Muistatteko Juha Siltalan? Hän on Suomen ja Pohjoismaiden professorina Helsingin yliopistossa, vuonna 1957 syntynyt. Teki väitöskirjansa Lapuan liikkeen kyydityksistä, kirjoitti suomalaisesta ahdistuksesta myöhemminkin, sisällissodan psykohistoriasta, miehen kunniasta ja taistelusta häpeää vastaan, työelämän huonontumisen historiasta, mainettaan paremmasta nuorisosta ja nyt keskiluokan noususta, laskusta ja peloista.
Kun tuollaisia aiheita penkoo töikseen, miehestä tullee varmasti yrmyn oloinen mielensä pahoittaja. Siinä samaistuu tutkittaviinsa ja omakin ahdistus muuttuu taisteluksi, jolloin olotila ikään kuin helpottuu taistelun kautta väsyen. Ihminen kun muuttuu työnsä näköiseksi ja alkaa tutkijana puolustaa hankauksiin joutunutta kansaansa sitä aina edes tuntematta. Silloin ei ole aina objektiivinen vaan muistuttaa pikemminkin puolustusasianajajaa.
Kun jo yli kaksi vuosikymmentä vallalla ollut yltiöliberalismi sai aikaan pahaa jälkeä vaadittiin korjausliikettä. Kun äänestettiin Trumpia tai britit löi rajansa kiinni, kyse oli köyhyyteen ajautuneen ja epävarmuudessa jo kauan eläneen keskiluokan korjausliikkeestä palauttaa kontrolli. Siitä ei ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin. Kirjoitin tästä viimeisimpään kirjaani, sadanteen sellaiseen ja Suomen juhlavuodelle tarkoitettuun. Tein sen toisin kuin Siltala. Historiaa ei voi enää kirjoittaa tuolla vanhalla tyylillä narratiivisena tarustona ja osana kiroittajansa omaa persoonallisuutta.
Siltalan maine synkistelijänä on yritys selvittää historiaa ja keskiluokan käyttäytymistä muutaman ismin avulla. Siinä puolukoiden poimintakin ja ikääntyneen ihmisen liikunta saa tuomionsa tavoitteena osoittaa jollekin jotakin kilpailuna.Yrityksenä näyttää, kuinka pärjään kilpailussa, jossa kaikkien muiden uskotellaan pärjäävän. Joskus tällainen kamppailu menee liian pitkälle ja kokonaiskuvaa on sumennettava päihteillä, tuumailee Siltala sivuuttaen näin yhden ongelmamme, päihteet. Ei se noin helppoa ole.
Kohtuuton individualismi kun jätti ihmisen hetkeksi yksin ponnistuksineen. Siis laskemaan ja pisteyttämään elämänsä, täyttämään turhaan ansioluetteloaan, laskemaan kävelemiään askeleita, poimimaan puolukoita, eikä yhdelle työlle oikein voinutkaan enää omistautua, kun sen saattoi koska tahansa menettää.
Sopimusyhteiskunta todellakin rikkoutui uusliberalismin myötä ja samalla kansakunnan ääripäät etääntyivät toisistaan. Keskiluokan epävarmuus lisääntyi ja sieniä ja munia alettiin jo varhain kerätä eri koreihin. Työt muuttuivat pätkätöiksi eikä paraskaan näyttö taannut oman työn jatkuvuutta.
Kun yksin koet sen mikä koetiin aiemmin yhdessä, muut olivat samassa tilanteessa, ihmisen käyttäytyminen muuttuu, haetaan korjausta. Yksin oleva ihminen koki olevansa riittämätön ja syyllisti itseään. Kiltteyteen ja reiluuteen syntynyt sukupolvi oli kadonnut mutta se oli toki jo korvautumassa uudella, jossa entistä harvempi nuori kokee nykyisin olevansa yksin oman onnensa seppä. Tässä Silatalla on väärä tulkinta ajastamme ja myös populismista liikkeenä.
Uusi sosiaalisen median aika ei ollutkaan jatkumo ja narratiivinen kerronta Siltalan kirjasarjan yrmyn ihmisen elämästä, vaan kaiken aikaa palastellen sitä hieman Minna Canthin tapaan ja Juhani Ahon kanssa riidellen Savossa Ahon kirjoitellessa lastujaan. Ahon maailmankuva etääntyi yhä kauemmas Minna Canthin kerronnannasta ja henkilötyypeistä, joille tahtoi käydä aina vähän kehnosti, toisin kuin Ahon lempeämmässä ihmis- ja yhteisökuvauksessa.
Yhteiskunta kansakuntana, sen vuosisatainen historia ja maantiede, fyysinen ja taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö, on nykyisin kuvattavissa vain esseistin keinoin ja antaen lukijalle itselleen mahdollisuus yhdistää palat toisiinsa. Jokainen asiansa osaava blogisti tekee juuri näin päivittäin sekä päivittäen samalla myös päiväkirjansa, sosiaalisen median kaverit samaa suorittaen. Heitä on jokunen sata, joskus tuhansia. Ei tätä ole aiemmin tehty Suomessa, ei sinne päinkään.
Jokainen pala kun ei sellaisenaan ole jokaisen elämää edes sosialistin Suomessa tai viimeisen päälle normeineen ja moraalistaan kiinni pitävien ihmisten elämässä. Oman aikamme bybridi- ja kybersodat ovat kuvaus kokonaan muusta ja sosiaalinen media on hylännyt Siltalan historiankerronnan kokonaan, siinä missä perinteisen maantieteenkin. Reaaliaikainen kirje kun menee viestinä kuvineen myös toiseen maanosaan ja vastaus tulee samalla minuutilla ja mukana on myös Trumpin tviitti.
Se loikka on ollut valtava ja kuvaa oman aikamme nuorten muuttuvaa kasvuympäristöämme, joka on hyvinkin positiivinen ja kaunis, jossa menestyminen ei ole vain itsestä kiinni vaan yhteisöllistä verkottumista kaiken aikaa ja uusin välinein oman koululuokan kavereihin tekemässä historian ja maantiedon tehtäviään yhdessä ja jokainen kotonaan, harrastustensa parissa. Näin ainakin minun kokemana ja lapsia seuraten. Kuuntelevat jopa joskus siinä isoisäänsäkin. Hänelläkin kun on älypuhelin povitaskussaan.