Luovuuden ja innovoivuuden hetkiä – Cibi condimentum fames est (Cicero)
10.05. 2023
Viisuilta ja kiekkoleijonat valvottavat suomalaisia, siinä missä mikä tahansa luovuuteen ja innovoivuuteen liittyvät ilmiö. Ekologiset ilmiöt ja ilmastomuutos puhuttavat nekin maailmalla. ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka” oli toisen väitöskirjani aiheena ja kirjan kansilehdessä. Työ vaati haastatteluja ja kyselyitä koskien sekä yrittäjiä, kouluttajia, hallintoa, poliittisia päättäjiä, mutta myös meitä ihka tavallisia kuluttajia ja etenkin tutkijoita. Uutta hallitusta koottaessa tavoite on varmaan hakea ratkaisuja, jotka palvelevat uuden löytämistä, luovuutta ja kuluttajien kuulemista. Eri puolueemme on saatava osaksi yhteistä hallitusta ja sen päämääriä.
Innovaation diffuusiolla hägestrandilaisena (Torsten Hägestrand) mallina uuden ilmiön (innovaation) leviämiselle tarkoitetaan ”leviämisprosessia”, jossa innovaation omaksumisen ja vastaanottamisen leviämissuunta määräytyy vaikkapa taajamien ns. keskusluokituksen ja näiden välisten välialueiden välillä. Innovaatio syntyy yhdessä pisteessä ja leviää siltä paikaltaan ”portaittain” ylemmän luokan keskuksesta kohti alempia ja lopulta taajamien väliselle välialueelle.
Gradientit ovat käyriä, joiden sisällä diffuusio etenee ja on ”vahvempi” lähempänä keskusluokitukseltaan merkittävimpiä taajamia. Innovaatioaalto muistuttaa matalapaineen syklonia ja se täyttyy vaiheessa, jolloin viimeisimmätkin vitkastelijat ovat uuden innovaation hyväksyneet. Siis matalapaineen ja korkean rintamat alkavat tasaantua säitä seuraten. Leviäminen vain tapahtuu hierarkkisessa järjestyksessä pääkaupunkiseudulta maakuntakeskuksiin ja näistä edelleen pienempiin taajamiin sekä lopulta näiden vaikutusalueille periferiaan. Malli on vanhahtava ja syntynyt aikana, jolloin teknologia, robotiikka olivat vielä vieraita ilmiöitä.
Alueet luokiteltiin innovaatiokykynsä mukaan ja joskus puhutaan myös ns. multidimensionaalisesta diffuusiosta, jolloin mukana on seurannassa sekä eritasoisia omaksuja-alueita että omaksujatyyppejä.
Nykyisin diffuusioprosessit ovat käsitteenä muuttumassa. Pääsyy tähän on internet ja sosiaalisissa prosesseissa sosiaaliset reaaliaikaiset ja vuorovaikutteiset mediat. Niin ajan kuin paikan kohdalla diffuusiset prosessit elävät uutta vaihetta ja myös niiden mallit ja teoriat joudutaan pohtimaan uudesta näkökulmasta. Robotiikka ja tekoäly yhdenmukaistaa perinteistä karttakuvaamme. Reaaliaikaisuus on kulttuureja ja niiden muutosta ravisteleva yhteinen ilmiömme aluetasolla. Muutos on ollut paradigmainen, maailmankuvamme muuttava samalla.
Poliittiset liikkeemmekin joutuvat sopeutumaan tähän reaaliaikaiseen muutokseen äänestäjineen. Eurooppa ja kolonialismi muodostavat oman ongelmansa tässä kulttuurien yhtenäistämisen ja robotiikan rakenteessa. Monet kokevat sen myös helpottavan ilmiön etenemistä.
Samalla myös innovaatio ja sen synty osana leviämisprosessia (diffuusiota) on tältä osin muutoksessa. Usein diffuusioissa, reaaliaikaisissa innovaatioprosesseissa, niitä ei enää juurikaan erotella muulla tavalla syntyvistä innovaatioista. Samalla ilmiö on poikkitieteinen ja edellyttää tutkijoiltaan sekä luonnontieteistä (natural science) että ihmistieteistä (human science) taustaakin. Menetelmien laadinta ja tulkinta ei voi olla kovin hajanainen ja vailla yhteistä robotiikan kieltämmekin.
Olen aiemmin esitellyt innovaation omaksumiseen liittyvää prosessointia, mutta myös omaksumiseen liittyviä viiveitä ja tyyppejä, typologioita. Sekä meitä kuluttajia, yrittäjiä, mutta myös alueita, joilla asumme tai yritämme. Ilmiöt ovat luonnollisesti sekä monitieteisiä, tieteiden välisiä, että poikkitieteisiä. Etenkin ekologisen klusterin kohdalla joudumme hakemaan poikkitieteisiä tutkimusvälineitä ja menetelmiä, metodiikkaa ja jo valmista teoriaa. Tällä alueella tiede etenee nyt jättiaskelin. On pakko. Muutokset (ilmastomuutos) luonnossa ovat dramaattisia.
Harva tieteenala on ollut niin rajun muutoksen ja kehityksen kourissa kuin nyt esittelemäni. Reaaliaikaisuus ja robotiikka, teknisen älyn huima kehittyminen ovat muuttaneet perinteisiä teorioita ja uutta luodaan päivittäin.
Tällaista muutosta kutsutaan paradigmaiseksi, maailmankuvamme muuttavaksi, ja se edellyttää poikkeuksellista asennoitumista muuttuvan tiedon käsittelyssä. Juuri tässä robotiikka tarjoaa uusia välineitä ja mahdollisuuksia. Tekoälyksi kutsuttu ei ole enää vain hyvä renki, vaan myös monessa armoton isäntä ja syiden selittäjä. Tähän kehitykseen meidän on toivomme asetettava ja hyväksyttävä. Se on tiukan aikataulun kohdalla ainut uskottava ratkaisu.
Juuri tässä palaamme tieteemme juurille. Aristoteles kirjoitti alkuun panevasta syystä (Causa efficiensi), tarkoituksen syystä (Causa finalis), muotoon liittyvästä syystä (Causa formalis), Tuomas Akvinolainen myös ensimmäisestä syystä (Causa prima), syystä, jota ilman asiaa ei ole tai tapahdu (Causa sine qua non), itsensä syystä (Causa sui), todellisesta syystä (Causa vera). Samalla varoitettiin yhden kirjan ihmisistä, yhden tiedekunnan kasvatista jne. (Cave ab homine unius libri).
Pragmaattisena usein esiteltävä suomalainen tietää, kuinka paperi ei punastu (Charta non erubescit) tai kuinka nälkä on ruuan mauste (Cibi condimentum fames est). Joskus riitti, kun oli Rooman kansalainen (Civis Romanus sum). Toki luovuutta ja innovointia auttoi sekin, kun etenkin miehellä oli maineikas ja kunnianarvoisa nimi (Clarum et venerabile nomen). Lapin koskisotia tutkiessani ja maailman vastaaviin hankkeisiin niitä vertaillen, mukana kuljetin Vergiliuksen viisautta: Padotkaa virta nyt, pojat: kedot ovat juoneet kylliksi: (Claudite iam rivos, pueri: sat prata biberunt).
Tärkeää oli myös olla lempeä tai jyrkkä aina tilanteen mukaan: viisas ottaa aina olosuhteet huomioon. Sama sääntö pätee tänään suomalaiseen hallitusneuvottelijaankin. (Clemens et constans, ut res expostulat, esto: temporibus mores sapiens since crimine mutat). Ajatuksista ei saa ketään rangaista. (Cogitationis poenam bemo patitur). Juuri tällainen rohkeus ja rohkaisu ovat ehdoton edellytys uuden innovaation synnylle. Rene Descartes, yhden luetuimman kirjani päähenkilö, lausui kuuluisat sanat: ”Cognito, ergo sum”- ”Ajattelen, siis olen.”
Viisaus on myös tänään valtion tukipylväs (Columna regni sapientia). Nämä viisaat sanat lausui aikanaan Kuningatar Kristiina. Hän oli myös Suomen kuningatar ja kirjassani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” kuvasin hänen aikansa yhtäällä eripuraisen sopusoinnun (Concordia discors) ja toisaalla terveen järven (Communis sensus) keskeytettynä yhdyntänä (Coitus interreptus). Lahjakkaan naisen kohtalona oli lopulta elämän kohtalo, Horatiuksen kuvaama ”Condicio vivendi). Vastoin lakia ja jumalallista oikeutta (Contra ius et fas) Liviuksen kuvaamassa mielessä. Kristiina ja hänen monipuolinen koulutuksensa ja lahjakkuus olivat oma lukunsa Suomenkin historiassa. Ei vain Ruotsin ja Euroopan.
Myös maaseudulla innovoidaan
MTT/LUKE: Matti luostarinen: Koetoiminta ja käytäntö 15.03.2004
Innovaatioista ja innovaatiopolitiikasta on tullut eräänlainen uusi yhteiskuntapoliittinen ohjaaja ja jopa uskonto. Innovaatioita tehdään niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Innovaatio on tekninen tai taloudellinen uudistus. Yhä useammin siihen liitetään myös koko yhteiskunta monine palveluineen. Lisäksi puhutaan sosiaalisista ja kulttuurisista innovaatioista ja innovoivista organisaatioista, alueista ja innovaatiorooleista sekä omaksujatyypeistä.
Kaikkein vaativimpia ovat symboli-innovaatiot. Nämä voivat muuttaa koko käsitejärjestelmämme jäädessään elämään ja vakiinnuttaessaan asemansa. Kestävä kehitys ja maaseudun monet ympäristöä koskevat uudet korjausmenetelmät ovat esimerkkejä tällaisista nopeasti yleistyneistä uusista symbolirakenteita vaatineista uudistuksista.
Ensin ne muuttavat hitaasti asenteitamme kohti toimintaa ja lopulta myös koko arvomaailman.
Suomessa innovaatiopolitiikka käynnistyi myöhään 1980-luvulla kapeana tiede- ja teknologiapainotteisena ohjelmana. Sitä luonnehti pragmatismi sekä tutkimuksen ja tieteen valjastaminen yhdysvaltalaisen utilitaristisen mallin mukaiseen työskentelyyn. Siitä vaiheesta oli meille etua ja haittaa. Nokia ilmiönä oli tulosta tästä vaiheestamme.
Innovaatioiden synty
Innovaatioiden oletettiin syntyvän yhdessä pisteessä ja leviävän sieltä hierarkkisesti metropolialueille, pääkaupunkiseuduille, maakuntakeskuksiin ja lopulta maaseudulle. Syntyi hierarkkinen ketjuajattelu, jossa luonnonvarat kulkivat jalostuksen kautta kauppaan. Tämän ajattelun mukaan aiemmin maalla syntyneet innovaatiot syntyivät nyt kaupan hyllyillä, mistä ne hankittiin valmistuotteina.
Alueellinen innovaatiopolitiikka käynnistyi Suomessa vasta EU:n myötä 1995. Tämä tapahtui yliopistopaikkakunnilla osaamiskeskusohjelmana ja nykyisin sitä jatkavana keskusalueohjelmana. Klusteri oppina oli tuon ajan tuote. Oma valintani oli käsite ”Cluster art and Art of Clusters) josta laadin varhain myös manifestini kirjana. Sitä edelsivät kirjat ”Agropolis Stretegy” 1990-luvunalussa ja ”Social media economy and strategy”, ehkä luetuin kirjani täyttäessäni 60-vuotta. 70-vuotta täyttäessäni syntyi kaksi muistelmateosta, jälkimmäinen ”Cluster art anad Art of Cluster 70 years”. Näitä edelsi toinen väitöskirjani ”Ecological cluster and innovation policy” jo vuonna 2005. Uuden vuosituhannen alusta laskien noin 30 monografista laajaa teostani. Yhteensä 125 monografista kirjaa ja noin 5000 artikkelia (Cluster articles). Julkaisut löytyvät mm. kotisivultani www.clusterart.org. Niitä tukevat kuvataiteet työt rinnan muun tutkijantyön tukena. Erillisinä niitä ei olisi voinut toteuttaa. Niissä on tutustuttu mm. aboriginaalien taidekäsitykseen.
Suomessa innovaatiot on liitetty suuriin massoihin, kriittiseen massaan ja osaamiseen sekä alun perin hägestrandilaiseen leviämisprosessiin. Sen taustalla on klassinen fysiikka ja tuloksena muun muassa hierarkkiset aluejaot, rajat ja vaikutusalueet seutukaavaliittoineen ja runkokaavoineen, maakuntahallintoineen tänään osana mm. sosiaali- ja terveydenhuoltoamme.
Hierarkkiset rakenteet ja rajat ovat kuitenkin innovaatioiden vaikein este. Innovaatiot vaativat luovuutta. Nykykäsityksen mukaan alueet eivät sinänsä ole oppivia eikä niihin liity mitään innovatiivista tai innovaatiot pois sulkevaa.
Tärkeitä ovat alueella sijaitsevat toimijat. Oleellista on kyky hankkia innovaatioita, rakentaa tätä varten innovaatio-organisaatioita, verkostoja ja ryhmiä. Pienimmillään tämä luovuus kiteytetään tiimiorganisaatioissa ja näiden rooleissa sekä klustereissamme. Metsäklusterimme on niitä tunnetuin. Se syntyi EU-ohjelmiemme käynnistymisen aikoihin ja yhteydessä. Agropolis stretegiaa lainattiin tuolloin osaamiskeskusohjelman sisäänajoon maakunnissamme. Globaalisti ohjelma levisi itsenäisenä ja olin sitä tukemassa kaikilla mantereillamme useaan otteeseen vieraillen. Euroopan ohella Yhdysvalloissa, Etelä-Amerikassa (Brasilia), Meksikossa, Kanadassa, Afrikassa ja Aasiassa (Kiina ja Japani).
Tiimi ja klusteri ovat uusia symboli-innovaatioita organisaatioina. Pääsääntöisesti ne ovat lainasanoja muista kielistä ja kertovat innovaation olevan muualta kuin Suomesta peräisin.
Innovaation diffuusio kuvaa tämän leviämisprosessin luonnetta.
Tiimeissä on innovaattoreita, jotka uskaltavat osallistua muille vaikeisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Kännyköitä ja tietokoneita kukaan ei enää pelkää. Ryhmissä on mukana myös institutionaalisia osaajia, tutkimuslaitoksia.
Innovaatioita ei niinkään ideoida, vaan ne ovat kaikkialla läsnä ja ne löydetään osana globaalia paikallisuutta. Tärkeää on osata ottaa ne käyttöön. Maaseutu ei tässä poikkea millään tavalla kaupunkiympäristöstä.
Innovoiva maaseutu
Maaseutua on pidetty heikosti innovoivana tai innovaatiota vastanottavana ympäristönä. Tämä voi johtua sosiaalisesta muististamme. Käsitteet sosiaalisesta muistista ja osaavista alueista ovat nekin uusia innovaatioprosesseja tulkitsevia symbolirakenteita. Samaan aikaan 1960-luvun kansallisen rakennemuutoksen aikoihin toteutettiin jo kansainvälistä
mittavaa innovaatiopolitiikkaa.
Nämä ilmiöt liitettiin Suomessa yhteen ja näin syntyi mielikuva kaupungistumisesta osana innovaatioiden leviämistä. Kaupunkilaistumiseen liittyivät rikastuminen, uudet tuotteet ja palvelut sekä ammatit osana kansainvälistä innovaatiopolitiikkaa.
Lisäksi pyrittiin tavoittamaan muu maailma kansallisesti jälkijättöisessä innovaatiopolitiikassamme. Tämä tehtiin keskittämällä vähäiset varat pääkaupunkiseudulle sekä tekniseen ja pragmaattiseen innovointiin. Näin saavutettiin kyllä kapea-alaisia tuloksia, mutta samalla maaseutu ja sen innovaatiokapasiteetti luonnonvarojen tuottajana ja jalostajana sekä kasvavan palvelusektorin verkottajana jäi kokonaan hoitamatta. Mielikuva ali- innovatiivisesta maaseudusta syveni.
Maaseudulta puuttuu innovaatiopolitiikka
Maaseudulta puuttuu edelleenkin innovaatiopolitiikka. Symbolirakenteissamme maaseutu ei kuulu innovaatioprosessiin lainkaan. Tämän vuoksi maaseutu ei pysty hyödyntämään globaalia paikallisuuttaan. Läntisessä maailmassa maaseutuasuminen mahdollistaa erittäin vaativan sosiaalisen pääoman ja muistin käytön osana suuria rakennemuutosta ohjaavia prosesseja.
Näissä hyvin vaativat rakenteelliset innovaatiot kyetään siirtämään koko yhteiskuntakoneiston käyttöön. Ne siirtyvät varsinkin palvelusektoreille eikä vain kapea-alaisesti teknisiin prosesseihin ja sellaiseen tuotantoon, jonka tuloksena on vaatimaton uudistus, kuten langattoman puhelimen käyttö.
Kulttuurisia ja sosiaalisia sekä ruokkivia taloudellisia innovaatioita hyödynnetään nykyisin maailmanlaajuisesti maaseudun luonnonvarojen käytössä. Edellytyksenä on, että maaseudulla kyetään vastaanottamaan ja lähettämään sellaisia innovaatioita, joiden prosessoinnin taustalla on verkostojen ja klusterirakenteiden ohella hyvin vanha maaseudun sosiaalinen muisti. Lisäksi tarvitaan kykyä integroitua vastaaviin globaaleihin kulttuurirakenteisiin.
Maaseudun rakenteita ei ole urbaanissa ympäristössä, eikä se voi niitä vastaanottaa. Yhdyskuntarakenteiden köyhtyminen ja vararikot sekä slummiutuminen johtuvat pääosin tästä rakennemuutoksesta. Joskus sitä jopa kiihdytetään virheellisellä poliittisella toiminnalla.
Paikalliset innovaatiot
Kaikki toiminta on innovoinnissa lopulta paikallista. Sitä yhdistää nykyisin 1600-luvun newtonilaisen absoluuttisen ajan ja paikan sijasta einsteinilainen suhteellinen aika ja paikka. Tähän on johtanut meidät globaalisti yhdistävä teknologia. Niinpä ero tätä teknologiaa käyttävien sukupolvien välillä on nykyisin vuosien sijasta vuosisadoissa. Tämäkään ilmiö ei poikkea kaupungeissa millään tavalla maaseudusta. Erot näkyvät kaupungeissa ja maaseudulla niiden sisäisinä suurina vaihteluina.
Innovaatiopolitiikan uusi tuleminen
22.03.2006 / Matti Luostarinen
Imitoinnista innovointiin
Oheinen blogini täyttää kymmenen vuotta (2016). Sitä on luettu paljon, miljoonien toimesta. Sen voisi päivittää muuttamatta kuitenkaan sen runkoa ja historiallista taustaa. Innovaatiohan ymmärretään eri kulttuureissa ja kielialueilla hyvin eri tavalla eikä kaikkialla sille löydy edes kunnon käännöstä. Usein sillä tarkoitetaan pelkkää taloutta tai sitten teknologiaa. Toki myös toisessa ääripäässä liki kaikkea muuttuvan maailman ilmiöitä ja nykyisin etenkin maailmankuvan paradigmaisia muutoksia sekä rakenteellisia muutoksiamme. Innovaatiot vievät politiikkaa (policy) vaikka poliitikkomme tahtoisivat viedä sitä omilla päätöksillään ja valinnoillaan (politics).
Mikä on innovaatio?
Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttuureissa käsite poikkeaa paljonkin omastamme. Omassa kielessämme (lat. innova’tio) innovaatiolla tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä, ja laajempi viittaa melkein mihin tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävään prosessiin.
Nykyisin siis rakenteellisiin muutoksiin sekä maailmankuviamme heiluttelevaan teknistaloudellista prosessia laajempaan yhteiskuntapoliittiseen käsitteistöön. Työttömyys, talouden hidas kasvu, sote- ja maakuntauudistus, koulutus ja tiede ovat tätä siinä missä robotiikka ja sähköinen viestintämme, luovat uudet ammatit, yrittäjyys, hoitotyön muodot ja niiden uudistuminen jne. Koulutuksen ja tutkimuksen tehtävä on tässä äärimmäisen tärkeää.
Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista, mutta myös sosiaalisista ja kulttuurisista rakenteista ja organisaatioista. Symboli-innovaatio lähestyy Gademerin hermeneutiikkaa, jossa kieli on avainkäsite ja vastaanottomme myös innovaatioiden kohdalla kieleen sidottu ilmiö. Usein puhutaankin enemmän innovaation leviämisestä (diffuusio) ja sen omaksujatyypeistä kuin itse innovaation tuottajista tai innovaatioympäristöistä. Jo ennen 1900-lukua innovaatio kuitenkin mainittiin usein tärkeimpänä sekä avaininstituutioiden että talouden ohjailijana.
Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli hyvinkin näkyvää, rajoja rakentavaa, ja siinä britit luottivat desentralisaatioon, Ranska elitismiin ja Saksa yksittäisiin tutkijoihinsa sekä tiedon siirtoon. Tämä historiallinen tausta näkyy joskus vieläkin näiden valtioiden alusmaiden toiminnassa. Innovaation oletettiin syntyvän etenkin seurauksena kriiseistä, taloudellisesta panostuksesta tai pelkästä sattumasta.
Kapeassa määrittelyssä puhuttiin usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuotteista ja niiden ominaisuuksista), innovaatiotyypeistä (jatkuva, dynaaminen, epäjatkuva), omaksujatyypeistä (innovaattoreista ja vitkastelijoista) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista. Näiden synty liittyi mediaan ja samalla koulutukseen. Oli löydettävä käsitteitä, joilla aihetta voitiin ymmärtää niin tutkimuksessa kuin pedagogisesti. Syntyi innovaatiopolitiikka ja samalla byrokratia. Innovaatioaalto pysähtyi.
Mitä tarkoittaa innovaatiopolitiikka?
Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Alun perin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Tiedeyhteisössä tämä merkitsi siirtymistä yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuudesta kohti kansallista innovaatiostrategiaa.
Ennen toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa kutsutaan usein strategian “esihistorialliseksi” ajaksi. Vasta toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustoiminnan vyöryn (Big Science). Syntyi aluksi sotilaallinen tutkimus, Yhdysvaltain johdolla syntynyt teollinen- ja teknologiapoliittinen tutkimus (1945), kylmän sodan aikainen valtapoliittinen tutkimus sekä Silicon Valley piilaaksona ja tiedepuistotoiminnan (Science Park) alkiona vuonna 1951. Aikaa tuosta on kulunut siis tänään 65 vuotta. Suomessa ilmiö oli tuntematon.
Tuolle ajalle tyypillistä oli yhdysvaltalainen pragmaattinen (utilitaristinen) filosofia ja maailmakuva, institutionaaliset rakenteet ja klusterit osana innovaatioketjujen kokoamista. Myöhemmin tämä oli kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot sisältävä lähestymistapa (sosiaali-, terveys, ympäristö, alue). Organisaatiorakenteet sisälsivät vain yhden toimintakaavion (verkosto, klusteri) ja työskentelytavan (tiimi, ryhmä, tiimiroolit) sekä ajankäytön, elämänmuodon ja maailmankuvan, jota ohjasi ns. revolutionaarinen luova prosessi. Avainkäsitteitä olivat avoimet markkinat, globalisaatio, evoluutio ja liberalismi. Tätä tapa tänään myös Suomessa toistellen hyvinkin vanhoja käsitteitä.
Toisen vaiheen innovaatiopolitiikan yhteydessä avainkäsitteitä olivat integraatio ja globalisaatio, informaatioyhteiskunnan teknologia, osaamiskeskukset ja innovaatioympäristö sekä oppivat alueet, innovaatiokapasiteetti, pragmatismi, liikemiesmentaliteetista ja moraalista syntyvä utilitarismi sekä hierarkioiden ja rajojen kirot. Tätä torjumaan haettiin rajoja ylittäviä rakenteita ja tänään niitä suljetaan. Talouden elpymiseen ja kasvuun tällä on luonnollisesti kielteinen vaikutus innovaatiopolitiikan hoidossa.
Suomi mukaan innovaatiopolitiikkaan
Suomessa innovaatiopolitiikan “esihistoriallinen” vaihe kesti myöhään. Prosessin etenemistä helpotti myöhemmin kohtuullisen matalat luokkarajat, tietty hyväksytty yksilöllisyys ja joustavuus, Ruotsista saatu hallintomalli sekä Venäjältä tullut toimintatapa edistää liikkuvuutta. Malli oli siten sekä uuden tuottamista että imitointia ja plagiointia maailmalta.
Suomessa innovaatioaaltoa nopeuttivat kriisit; kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot sekä laaja kontaktien verkosto Eurooppaan. Tämä koski muitakin kuin eliittiä Suomessa. Se nopeutti Euroopan köyhimmän maan talouden ja kulttuurin elpymistä ja nousua.
Kansalliseen tieteellistekniseen innovaatioita tuottavaan kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma syntyi vuonna 1973, jolloin Yhdysvalloissa toimi jo täysin kattava tiedepuistojen verkosto ja Eurooppakin oli hakemassa tiedepuistoilleen monikansallista tukea. Ouluun ensimmäinen tiedepuisto ja teknopolis rantautui kymmenen vuotta myöhemmin. Oulun “ihme” käynnistyi tämän prosessin tukemana. Opiskelu ja työskentely Oulun yliopistossa oli tuolloin poikkeuksellisen innovaatioita ruokkivaa ja tätä rohkaisevaa.
Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi Suomessa 1980-luvulla. Kaikille yliopistoille tuli rakentaa oma ohjelmansa ja TEKES syntyi tämän kansallisen strategian symboliksi vuonna 1983. Prosessi muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja epäilemättä sitä myös imitoitiin samaan tapaan kuin Japanissa. Japani ei ollut kuitenkaan ainut maa, jossa vierailimme vaan vieläkin enemmän Yhdysvalloissa mutta myös Neuvostoliitossa läntisen Euroopan ohella.
Pragmaattinen vaihe tuli Suomeen monelta suunnalta ja tavoite oli kuroa kiinni muiden OECD-maiden etumatkaa keskittämällä. Öljykriisin aikoihin muu maailma joutui korporatiiviseen vaiheeseen ja Suomi edusti omaa linjaansa kuroen muiden etumatkan näin kiinni. Samalla mukaan tarttui korporatiivisia rakenteitakin. Nyt niitä yritetään purkaa.
Toisessa vaiheessa Suomi haki jo omaa osaamistaan ja sen kriittisiä tekijöitä fokusoiden ja löysikin oikeat kasvualueet. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin ja on sitä edelleenkin. Omavarainen korkean teknologian miljöö syntyi kuitenkin ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982. Se ei ollut aivan mutkaton tapahtuma ja vailla vastustusta.
Alueellinen innovaatiopolitiikan kausi käynnistyi vasta EU-ohjelmien myötä vuonna 1994. Tuolloin ohjelma sisälsi käsitteen osaamiskeskuksesta, kriittisestä massasta osana suomalaista “syndroomaa” ymmärtää innovaatioalue. Takavuosilta rasitteena oli edelleen halu säästää resursseissa keskittämällä. Vasta tämän jälkeen maahan levisivät käsitteet oppivista alueista, sosiaalisesta pääomasta ja muistista sekä uusi käsitys innovaatioiden leviämisestä ja syntytavasta. Olimme lähestymässä ajatonta ja paikatonta globalisaatiota ja Nokia oli syntynyt omana valintanamme. Paradigmaiset muutokset oivallettiin siinä missä tekoälyn ja robotiikan sisäänmarssi.
Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa
Suomea auttoi innovaatiopolitiikkansa hoidossa individualismi – instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla informaatioyhteiskunnan sisäänajovaiheen alussa. Suomalainen individualismi sopi kansainväliseen ajan henkeen ja uuteen talousmalliin. Tässä median tuki oli Suomessa merkittävä apu, josta on kirjoitettu aivan liian vähän.
Toinen tekijä oli kansallinen maailmankuva (visio) paremmasta huomisesta ja sen pragmaattinen sisältö. Evolutionaarinen ajattelu sopi hyvin uusien innovaatioiden jatkuvaan vastaanottoon ja yhteiskunnan jatkuvaan muutostilaan sekä sen hyväksymiseen. Tämä hyväksyminen edellytti median antamaa tukea.
Kolmas tekijä oli ja on yhteisen edun ja sosiaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti. Tähän muistijälkeen kuuluu Suomessa kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi siihen kuuluu ankarien olojen koulima kyky tai suoranainen pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisuun vaadittavat välineet – pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa ei voi tehdä monia vääriä valintoja.
Suomessa oli tuolloin, ja on edelleen, vahva kansallinen näkökulma, jota tukee kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos sekä kielemme. Molemmat ovat ominaisuuksia, jotka tukevat verkosto- ja klusteritalouden päämääriä ja toteutusta. Näihin liittyvät determinismi (environmentalismi) ja hyvinvointivaltion opit, vielä tuolloin matalat luokkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan. Vuoden 2022 tapahtumat ja sota Ukrainassa katkasi perinteiset yhteydet itään ja Venäjälle. Rinnalle tuli syvene yhteys Yhdysvaltoihin ja Nato sekä Itämeren ja Jäämeren pohjoinen ulottuvuus.
Tämän ajan käsitteistöä ovat olleet Suomessa yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit ja klusterit sekä englanninkielisinä “communicator”, “coach”, “rewarder”, “supporter”, “controllers”, “explorer promoter”, “creator innovator”, “concluder producer”, “truster organizer”, “linker”, “reporter adviser”, “empowerment”, “leadership” etc.
Innovaation leviämisestä (diffuusio) ja imitoinnista alueelliseen innovaatiopolitiikkaan
Vielä myöhään 1980-luvulla innovaation oletettiin syntyvän yhdestä pisteestä ja leviävän sieltä ympäristöönsä. Tämän tuloksena oli resurssien keskitys ja käsite kriittisestä massasta. Opin taustalla oli Torsten Hägestrandin innovaation diffuusion teoria (spatiaalinen diffuusio) ja tämän taustalla taas vanha klassinen fysiikka. Syntyi käsite hiearkisista palveluista sekä diffuusion suunasta metropolialueilta kohti maakuntakeskuksia ja pientaajamia sekä innovaatioita heikosti vastaanottavaa maaseutua.
Virta ei kulkenut toiseen suuntaan lainkaan eikä maaseutu voinut olla innovaatioita tuottava. Suomessa ei tunnettu käsitteitä “agropolis”, “teknopolis”, “petropolis” tai “ekopolis”. Agropolis -strategia ja ekopolis oli rakennettava erikseen ja Suomelle sopivilla tavalla ne esitellen ekologisena klusterina osana innovaatiopolitiikkaa ja kiertotaloutta.
Nykykäsityksen mukaan innovaatiot syntyvät prosessin tuloksena. Oleellista ei ole fyysinen paikka vaan eri “rooleja” käyttävät instituutiot (klusterit) tai henkilöt (tiimit, ryhmät jne.). Innovaatiot eivät “synny” vaan ne löydetään. Ilmiö on sama kuin luonnonlakien ja teorioiden kohdalla. Niitä ei keksitä vaan ne löydetään.
Innovaatioprosessi on globaali ilmiö ja tapahtuu aina paikallisesti jonkun verkoston osan toimesta. Tällöin oleellista ei ole “KEKSIÄ” vaan pikemminkin kyky vastaanottaa kaikkialla läsnä olevia innovaatioita. Tällöin “roolit” ovat verkostoja helpottava tapa vastaanottaa muuten usein vaikeasti hyväksyttäviä tai löydettäviä prosesseja, ilmiöitä, ideoita jne.
Kyseessä ei ole tiimin ideointi vaan kyky ottaa vastaan jo olemassa olevaa ja usein torjuttua. Tällöin innovaattorit ovat henkilöitä, joiden rohkeus “uskaltaa” toimia toisin (toisinajattelija, oppositiohenkinen) muuttaa prosessin kulkua. Heillä on muusta esim. sosiaalisesta pääomasta vapaa reflektoiva kyky ottaa vastaan esim. toisesta kulttuurista syntynyt rakenne, idea, organisaatio jne. Näin myös rakennemuutokset ovat osa tätä prosessia tukevia vaiheita ja välttämättömiä.
Globaalissa “paikassa” innovaatioita on aina läsnä määrätön määrä. Se miten näitä otetaan vastaan, ratkaisee tämän alueen innovaatioaste; vastaanottavan alueen kulttuurinen ja sosiaalinen muisti ja usein sen asettamat rajat ja esteet. Kyse on täsmälleen samasta ilmiöstä kuin Gadamerin hermeneutiikassa. Innovaatiot eivät koskaan “leviä” vaan ovat kaiken aikaa läsnä ja löydettävissä. Talouden elpyminen on tämän löytämisen auttamista rakennemuutoksilla.
Alueita ei nykyisin tule luokitella, kuten aikanaan hierakiset alueet ja kaupunkikeskukset kyliin saakka tyypitellen vaikutusalueineen. Näin menetellen toimitaan täsmälleen päinvastoin, kuin mitä itse innovaatioprosessi edellyttäisi, jossa luokitellaan innovaatiot ja niiden vaativuustaso.
Alueet eivät innovoi vaan siellä olevat organisaatiot, henkilöt, yritykset jne. Tällöin alueita ei luokitella vaan löydettävät innovaatiot ja niiden vaativuus alueella oleville toimijoille. Tällöin innovaattorit ja innovaatio-organisaatiot kykenevät ottamaan vastaan myös vaikeasti “hyväksyttäviä” ja uuden oppimista sekä sopeutumista vaativia prosesseja, tekniikoita jne.
Niinpä jos esim. yliopiston ainelaitokset estävät muuten prosessoinnin esim. jäykän dogmaattisen konventionsa seurauksena, sinne on mentävä oppilaana. Ei aina opettajana. Alkuunkaan aina “opettaja” ei ole innovaattori ja paras prosessoija innovaation vastaanotossa. Joskus hän on sen vankin konventionaalinen vastustaja. Sama koskee mitä tahansa hierarkkista organisaatiota ja sen tapaa prosessoida innovaatioita.
Globaali paikallisuus tarkoittaa nykyisin suhteellista aikaa ja paikkaa, ei absoluuttista. Suhteellinen aika ja paikka ovat osa einsteinilaista neliulotteista maailmaa (1925). Vastaavasti absoluuttinen aika ja paikka, johon mm. innovaation leviäminen ja hägestrandilainen ajattelu gradientteineen rakentui, on osa newtonilaista klassista fysiikkaa ja 1600-luvun kaksiulotteista geometriaa. Niitä ei pidä sotkea toisiinsa.
Aikanaan uudet tieteet erikoistuessaan ottivat käyttöönsä analogioita (1800-luku), jossa mukana oli hyvin vanhoja teorioita ja myös nykyisin virheitä. Tässä nykyinen maailmamme ja maailmankuvamme ei enää vastaa viimeisimmän tekniikan vaatimuksia. Joskus tällainen kulttuurinen viive innovaation saapumisessa tai vastaanottamisessa voi olla tieteen postulaateissa vuosisatoja.
Niin nytkin näyttäsi olevan maantieteen kohdalla. Meiltä puuttuvat jopa aluekäsitteen avainsymbolit “regionaalinen” ja “spatiaalinen”. Ymmärrämme alueella regionaalista karttaa rajoineen, vaikka saamme kuulla Brysselissä luentoja spatiaalisista alueistamme. Tämä on raskas taakka, kun rakennamme sote- ja maakuntahallintoa rinnan kuntapalvelujen kanssa samaan aikaan
About Matti Luostarinen
Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1/ matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred and twenty, see monographs, Cluster art.org Articles: about five thousands, see all publications, Clusterart.org