Kuun maisema ei ole vielä lähiympäristöämme. Kuun valaisema maisema sen sijaan on ollut aina. Sen kuvaamiseen on käytetty yllättävän vähän energiaa. Kuun valo ei ole siten osa arkielämäämme ja sen kokemuksia muuten kuin  emotionaalisina kokemuksina ja harvoin sitä pohdimme.

Kuu heijastaa vastaanottamastaan auringonvalosta vain noin 7 %. Tästäkin huomattava osa jää maapallon ilmakehään. Tästäkin huolimatta kuun kyky valaista on
talvisina öinämme maalauksen arvoinen asia muutenkin kuin vain kuunsiltana syksyisessä meren lahdessa ja romanttisina kokemuksinamme. Kuuhulluus on kiintoisa ilmiö siinä missä  vuoroveden liikkeetkin. Kuun suuruus suhteessa maapalloon tekee meistä miltei kaksoisplaneetan.

Maapallon läpimitta kuusta katsottuna on noin 2 % eli neljä kertaa suurempi kuin kuun läpimitta maasta katsottuna. Vastaavasti maan pinta-ala on 16 kertaa suurempi kuin kuun pinta-ala maasta katsottuna. Täyden maan aikaan maan valaistus kuussa on moninverroin voimakkaampi kuin täyden kuun maassa. Puuttuva kaasukehä kuun pinnalta  korostaaa maan valon loistoa. Meret (mare), tasanteet, vuoristoalueet, rengasvuoret kraatereina erottuvat hyvin voimakkaina valon ja varjon jyrkkyyseroina. Kuun maisemassa valo on kovaa, maisema kauniin karua, auringon valo taipumatonta ja ilmakehän suodattamatonta toisin kuin maan pinnalla. Meteoriittikraaterit ja vulkaaniset muodot ovat hyvin säilyneitä, rapautumattomia, ikivanhoja. Kivi ei kierrä kuten maapallolla eikä veden ja ilman yhteinen kuluttava ja kasaava vaikutus näy pehmeinä pinnan muotoina. Kokoonsa nähden kuun pinta on kolme kertaa karumpaa kuin maapallon ja sitä korostaa valon käyttäytyminen toisin kuin maapallollamme. Sen vangitseminen ei onnistu yksin öljyvärein vaan tarvitaan muita materiaaleja ja pintoja, joissa värit vaihtuvat jyrkän kulmikkaasti poistamatta kuitenkaan emotionaalista kokemustamme tarujen  maisemaan. Tuskin mikään taivaankappale sisältää niin paljon myyttisiä taruja kuin mihin käsityksemme kuusta ovat kulttuurisesti sidottuja.