Maalaukset syntyvät usein pareittain. Syynä voi olla taiteilijan tekniikka ja työtapa tehdä useampaa  työstä samaan aikaan, jolloin uuteen tartutaan edellisen  maalien kuivuessa. Oli syy mikä tahansa oleellista on että useamman työn tekeminen mahdollistaa prosessoinnin, joka ei ole mahdollista keskityttäessä yhteen työhön. Yhden työn kohdalla teemme valintoja, jotka ovat kontrolloituja ja rationaalisia, viimeisteltyjä. Vain toinen  aivopuoliskomme ja oikea kätemme osallistuvat tehokkaasti kriittiseen työhön.

Kahden tai useamman työn kohdalla emotionaalinen ja rationaalinen pääsevät erkaantumaan ja se näkyy yleensä jälkimmäisessä työssä vapaammin reflektoituna. Piilotajuntana pitämämme osallistuu  mukaan ja tyyli avautuu ja löytää paremmin kohteensa. Samaan päästään tekemällä suuri määrä rinnakkaisia luonnoksia.

Tieteessä vastaava toteutuu suurina toistettuina koesarjoina,  yhä uudelleen luettuina teksteinä ja jatkuvana empiirisen aineiston kytkentänä uuteen induktiiviseen tutkimuskäytäntöön, jota tuetaan myöhemmin deduktiivisella ajattelulla. Monet kirjailijat käyttävät hieman samantapaista tekniikkaa. Parhaimmillaan tutkijan a’priori mallit ovat hyvin samankaltaisia kuin kuvataiteilijan hakema ratkaisu useamman työn rinnakkaisena toteutuksena. Molemmat aivopuoliskot on saatava mukaan työhön samanaikaisesti ja välillä erikseen. Kirjailija tukeutuu tällöin usein jo lukemiinsa vanhoihin teksteihin. Luovan lapsen saaminen innovatiiviseen prosessiin  edellyttää jokaisella hieman erilaista ympäristöä ja työskentelytapoja mutta pääsääntöisesti se tapahtuu yksin, jolloin kontrolloiva sosiaalinen kenttä on poissa ja paluu lapsuuden rikkaampaan mielikuvamaailmaan voi tapahtua spontaanisti mutta samalla usein hyvin kokeneen ja osaavan aikuisen tekniikan avustaessa.    Nuoren taiteilijan ja tutkijan työ on helppo erottaa varttuneen tieteentekijän ja taiteilijan vastaavasta prosessoinnista. Oleellista ei ole niinkään tekniikka, osaaminen ja lahjat kuin eletty elämä ja karttunut maailmankuva, sofistikoitu näkemys, vivahteet ja kyky integroida suuria aineistoja käyttäen myös opittuja oikopolkuja. Luovat nerot ja suurten aineistojen uupumattomat käsittelijät ovat lapsena olleet  usein hiven pakkoneuroottisia toistajia ja tämä väsymätön toisto on välttämätön edellytys integroida yhä uudelleen valtavia tietoaineistoja ja nykyisin poikkitieteisiä löydöksiä toisiinsa.

Klusteritaide on osa evolutionaarista ajattelua ja tieteen teoriaa. Poikkitieteellinen ja –taiteellinen ei ole nyt vain muodin mukainen hokema vaan modernisaation verkottumisen ja verkostoitumisen  aiheuttama ehdoton vaatimus työskentelyllemme. Klusteritaide on verkostoituneen yhteiskunnan ja sen klusterirakenteiden innovatiivisimman osan yhteinen globaali prosessi. Siinä kulttuurin klusteri on osaamisympäristöineen kansakunnan ja talousalueensa kilpailukyvyn ja innovatiivisuuden mitta. Juuri taide on yhdessä luovan tieteen kanssa sen innovatiivisin mutta myös luovin ydin. Luovuus ei ole kuitenkaan sama asia kuin innovatiivisuus ja näin molemmat vaativat erilaisia persoonallisuuksia ja erilaisen toimintaympäristön.

Klusteritaide on vuorovaikutteista prosessointia kuluttajan ja tuottajan välillä. Nämäkin rajat hämärtyvät eikä kyseessä ole enää innovaation leviäminen tuottajalta kuluttajalle (diffuusio). Markkinoinnin ja mainonnan manipuloiva vaikutus häviävät innovaatioaaltojen reaaliaikaisuuden myötä ja valinnan tekevät ”kuluttajat” yhdessä  tieteen ja taiteen ”eliitin ”kanssa ns. innovaatioympäristöksi rakennetussa yhteisössä. Käytännössä ero kuluttajan ja tuottajan välillä on veteen piirretty viiva. Parhaiten tämä näkyy niissä prosesseissa, joissa etnisten kulttuurien työ siirtyy modernisaation kautta  kulutukseen. Tässä prosessissa alkuperäiset ”innovaattorit” eivät edes pyri taloudelliseen  tulokseen eivätkä ”prostituoi” luovuuttaan ja kulttuuriaan markkinatalouden ehdoilla, joita eivät ole koskaan sisäistäneet eivätkä sen arvoja tai niiden  puuttumista voi edes ymmärtää.