Ratzelin ekologionen maisema – Maiseman silmät

Maiseman kuvaus on ollut etenkin maantieteilijöitten tutkimuskenttää. Akateemikko Olavi Granö oli alan suomalaisia uranuurtajia. Samalla hän oli merkittävä tutkimusmatkailija, kansatieteilijä, piirtäjä ja maalaaja kuten maantieteilijät 1800-luvulla yleensäkin. Alueiden kartoitus ja maisematyypitys, alueiden analyysi ja luonnonmaantieteelliset rajat vaativat visuaalista hahmotusta ja käden taitoja. Oman aikamme tietokoneet ja teknologia, GIS -analytiikka ei niitä  korvaa. Maantieteilijöistä klusteritaiteen uranuurtajia olivat Granön ohella Topelius ja Hellaakoski. Taide ja tiede ovat aina olleet  kuten ilo ja leikki. Jopa niin että Hellaakoski ja Topelius muistetaan paremmin runoudestaan ja saduista kuin tiedemiehinä tai valtiopäivämiehinä.

Friedrich Ratzelin maisemalla tarkoitetaan maiseman ensimmäistä ja ns. environmentaalista tai determinististä vaihetta. Ekologinen maantiede halusi tuoda esille luonnonvoimien korostetun vaikutuksen ihmisen toimintaan. Luonto asetti ihmiselle tiukat rajat johon  tuli sopeutua. Niin sanottu ”puhdas maantiede” ja  maisema syntyivät näistä lähinnä saksalaisista juurista. Vanhat luonnonmaantieteelliset jakomme ja maakuntamme ovat paljolti noilta ajoilta. Samoin monet niitä mukailleet myöhemmät hallinnolliset, taloudelliset rajamme. Topelius kuvasi ”Maamme kirjassaan” jopa kansanheimomme luonnontuotteiksi ja näköisiksi. Tämä sama environmentalistinen perintö siirtyi kansojen kuvaukseen ja stereotyyppeihin. Ympäristö veltostutti (välimereiset alueet ja ilmastot), teki sitkeiksi (norjalaiset, suomalaiset), oli osa älyn lahjoja ja alku hyvinkin rasistisille jopa omassa
ajassamme eläville mielikuvillemme.

Sukupolven vaihtuessa ja 1900-luvulla syntyi vastavaikutus, jossa deterministien ennakkokäsitys ärsytti. Syntyi possibilistien koulukunta, jossa äärimmilleen vietynä alettiin ihailla ihmisen teknologista voimaa ja kykyä vallata luonto – kesyttää villi ympäristö. Syntyi teknologian  ihailua, joka näkyi mm. ranskalaisessa ja italialaisessa taiteessa.

Alkava vallankumous näkyi ensimmäisenä taiteissa ja tieteissä ja vasta myöhemmin poliittisessa liikehdinnässä. Aisteiltaan valpas visionääri ja innovaattori olisi sen oivaltanut ja hyödyntänyt. Toki näin kävikin. Syntyi monia koulukuntia, joissa tapasivat tuon ajan nimekkäimmät tieteen ja taiteen, politiikan ja talouden edustajat. Tieto kulki tuolloin vielä henkilöiden mukana. Ei netissä ja samaan aikaan kenen tahansa ottaessa sen haltuunsa. Tieto valikoitui ja valitsi omaksujansa, syntyi diffuusisia ilmiöitä sosiaalisesti ja kulttuurisesti sekä alueita erikoistaen. Tiedon kulku oli hidasta ja kaukana reaaliaikaisesta, kenen tahansa saavutettavasta tiedosta. Tieto toi valtaa ja lisäsi tuskaa.

Reaaliaikaisesta  tiedosta huolimatta ihmisen kyky vastaanottaa ja hahmottaa tietoa, maisemaa ja luontoa, on usein rajallisempi kuin monien lajikumppaniemme. Ilves vaistoaa ja aistii meidät ja kilometrien etäisyydeltä. Samoin useimmat saaliseläimet. Olemme ikään kuin ulkona maisemasta ja luonnosta, jota kuvaamme ja pyrimme hallitsemaan. Maisema on suojelumaisemaa ja vitriinissä. Entäpä jos näkökulmamme on jälleen kerran virheellinen?

Ekologinen maisema tarkkailee meitä pikemminkin kuin me sitä. Se tuntee ja tunnistaa mutta vaikenee, koska emme ymmärrä. Tiede vie yhä kauemmas totuudesta. Se mitä etsimme pakenee meiltä ja se mitä pakenemme, sen me saavutamme. Aistit eivät enää toimi kuten ennen. Olemme taantuneet ja turhan tiedon kyllästämiä. Ihmissovinistinen  maailmankuvamme on uhka olemassaolollemme ja näemme muut lajikumppanimme konemaisina, ikään kuin meitä varten elävinä. Kun lintujen influenssa uhkaa vähänkin meitä, tapetaan linnut.

”Maiseman silmät” ovat luonnon oma kontrolli ja osa evoluutiota, evolutionaarista maailmankuvaa ja tiedettä klustereista. Se tarkkailee meitä ja havainnoi. Tästä näkökulmasta ME olemme vitriinissä kuin Titanicin kannella matkustaen pienellä planeetallamme ja sokeasti luottaen hyvään onneemme.