaalin, paikallisen tai kansainvälisen toimijan omina julkaisuina, Juhan Ahon lastujen tapaan toimintaansa pyörittäen mutta nyt monella aluetasolla eläen ja reaaliaikaisesti tuottaen. Juhani Aho avasi oman suomalaisen genrensä ja oli ensimmäinen oikea kirjailijamme. Hän olisi nobelinsa ansainnut. Ei myöhemmin tulleet, imitoijat.
Lauantain 28.9 Helsingin Sanomien kulttuurisivulla Suvi Ahola pohtii laajassa sivun mittaisessa artikkelissaan, miten kirjailijat ovat syntyneet, kuinka tulla kirjoittajaksi. Tätä samaa aihetta on pohdittu iät ajat ja siihen saa kustantajilta koko ajan muuttuvia vastauksia. Niihin ei pidä elämäänsä ankkuroida ellei hae uutta imitoijan ammattia ja ala tuottaa bulkkia joulumyyntiin tai kevään sesonkiin. Kustantajan toimittaja on ikuinen lapsi ja kouluttamassa selaiseen jota ei itse hallitse.
WSOY:n entinen kustannustoimittaja kertoi, kuinka vain joka sadas yrittäjä pääsee mukaan kustantajan piirileikkiin kirjailijana ja näistä esikoisteoksen tekijää kiusataan muutaman vuoden ajan aivan kuin väitöskirjaansa valmistelevaa maisteria. Takavuosina kiusaava professori oli ylpeä saadessaan oppilaansa sairastumaan ennen väitöstilaisuutta. Se oli merkki kypsymisestä. Moni ei sen jälkeen mitään merkittävää enää tuottanutkaan. Ei sellainen kouluttaja ansaitse muuta kuin Sofi Oksasen vastauksen puhelimeen kädellisten lahkon luisuotsaisimpana osaajana.
Irti yhden asian ajattelusta – mustavalkoisesta
Pääsy suuren yleisön tietoisuuteen onnistuu nykyisin yhä harvemmilta, ja kun kyse on marginaalisesta tuotteesta ja sen työläisistä, osa heistä jää ylläpitämään vain kourallista kirjallisia julkimoita omalla tuotteellaan. Näin on toki tieteessäkin ja huippu-urheilussa, jossa yksi huippu kannattaa kaikkia muita tai sitten kaikki muut tätä narsistista yksinäistä, tulevaa olympiavoittajaa tai nobelistiamme, jääkiekon legendaa. Tämä ajattelu on mustavalkoista ja väärä. Unohda koko väärä illuusio ja ala elää omaa elämääsi.
Suvi Ahola kysyy, mitä on olla kirjailija ja vastaa itse käyttäen näiden muutamien harvojen huippujen kokemusta. Se on vähän samaa kuin kuvata mitä on olla lottovoittaja, joita joka vuosi on maassa yli puolensataa, paljon enemmän kuin tulevia huippukirjailijoitamme tai nobelisteja, joita syntyy kerran vuosisadassa jos silloinkaan. Unohda Nobelit ja Finlandia palkitut kun alat tehdä kirjaasi, ensimmäistä.
Polku on omasi ja muut ovat tallaneet omiaan muistamatta miten ja kuka heitä talutti. Maratoonari on maaliin tultuaan liki tajuton ja puhuu sekavia. Tiputuksesta palattuaan ei muista mitään merkittävää. Kertoo Lasse Virenin tapaan kaatuneensa matkalla ja noustuaan ylös pelänneensä lähtevänsä väärään suuntaan. Mitä opittavaa tuosta tiedosta voisi olla?
Pieni kielialueemme ja sen omituinen, luontoa matkiva onomatopoeettinen sanastomme ja kielen rakenne eivät oikein suosi uusia nobelistejamme. Olemme lisäksi sivussa muutenkin valtakulttuureista kirjoittaa heille ja heitä koskettavasti. Omat nuoremme, tulevat kirjailijat, taas lukevat lyhyitä tekstejään kuvaruudun pinnalta ja heille on tuotettava nopeammin ja tehokkaammin kuin takavuosien toimittajat. Menneestä kirjoittaminen on heille jälkiviisautta ja värillä ei ole enää väliä.
Pelkkä toimittajan tausta ei enää oikein riitä ollaksesi hyvä kirjoittaja, tuleva kirjailija. Siitä voi olla jopa nyt harmia ja rasitetta. Alat viimeistellä tekstiäsi illasta toiseen eikä se ole enää oikein uskottava luettavaksi. Lukijasi kun ovat sähköisen ajan tuotetta hakevia ja kirjan formaatti katoamassa. Sillä on merkitystä nyt vain joko hetken bulkkina tai taideteoksena keräilijälle, taidetta rakastavalle.
Mieti kummalle kirjoitat? Molemmille kirjoittaminen on jo spesialistien työtä ja edellyttää tieteen faktan ja taiteen fiktion hallintaa rinnastusten ja monialaosaajana. Olet yksin ja kuljet lumen pintaa, jossa ei näy muita jälkiä kuin takana kulkeva oma latusi. Voit palata koska tahansa takaisin tai jatkaa omaa matkaasi tietämättä miksi ja minne. Kustantajan toimittaja voi sinua auttaa mutta vain oman ammattinsa osaajana. Jos hän ei sitä osaa, kukaan kustantamossa, olet Sofi Oksasen tapaan vielä yksinäisempi ja opiskelemassa uutta ammattia. Se tunnistetaan ehkä 20-50 vuoden kuluttua. Pidetään silloin itsestään selvyytenä siinä missä Juhani Ahon kirjailijauraa ja elämää Suomessa, Pohjois-Savossa syntyneeenä.
Tulevat kirjailijat ja kulttuurityöntekijät eivät ole korpien kasvatteja tai nostalgisen kulttuurimme kuvaajia, vanhoja juoppoja Haanpään tapaan soita tarpoen, vaan Espoon kaltaisessa ympäristössä eläviä monen tiedekunnan kautta väitteleviä tohtoreita, joille kansallinen ja kansainvälinen ei ole vierasta, mutta ei myöskään aihe, josta he kirjansa tai musiikkinsa, kuvataiteensa tuottavat. Se varmasti pitää paikkansa, että kirjailijaa auttaa kirjoittaminen ja ahkeruus vaikka lahjat olisivatkin geeneissä tuottaa tekstiä mihin tahansa uuteen mediaympäristöömme. Monialaisuus ja -lahjakkuus auttaa aina. Jörn Donner on elävä esimerkki tästä osaamisestamme. Ei hänen elämänsä.
Uuden ajan kirjailija – pseudokirjailija
Ei ole paluuta Suvi Aholan esittelemään Kalle Päätalon tai Väinö Linnan kirjailijaympäristöön eikä Aila Meriluoto tai Hannu Salama anna eväitä hekään siihen kysymykseen, mistä nyt tuulee ja kuinka siihen olisi vastattava reivaamatta purjeitaan väärään asentoon, jos ei ole ikinä merta edes nähnyt uuden mediayhteiskunnan tuotteena, kirjoittajana, esikoisteostaan aloitellen.
Mika Waltari oli lähempänä totuutta, mutta ei toki hänkään siirrettynä tähän ympäristöön, vaan oman aikansa kulttuuriin, jossa mukana oli myös lukijoita Yhdysvalloista. Sofi Oksanen on pyrkinyt kertomaan kuinka kustantajamme ovat kansainvälisesti eksyksissä ja toimii nyt itse omana kustantajanaan. Se on raivokas tie ja sama joka käytiin jo ennen sotiamme.
Se, miten kirjailija pääsee suuren yleisön ulottuville, on tänään pikemminkin uuden mediayhteiskunnan ymmärtämistä kuin kykyä esiintyä Jari Tervon tapaan Uutisvuodossa. Aina on ollut ja tulee olemaan Aholan mainitsemia erakoita, näyttäytyjiä, moniosaajia ja eksperttejä, suoltajia ja säkeen hinkkaajia. Niin on myös tieteessä jos on taiteessakin, persoonallisuudet eivät ole yhteisön köyhyyttä vaan rikkautta.
Fiktiossa vain illuusio elää koko ajan mutta tiedettä popularisoidessasi faktaa ei saa muuttaa saati huijata lukijaansa vaikka asia olisi kuinka vaikea ja sanat välillä kadoksissa, vaikeita nekin kenen tahansa luettavaksi. Kun yhdistät kirjailijana molempia, vastuu on omilla hartioillasi ja avaamasi latu on entistä raskaampi. Kritiikki joka syntyy on kohtuutonta tai sellaisten kirjoittamaa, jotka eivät tunne kirjoittamaasi aihetta lainkaan. Hyväky se murisematta ja jatka latuasi tai käännyt takaisin ajoissa.
Neuvot, jossa kirjan on annettava elää, odottaa kuinka syntyy aika, jolloin sillä on nostetta, tyyli on vapaa, luova ja innovatiivinen, ovat nekin ihan hyviä havaintoja. Sen ajan odottaminen ei ole vain oikein reaaliaikaisen maailman tuotetta. Sofi Oksanen on tässä oikeassa mutta ratkaisut eivät ole ehkä aivan tätä aikaa ja sen tuotteita vaan paluuta vanhaan, taantumaa sekin. Oksanen ei näe muuta vaihtoehtoa. Purkaa kiukkuaan.
Vanhan kulttuurin ahtaat kehykset
Tulevan kirjailijan ei pidä masentua, kirjallista muotisuunnittelijaa ei ole olemassakaan. Kyse on lopulta aherruksesta, josta saa palkkansa ja se muistuttaa myös kuvataidetta, jossa kehykset ovat lopulta ahtaat vaikka maalaisit postmodernin vapaasti. Kirjan formaatti on kuin taulun raamit ja museo on sen viimeinen sijoituskohde, joskus ainut oman ateljeen rinnalla ja pöytälaatikossa.
Tekemätöntä työtä ei saa tehdyksi. Kirja pöytälaatikossa tai maalaus omassa ateljeessa on tehty työ, josta on päästävä seuraavaan vaiheeseen. Joskus on hyvä loitontua koko aiheesta, palata Väinö Linnan tapaan tehtaalle ja kirjoittaa myöhemmin sotaromaaninsa. Tai todettava Matti Nykäsen tapaan kuinka tekemätöntä ei saa tekemättömäksi.
On pakko hyväksyä Mari Mekon tapaan imitoivan kulttuurin ongelmat ja sen onomatopoeettinen, luontoa matkivan kielen luonne ja keisareittemme ajan diffuusinen kulttuuri, suurten asioitten kohdalla koko ajan kopioiva, spatiaalinen diffuusio. Ei regionaalinen.
Minkäs teet, jos kielessä ei ole kuin yksi aluetta kuvaava sana ja kartalle piirrettävät rajat. Sinua aletaan moittia sanoilla keikaroijaksi jopa maantieteen sisällä ja alat puhua mentaalisista alueista, vääristellen totuutta.
Kun ahdistus kasvaa riittävän suureksi työ kyllä syntyy ja poromies, metsuri Lapista, jättää kotikontunsa eikä jää juomaan punaviiniään urbaanin kotirouvan tapaan omaan lähiöönsä, kirjoittaa Ahola lainaten Kalle Päätaloa.
Älä usko minua – ole oma itsesi
Mika Waltari varoitti joutumasta epätoivoon. On ensin löydettävä itsensä ja oltava sitä. Fiktiivinen kirja on aivan eri asia kuin kirjoittaa tieteestä ja harjautunut kirjoittaja on kokenut molempien taakan etenkin vaihdettaessa tyyliä, siirryttäessä tiedekunnasta toiseen tai lyyrisestä proosaan. Hyväksy se, etteivät eri tiedekunnissa kasvaneet ymmärrä toisiaan tai kieltäsi, mutta älä sinä hylkää itseäsi sen tyhmyyden ja tietämättömyyden vuoksi.
Omalla kohdallani neljä vuosikymmentä kirjoittaen on tehnyt siitä normaalin arjen elämää, josta en voisi irtautua hetkeksikään. Jokaista tuhatta kirjoitettua sivua kohden on aina tuhatkertainen määrä luettua tekstiä. Yksikään sana ei ole omani ja jokainen ajatus on moneen kertaan ajateltua mutta taide on omaani, jäljittelemätöntä. Jos joku alkaa sitä imitoida, edessä on pitkät työpäivät ja valmista latua hiihtää. En kuitenkaan suosittele.
Suuri yleisö ei ole aiemmin ollut kiinnostunut minusta eikä tiennyt kuka heille kirjoittaa, usein vielä nimimerkin suojissa. Vasta uuden mediayhteiskunnan huomiotaloudessa kiinnostus on alkanut kohdistus myös kirjailijaan tai tieteen tekijään.
Se on uuden mediayhteiskunnan tuotetta, mutta ei välttämättä erityisen suomalainen ilmiö. Niinpä tieteilijä tunnetaan muualla kuin Suomessa paremmin ja etenkin omassa yhteisössään, kirjailijan tapaan, on tervetullut ystävä ja kollega. Tämä Suomesta on aina puuttunut ja sitä on ollut vaikea paeta muuhun kuin yksinäisyyteen ja eristettyyn elämään. On siis matkustettava maailmalle omiaan tapaamaan. Siellä ei ole syytä pelätä alkoholistien enemmistöä vaatimassa oikeuksiaan raittiiden selkänahasta psykososiaalisena ilmiönä.
Julkisuuden kipeys
Esilläolo ja haastattelut ovat kuitenkin harvojen oikeus ja kohtaa usein vain uran alussa tai suurten tapausten, palkintojen, yhteydessä. Elitismi osana luovia ammatteja on osa elämää, mutta eri tavalla koettuna tänään kuin ennen huomiotalouden ja mediayhteiskunnan syntyä.
Toimittajana ja tutkijana kykeni jopa välttämään mediakosketusta ja aniharvoin toimittajat olivat kiusaamassa kollegaansa, toimittajaa. Toimittaja kirjailijana varjeltui julkisuudelta ja tiedettä saattoi popularisoida ja muuttaa fiktiiviseksi suojassa julkisuudelta. Julkisuuden kipeä henkilö turhautuu maratonjuoksuun. Kun tiede on ammattina, se on mahdotonta.
Kokonaistaideteoksen saattoi tehdä tavalla, jossa sen rajat suojasivat yhden asian julkisuudeltamme. Kun kulttuuritoimittaja, politiikan toimittaja tai urheilutoimittaja ei tunnistanut tiedetoimittajan rajoja ja jokaisella oli oma reviirinsä, saatoit liikkua vapaasti viipymättä tarpeettoman kauan kenenkään varpailla, tallaamatta suomalaisen kapean eliitin liikavarpaita millään suunnalla.
Monialaisuus on rikkautta jota on osattava käyttää koko ajan ja täysillä urheilun moniottelijan tapaan unohtamatta yhtäkään lajia rapautumaan, Roman Sebrlen tapaan vanhentuen.
Illuusio elämästä
Ymmärrän uraansa aloittelevaa kirjailijaa tai tutkijan alkua opettajan empatialla ja hieman myös säälien, kuten omaa lastani, jolla on omat geenini ja jotka tunnistan heti. Jokaisen on tehtävä omat virheensä. Elämä ei ole täydellistä. Koskaan ei synny täydellistä taideteosta. On vain illuusio siitä ja nähdyt unet.
Maailma jakautuu paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja globaaliin mediaansa ja niiden hallinta samaan aikaan on ongelmallista. Pienten ja paikallisten toimijoiden noteeraaminen kansainvälisillä markkinoilla on yhtä uskottavaa kuin loikkaus pallopelin maailmassa pitäjätasolta suoraan maailman suurseurojen joukkoon.
Koko ympäröivä kulttuuri kun panee lähiyhteisössä vastaan ja ei varmasti huuda hurraatta uusille ideoille ja löydöksille. Kun tulee halolla päähän ja oksapuolella alat lähestyä jotain merkittävää. Olet astunut jonkun ylläpitämän rajan tai konvetion ulkopuolelle ja meteli kasvaa jos jäät paikallesi tässä pyhässä lehdossa. Jatka matkaasi ja jätä nämä ihmiset rauhaan, kuolleet hautaamaan kuolleitaan ja kaivamaan näitä löydöksiään vuosisadasta toiseen.
Kun kirjailija tai tutkija alkaa siirtyä imitoivasta vaiheestaan, jota onomatopoeettinen kielemme tunnekielenämme totta vie aina tuottaa luontoa matkivana, kokonaan uuden tuottoon, teksti imee kuin sika syödessään, kunnes joko säikähdät ja vetäydyt syrjään tai jatkat loitontumatta maratonjuoksijan työstäsi, jossa kaikki alkaakin vasta sivun 400 jälkeen ja olet automaattiohjauksessa myös seuraavaa työtä tehdessäsi.
Olettaen että olet tehnyt valmistelevan työsi huolella ja sinusta on tähän työhön, sinut on tähän kutsuttu, nykyisin myös sen julkisuuden käsittelyyn.
Tiedät, mistä on kysymys ja keinot jatkaa kohti maalia, joka ei ole ensimmäinen ja edessäsi sata muuta maratonia, niihin valmistautuminen ja suoritus, joka on aina uusi seikkailu, uutta luova ja innovatiivinen. Nyt uuden sähköisen median aikaan kokonaan toinen laji kuin Mika Waltarin tai Kalle Päätalon aikaan eläen, paljon vaativampi, mutta illuusiona kuitenkin yhteinen kokemus. Tunnistatte toisenne heti tavatessanne, hymyilette, tervehditte ja jatkatte matkaanne.