large product photo  

Iltarusko

90 cm  x  111 cm
Kiveä, kipsiä, pellavamassaa, puuta, kimberliittiä, lasia, öljyväri

 (ks. Luostarinen 2005: Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti, 12-13)

Palaa

Vuorokauden ajat ovat kuin ihmisen ikä. Mitä lähempänä aurinko on horisonttia sitä pitempiä ja syvempiä ovat varjot ja maalaajan työ on huomata tämä tumman värin tuoma valhe. Elämän tummat sävyt ovat usein virhetulkintoja ja väärää asennetta. Maiseman tummat värit ovat oikeastaan vain mustaa varjoa eikä väriä lainkaan. Ne tulisi saada taulun pintaan varjoina, ei väreinä.

Musta väri imee itseensä kaiken eikä palauta mitään takaisin. Varjo palauttaa ja on siten muuta kuin mustaa väriä. Jean Anouilhin mukaan kaikki paha on lähtöisin vanhoista. He lihovat aatteista, ovat ahneita ja nuoret miehet kuolevat näihin molempiin. Paavo Haavikon mukaan elämän on juuri tällaista. Vanhuus tarttuu. Nuoruus ei. Sille on tullut jo immuuniksi.

Laskevassa valossa me toistamme itseämme. Imemme kuin avaruuden mustat aukot kaiken lähellä olevan valon itseemme. Olemme kuin kelottuvia puita tai tyhjeneviä pajatsoja. Jos joku kuvittelee sieltä jotain saavansa, se on taatusti oma kolikko. Nousevassa valossa meillä ei taas ole mitään sanottavaa. Nuoruus on sellaista. Kun nuoruus kohtaa vanhuuden, itä kohtaa lännen ja ikävystyminen on molemminpuolista.

Aamuauringossa ja nuorena ihminen kunnioittaa ja halveksii ilman sävyjen tajua. Taulussa aamuaurinko on kovempi ja sävyt vailla viisautta. Nietzschen mukaan sävyjen ymmärtäminen on elämän parasta antia. Friedrich Nietzschestä olisi tullut oiva öljyvärien käyttäjä vanhana miehenä. Monet tuntemamme maalarit ovat matemaatikkoja, fyysikkoja ja filosofeja. Parhaat heistä jo iäkkäitä ihmisiä. Me matkustamme bussissa, jossa mukana ovat myös Nietzche ja kaikki esi-isämme. Kun minä maalaan minä kuuntelen mieluummin heitä kuin kovin nuoria ja uusia bussiin tulijoita. Nykyisin kutsumme sitä sosiaaliseksi pääomaksi ja yhteistä bussia globalisaatioksi, internetiä kollektiiviseksi muistiksi. Moni meistä pelkää kumpaakin. Bussissa nuori pessimisti ja konservatiivi on yhtä surullinen näky kuin vanha optimisti ja idealisti.

Aamuauringossa jokainen kriisi tuntuu lopulliselta. Jokainen uusi kriisi on ensimmäinen. Vasta puolenpäivän aikaan varjot katoavat hetkeksi. Jokainen uusi kriisi ei ole enää uusi ja voittamaton este. Myöhemmin kaikki alkaa taas tummua. Jokainen uusi kriisi voi olla viimeinen. Tuolloin kriisejäkin alkaa sietää ja jopa rakastaa. Sävyt tumminakin alkavat löytää monet harmaat sävynsä. Mustavalkoinen maailma katoaa. Vanha Eurooppa  sietää tumman sävyjä ja kriisejä toisin kuin uusi maailma ja amerikkalaiset. Maailma eurooppalaistuu. Iltaruskossa lohduttominta eivät ole vaivat vaan tietoisuus päivien luvusta.

Maalatessasi ilta- ja aamuruskoa et maalaa vain auringon säteiden leikkiä ja värien spektrin vaihtelua horisontin muuttuessa ja ilmakehän suodattaessa värit uudella tavalla. Tuolloin maalaat ennen kaikkea sitä mitä nuorena pidit suurena ideana ja olit ylimielinen vanhasta löydöksestä, jota pidit omanasi. Ja jonka kohdalla vanhempana huomaat sen olevan vain typerä virhe ja enää et näe yhtään sellaista virhettä, jota et olisi yhtä hyvin voinut tehdä itse ja antaa ne anteeksi.