Tuleva viikonvaihde on isänpäivän aikaa. Sunnuntain isänpäivä on samaan aikaan vaalipäivä, kirkossa. Se on samalla reformin, uskonpuhdistuksen muistopäivä. Kun vaalit eivät ole parlamenttivaalit, niistä ei tehdä joka toinen viikko gallupeja. Näin siitäkin huolimatta, että 80 % meistä kuuluu kirkkoon ja seurakunta on ollut kuntia edeltänyt hallinnollinen tiennäyttäjä ja samalla myös keskeinen parlamenttityön ohjailija niin hallinnossa kuin demokraattisen järjestelmämme synnyssä, lainsäädännön ja sen valvonnan sekä instituutioittemme normien ja moraalin perusta. Lakikirjan rinnalla on kulkenut aina Raamattu.
Suurten haasteiden kirkkokunnat
Isä meidän rukous alkaa isänpäivän merkkihenkilöllä jolla viitataan seurakunnan perustehtävään. Ne mainitaan Matteuksen evankeliumissa (28:18-20) ja kirkkolaissa (KL 1:2). Siellä puhutaan Jumalan sanan levittämisestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Tänään korostuu kestävän elämän perusta sekä koko luomakunta. Olemme syvässä kriisissä ympäristömme kanssa ja lajimme “Homo Sapiens”, viisas ihminen, käy taistelua lajinsa jatkuvuudesta muiden rinnalla. Samalla sähköinen media ja lisääntyvä kansainvälisyys, globaali viestitys ja muuttoliike, toivat uskonnot lähelle toisiaan. Jos niitä ei ymmärrä, tunne niiden perusteita, historiaa, yhteistyö myös taloudellisena ja sosiaalisena vaikeutuu niin globaalisti kuin lokaalistikin.
Uskontojen historia, kikkojen tapa vaikuttaa 7000 miljoonan ihmisen elämään, on jäänyt meille melkoisen vieraaksi. Yksi syy siihen on oman seurakuntamme työn etääntyminen arjen elämän kiivastahtisessa menossa. Protestanttisuus luterilaisuutena on kovin viileä maailmankuva ja työn kulttuuria arvostava. Sen tehtävä on usein tehty kun pragmatismi utilitarismina iskee vasten kasvoja ja kaikki mitataan rahassa. Myös uskonnollisen elämän tarpeet. Yhdysvalloissa luterilaisia ei ole noussut näkyviin poliittiseen tehtäviin koskaan. Syy voi olla tässä, uskonnollisen elämän latteudessa ja värittömyydessä, sen tasapäistävässä luonteessa. Se ei tuo sellaista henkistä arvolisää, jota kapitalismi ei sisällä jo muutenkin talouden perustassaan.
Uskonto lähellä onomatopoeettista kieltämme
Jotta voisi ymmärtää geopolitiikkaa, ihmisten erilaisuutta yhteisöinä, silloin on tunnettava etenkin heidän uskontojen historiaa ja nykypäivää oikein. Ei vain erilaisuutena tai sille naureskellen. Se kun voi olla yksi syy oman talouden taantumaan ja rapautumiseen.
Uutta haettaessa syntyvät luontoa matkivan onomatopoeettisen kielemme hermeneuttiset ilmiöt ja poststrukturalismista tutut luontouskonnot. Niiden määrä kasvaa siinä missä perinteinen taikausko ja sen hoitomenetelmät teollistuneen koululääketieteen kanssa kilpaillen. Taantuman taustalla on enemmänkin tietämättömyyttä kuin pelkän markkinahumun tai erikoisuuden tavoittelun muodikkaita mediailmiöitä.
Seurakunnan toiminta-ajatus ei ole pelkästään uskonnollista ilmapiiriä. Erilaiset perheet ovat osa arkeamme ja riski jakautua ensimmäiseen luokkaan ja luokattomiin on kasvanut. Tästä huolimatta kaikissakin uskonnoissa kirkolliset toimitukset säilyvät myös jatkossa keskiössä. Jos omassa kirkossamme välinpitämättömyys ja kielteisyys kristillisiin toimituksiin ja kulttuuriin koko ajan lisääntyy, meillä ei ole perustaa ymmärtää globaalin maailman uskonnollisen ilmapiirin ja tapakulttuurin toimintaympäristöä.
Tässä uusi mediayhteiskunta ja sen sähköinen viestintä vaikuttaisi muuttavan myös omaa elinympäristöämme tavalla, joka on monelle sekä työvälineenä että perinteitä muuttavana vaikea ja vieras. Nuoret liittävät koko ajan erilaisia aineiksi maailmankuvaansa, ei vähiten uskoonsa, jotka ovat ikääntyville vieraita ja sukupolvien välinen kuilu on nyt aivan muuta kuin ennen internet aikaa.
Yhteisöllisyyden paluuta haetaan
Forssalainen “Meittin seurakunta” on mukana ilossa ja surussa hämäläiseen tapaan ja hieman paikkaansa hakien erilaisuuden, keskeneräisyyden ja ihmisen haavoittuvuuden koko ajan kasvaessa. Kristillinen identiteetti on muuttunut hetkessä ja seurakuntaan kuuluminen on tapakristillisyyttä. Kun samaan aikaan taloudellinen hätä ja kansainvälinen yhteistyö kasvavat räjähdysmäisesti, kirkkojen sanoma ja messu tavoittavat erilaisia ihmisiä hyvin eri tavalla. Niiden ylittäminen perinteisten toimijoiden ja uusien yhteistyönä on koko ajan ikääntyvän seurakunnan varassa eikä se tahdo nyt riittää.
Ihmisen vieraantumista yhteisöstään on tutkittu paljon. Monessa yhteisössä, etenkin uskonnollisessa, yhteisöstä sulkeminen on rangaistuksena viimeinen ja monelle kohtalokas. Alkuperäiskansojen piirissä tämä on yleistä ja se on säilynyt geeneissämme ja muistuttaa suomalaista kiusaamiskulttuuriamme. Erilaisuutta on ollut vaikea suvaita ja johtajuus on perustunut juuri yhteisön sisäiseen hierarkiaan. Suomalainen lahkolaisuus ja pietistiset liikkeet eivät edusta sitä luterilaisuutta, jossa uskonpuhdistuksen tausta oli Keski-Euroopassa toinen kuin Suomessa Lutherin eläessä. Tarve katolisen kirkon reformiin ei ollut ajankohtainen maassa, jossa uskonnollisuus oli vielä pitkälle luontouskontoa ja pakanuutta.
Rakenteista välittämiseen
Toimimattomat työtavat tulisi nyt jättää vähemmälle ja keskittyä toimiviin, oman aikamme elämään ja sen välineisiin, uusiin organisaatioihin sekä mediayhteiskunnan muutokseen. Pelkkä seurakuntayhtymä sinänsä ei vielä takaa isänpäivän vaaliin lähteville uutta toimintaympäristöä. Se on vain Tammelan rovastikunnassa tapahtuvaa paluuta vanhaan ja muistuttaa kuntarakenneuudistuksen tuskistamme.
Toiminnan ja talouden suunnittelu ovat luonnollisesti avaintehtäviä, uusien haasteiden rinnalla kulkevia supistuvan talouden välttämätöntä toimeenpanoa. Käynti isänpäivänä vaaleissa olisi jo paljon uskottavampi osoitus seurakunnalta siitä, että huoli on yhteinen ja että seurakunta kaipaa muutakin kuin uudet hallinnolliset kasvot. Voisi sitä kutsua vaikka uusreformiksikin. Vanha kun jäi vähän puolitiehen sekin.