Bernard Shawn mukaan ensirakkaus on vain hiukkasen hupsuutta, etupäässä se on uteliaisuutta. Se yhdistää ihmiset, joilla ei ole välttämättä muuta yhteistä. Kun rakkaus on usein itsekkyyttä kahdelle, ensirakkaus on viatonta. Sen kuvaamiseen tarvitaan ujoutta ja uteliaisuutta. Ei niinkään narsismia ja oman kuvan hakemista. Aikuisen rakkaus on helpommin kuvattavaa.

Ensirakkaus on kiveen piirretty tunne. Se on kuin heräävä kivi tai kallio. Siihen paluun ongelma myöhemmässä iässä ja vanhuudessa on elämän suurin tragedia. Sitä me turhaan haemme. Tragedia ei ole kuolema vaan kyky menettää rakastamisen ja kesyttämisen taito, ensirakkauden puhtaus. Sain de Equperryn kuvaama ketun viekkaus hellyttävässä aikuisten sadussa ”Pikku Prinssistä”.

Giovanni Casanovaa lainaten rakkaus on sittenkin pääosin uteliaisuutta. Hillitöntä himoa siihen joka meitä lopulta aina pakenee. Saavutamme vain sen mitä itse pakenemme. Kun tulisi voittaa pelkonsa ja kulkea sitä kohden.

Ensirakkaudessamme olemme vapaita arvostelunhalusta. Rakastamme ihmistä. Emme persoonallisuutta, sääliä tai omaa kuvaamme, elämän kokemuksiamme. Vain ensirakkaudessa tunnemme olevamme tekemisissä täydellisen ihmisen kanssa. Emme koskaan enää sen jälkeen. Tämä työ on omistettu rakkaudelle, joka on vailla määritelmää ja jossa siihen ei liity velvollisuutta. Narsismista ja velvollisuudesta puhuvat rakkaus vaatii toisen työn. Sen jossa rakkauden pelosta on tullut samalla elämän pelkoa ja tästä pelosta paluu kohti alkua ja kuolemaa.