Euroopan integraation ja globalisaation myötä myös suomalaiset ovat tutustuneet maapalloistumiseen. Usein  ilmiöiden taustalla on vuosisatainen kolonialismin perinne ja maapallon jakautuminen tämän seurauksena imperialismin perintöä kantavaksi hyvin pitkän kulttuurisen muistinsa seurauksena. Usein kyseessä ovat eräänlaiset ”aavekivut”, joita vanhat emämaat kokevat jopa vuosisatoja menetettyjen siirtomaidensa suuntaan. Siirtomaiden omat ”kivut” ovat vanhempia ja vaikeammin havaittavia. Pääsääntöisesti niitä tulkitaan väärin tai niitä ei tunnisteta lainkaan. Brittilordin piilotajunnassa aurinko ei koskaan laske imperiumin yltä ja samoja kipuja kokevat myös nyt venäläiset vanhan Neuvostoliiton hajottua. Jopa suomalaiset haikailevat vanhoja rajoja Karjalan suuntaan pystymättä hahmottamaan omaa asemaansa aiemmin Ruotsin vasallina ja puskurivaltiona itään.

Vanha kulttuuri on valikoivampi ja varovaisempi kuin uusi. Nuori rakenne ja kulttuuri on myös usein dynaamisempi, mutta samalla itsetunnoltaan heikompi. Globalisaatio on kulttuureja yhtenäistävä ja monipuolisuutta muokkaava, kulttuurisen diversiteettiä heikentävä ilmiö. Paikallisuus on siinä katoamassa tai muuttumassa kohti yhtenäistävää ja maailmankyläksi kutsuttua. Siinä pienen ja nuoren kulttuurin on vaikeaa ylläpitää omaa identiteettiään yhtenäistävän valtakulttuurin valtaisan informaatio- ja mediavyörytyksen alla. Markkinat ovat globaalissa kylässä samat kaikille ja kilpailu aiempaa ankarampi sekä avoin klusteritalouden muoto. Samalla informaatioyhteiskunta on muodostunut deckiläiseksi ( Beck 1988, Gegengifte. Die Organisierte Unverantwortlichkeit) riskiyhteiskunnaksi, jossa aiempi yhteisöllisyys, sosiaalinen pääoma ja alueellinen muisti kansallisvaltioineen ovat hämärtyneet ja korvautuneet valtavirran usein vierailla elementeillä. Yksilö on vailla vanhoja instituutioiden, kulttuurien ja yhteisöjen antamaa moraalista tai edes normistollista suojaa. Vastassa on kasvoton ja globaali todellisuus suoraan ja käsittelemättömänä.

Tämä työ on omistettu kansalliselle identiteetillemme ja sille taidolle, jossa kalevalainen traditio on yhtä arvokas, ellei arvokkaampi, kuin monet muut aggressiiviset ja sodanjumalaa palvelevat kansalliseeppokset osana alueiden Eurooppaa ja globalisaation kulttuureja ylläpitävää muistia ja sosiaalista pääomaa. Tämän pääoman suomalaiset juuret ovat paljon vanhemmat kuin Manneken Pis ja monet keskieurooppalaiset ”juuret”.  Maailman vanhimman peruskallion päällä asuva kansakunta on palannut aina jääkausien välillä juurilleen ja omistaa sellaisen pääoman, jonka ikä ei ala suomalaisuusliikkeestä vaan vuosituhansia varhaisemmilta kausilta.