Oidipus-tragediassa on kysymys ihmisen vastuun ja kohtalon suhteesta. Oidipus (”Paksujalka”) on kreikkalaisessa mytologiassa thebalaisen taruston päähenkilö. Oidipus-myytti on aikojen kuluessa muovautunut hyvin erilaisista aineksista. Oidipuksen äiti tunnetaan mm. kolmella eri nimellä. Oma aikamme tuntee Oidipuksen joko Sigmund Freudin psykoanalyysiin liittyvänä oidipuskompleksina tai ateenalaisen tragediakirjailijan Sofokleen kuningas Oidipuksesta. Myytin ydin kiteytyy Homeroksen Odysseijassa. Oidipus surmaa tietämättään isänsä Laioksen ja menee äitinsä kanssa naimisiin. Oidipus tiesi kohtalonsa mutta oli sen toteuttajana tahtomattaan.

Oidipus on samalla kertaa sekä syyllinen että syytön. Oidipus rikkoo oman yhteiskuntansa pyhimpiä moraalikäsityksiä vastaan, mutta toisaalta hän on kohtalon tahdoton välikappale, olihan delfoin oraakkeli ennustanut hänen kohtalonsa jo ennen syntymää. Freud käsitteli lapsen kehityksen ja ns. oidipaali-iän sekä oidipus-kompleksin yhteydessä. Erään tulkinnan mukaan naista voi pitää oidipaalisena omaan sukupuoleensa oidipaali-iän miestä ongelmallisemman äitisuhteen seurauksena. Siinä katse kääntyy sisäänpäin ja kohti tunnelia, jonka takaa ei näykään valoa.

Kohtalon ja johdatuksen välinen ero näkyy myös kristillisessä teologiassa, Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Juudaksen toiminnassa. Kristillinen ”kohtalo”  lähestyy tässä kreikkalaista jumaltarustoa, jossa kohtalo oli lopulta kaiken yläpuolella. Munkkiyhteisöissä ja etenkin jesuiittojen kohdalla (Ignatius Loyola) kohtalolla oli tärkeä merkitys. On mahdollista että myös omassa ajassamme kohtalo on saanut kasvavaa jalansijaa sekä tieteen (esim. teorian satunnaisuus, monimerkityksisyys, postmoderni retoriikka ja eksistentialismi, hermeneutiikka) että taiteen ja monikulttuurisen tiedon välittymisen vastaanottotavoistamme (vrt. Gademerin Hermeneutiikka, Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, s. 105) johtuen.

Musiikissa Oidipus-aihetta ovat käsitelleet mm. Henry Pucell (1692), Igor Stravinski (1927) sekä Georges Enescu (1932). Maalaustaiteessa kuuluisimpia tauluja aiheesta ovat J.A.D. Ingresin ”Oidipus ratkaisee Sfinksin arvoituksen” (1808) sekä Gustave Moreaun samanaiheinen maalaus. Elokuvan aiheeksi Oidipus-myytin on ottanut Pire Paolo Pasolini (1967, Oidipus).

Lappilaiseen ihmis- ja luontokäsitykseen (vrt. environmentalismi) liittyy runsaasti oidipaalisia kohtalon ja vastuun käsitteitä ja fatalismia. Se on tyypillistä etenkin luonnonkansoille ja yhteydessä läheiseen luontosuhteeseen ja determinisimiin. Ilmiö näkyy luonnonkansojen taiteessa ja on osa sen tavoitetta vaikuttaa kohtalon kulkuun sitä lepyttäen tai kesyttäen. Käsittelin aihetta ensimmäisen väitöskirjani (1982 ”Personal spatial identity in the face of environmental changes”) yhteydessä ja asuessani Lapissa sekä vieraillessani tuhansissa kodeissa Kemi- ja Iijoen, Ounasjoen ja Tornionjoen varsilla hakien samalla vastauksia ihmisen ja hänen luontosuhteensa syntyyn sekä suurten ympäristömuutosten vaikutuksiin paikkaidentiteetissämme.

Tämä veistos on omistettu näille nuoruusvuosien kokemuksille ja Lapin allasevakoille, kansalliselle identiteetillemme osana environmentalismia, pragmatisimia ja oidipaalista fatalismia.