Journal

Welcome to the official weblog of Clusterart.org

keskiviikko, maaliskuu 29, 2006

 

Ekologisen klusterin kuluttajaryhmät

Ekologisen klusterin kuluttajatutkimuksessa vastaajat oli mahdollista jakaa faktorianalyysissä neljään pääryhmään. Näistä tärkeimmät liittyivät vastaajien käsitykseen ympäristöarvojen ja -identiteetin merkityksestä heidän arkielämään. Lisäksi keskeiseksi jakajaksi muodostuivat yhdyskuntarakenteittemme suuret muttoaallot ja sidos lähtöalueelle tai vastaavasti juurtuminen muuttoalueelle.

Vihreä persufaktori syntyi lähinnä suurimpien taajamiemme vastaajista ja siellä akateemisista, keski-ikäisistä naisista ekologisina kuluttajina. Se tavallaan dominoi ja muodostaa kulutuksen ensimmäisen vaiheen oletetun innovaatioyhmän. Ympäristöarvot eivät kuitenkaan tarkoita samaa kuin innovaatioaste eikä ryhmä ole välttämättä erityisen innovoiva kultuksessaan. Näin uudet ekologiseen kulutukseen tarkoitetut tuotteet ja tälle ryhmälle suunnattu markkinointi eivät välttämättä kohtaa sitä segmenttiä, jolla tarkoitetaan innovaattoriryhmää tai visionäärejä ensimmäisen vaiheen omaksujina. Näin ekologiseen kulutukseen tarkoitetut uudet tuotteet tahtovat jäädä markettien hyllyille. Toinen tätä merkityksellisempi ongelma on yrittäjäklusterin sosioeknominen ja alueellinen etäisyys tärkeimmästä kuluttajaryhmästä. Maaseudun yrittäjät ovat kaukana kulutuksen avainryhmistä ja ovat lisäksi usein vähemmän koulutettuja miehiä.

Faktoripisteiden ryhmittely syvensi analyysiä ja tuotti kymmenen homogeenista kuluttajaryhmää. Näistä viisi oli mahdollista nimetä pääryhmiksi käyttäen sosiologian ja antropologian postmodernin ihmisen elämänstrategian kuvaamista joko kuljesjelijan (flaneeraaja), turitin, kulkurin, pelurin tai "telecity" -ihmisen silmin. Syntyvät ryhmät oli mahdollista asettaa nelikenttään, jossa akseleina toimivat vastinpareina syntyneet faktoriulottuvuudet (I ja II sekä III ja IV). Näistä edellinen liittyi ryhmien fyysiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen identifikaatioon ja sen muutokseen sekä jälkimmäinen lähinnä normijärjestelmien muuttumiseen (moraali, etiikka, ekologia, empatia). Samalla syntyvät ryhmät kuvasivat innovaatioaaltojen kulkua, jolloin etenkin vanhemmat ikäryhmät kokivat aallot vielä "kulkeviksi" ja pystyivät havainnoimaan tai ryhmittämään tapahtumat aika-akselilla, joka samalla kertoi ympäristökokemuksen "suodattumisen" usein yhteisön tai institutionaalisten rakenteiden kautta. Nuoremmilla ryhmillä kokemus oli jo pirstalaisempi, suodattajat puuttuivat ja innovaatioallot otettiin vastaan vertikaalitasoisina ja ryppäinä samanaikaisesti. Paikattomuuden ja ajattomuuden tila oli pismmällä ns. telecity -ryhmässä mutta myös "kulkureilla". Näissä ryhmissä aiemmin toisiaan seuranneet innovaatioaallot (syklonit) korvautuivat nyt päällekkäisinä ja "klusteroituvina" sykloneina. Tällöin maailmankuva alkoi muodostua katkelmalliseksi, pirstaleisuus tuli ymmärettäväksi ja kokemusten yksilöllinen (individualistinen) virtuaalimaailma alkoi yleistyä. Yhteisöllisyys tai institutionaaliset rakenteet eivät enää suodattaneet päällekkäin olleita innovaatioaaltoja ja niiden usein globaalia luonnetta.

Ensimmäinen ryhmä syntyy pääosin ensimmäisen faktorin aineksista. Sen taustalla on yhtäällä vanha traditio ja moraalinen kognitio nähdä ympäristö ja sen traumaattisina koetut muutokset. Luontoon liittyvät ominaisuudet ovat sinänsä ansiokkaita ja hyviä, elämyksellisiä ja todentuntuisia. Niihin liittyy nostalginen tapa yhdistää pieniä kokemuksi, joiden tausta on yleensä lapsuudessa. Zygmund Baumannia mukaillen elämänstyrategiaan liittyy joko kulkurin, turistin tai kuljeskelijan ja pelurin elämänfilosofiaa.

Flaneeraaja
Käsite flaneeraaja ("flaneur") on alunperin Charles Baudelairelta, joka kutsui näin Constantin Guyn maalaamat kaupungin katunäkymät "kuljeskelijan" silmin sellaisina, jossa postmodernin elämän näkökulma paljastui juuri tyhjän kuljeskelun ja kuluttajan kokemusten kautta katutasossa. Häneltä käsite on siirtynyt sosiologiaan ja kulttuuriantropolgiaan ja on myös lähellä Urryn käsitystä massaturismin ihmistyypistä.

Tässä kuluttajaryhmässä tärkeintä on se, miltä ympäristö ja maaseutu näyttävät. Kokemus on usein lyhytkestoinen ja episodimainen ja vailla menneisyyttä tai juuria maaseudulle. Kun kyseessä on pakkomuuton tapainen prosessi, nämä juuret joudutaan "kieltämään" . Sosiaalista muistia ei ole tai se on vahvasti piilotajuntainen ja innovaatioaallot tuottavat siten katkelmallisia elämyksiä tai tuotteita. Maailma alkaa muistuttaa Christopher Lasch'n supermarkettia, jonka erinomaisuutta ei ole syytä kritisoida. Yhteisiä hankkeita tulee ja menee, mutta niistä ei synny kokonaisuutta, eikä osien summa ole suurempi kuin osat erikseen. Yhden asian ilmiöt eivät nivoudu yhteen tai kasva ja laajene toinen toistaan tukien ja vahvistaen.

Ilmiö näyttäisi liittyvän Suomessa maaseututaajamiemme viimeisimpään postmodernisaatioon, yhteisöllisyyden katoamiseen sekä uusimpaan kaupunkilaistumiseen, kaupungistumiseen 1990-luvun hengessä. Innovaatiorakenteita tai "aaltoja" tulkiten prosessi kuvaa syntynyttä innovaatioklusteria uudessa "informaatioyhteiskunnassa", jossa ajallisesti etääntyvät "aallot" ovat todellakin Castellsin kuvaamalla tavalla kadonneet ja niiden tulkinta ajallisena jatkumona ei ole enää mahdollista. Ajan "absoluuttisuus" on hävinnyt ja tuloksena on suhteellinen aika, jossa "innovaatioita" on samaan aikaaan samassa paikassa määrätön määrä kuin marketin hyllyllä, eikä niiden tavoittelu ole enää ongelma. Samoin niiden jäsentäminen tai kokoaminen mielekkääksi historialliseksi jatkumoksi käy mahdottomaksi.

Toine ryhmä eroaa edellisestä vain hieman. Siinä ympäristönäkemykset ovat todellisempia ja kokemukset muuttuvat "ikään kuin" maailmasta kohti "miltä näyttää" maailmaa. "Miltä näyttää" elämästä on tullut kokemuksena todellinen. Näillä ihmisillä on runsaasti vapaa-aikaa kuljeskeuluun ja osalle siitä on tullut elämäntapa. Maaseudun uudet elämyskohteina syntyneet matkailukohteet ja yrittäjäkylät ovat tämän ilmiön tuotetta. Yrittäjät joutuvat rakentamaan verkostoja, jotka ovat "saarekkeita" mittatilaustöinä juuri tälle suurelle kuluttajasegmentille. Nämä saarekkeeet ovat irrallisia tulevasta ja menneestä, ne ovat syntyneet ulkopuolelle perinteisten keskustemme. Näissä keskuksissa ja niiden tarjoamissa palveluissa voi kuvitella olevansa itse ohjaajana, luontotapahtuman ja ympäristön kohtaamisen vaikuttajana silloinkin, kun kuljeskeilja on kaiken aikaa ohjatussa toiminnassa mukana. Suurten ostoskeskusten synty on niin ikää luonnollisesti tämän kuluttajaryhmän alku, ja ohjaa myös maaseudun kehittämistä hakien heistä asiakkaita. Flaneeraaja vaatii kaikkein vähiten yrittäjältä, mutta tekee ekologisesta yrittäjästä helposti massatuotannon alihankkijan. Flaneeraaja ei ole "innovaattori".

Telecity -ihmiset
Ryhmästä eroaa oma "innovaattori" joukkonsa. Kyseessä on äärimmillen puhtaaksi viljelty joukko "kuvaruutu" -ihmisiä, joiden siirtyminen omaan ryhmäänsä näyttäisi selittyvän Benchin "telecity" -pelkistyksillä. Tässä ryhmässä luonto- ja ympäristökokemukset on puhdistettu kaikesta muusta roskasta ja rönsyistä eikä ryhmä erotu pelkästään faktoroimalla aineistoa. Klusterin nimeäminen Benchin kuvaamiin lasten oppimistapahtumiin ei ole pelkkä sattuma ja viittaa "telecity" -pelkistysten olevan myös empiirisesti todennettava kuluttajaryhmä. Ryhmän tausta saattaaa viitata lapsuuden kokemuksiin sekä kommunikaatiotaipumusten kehitykseen. Samoja piirteitä on havaittu ylipäätään ihmisten kyvyssä hahmottaa ja kertoa pienipiirteisistä ympäristön piilovaikuttajista. Ne tulevat usein esille vasta traumaattisen menetyksen yhteydessä. Lapin allasevakoilla, jotka olivat menettäneet kasvuympäristönsä lopullisesti veden alle, näitä pienipiirteisiä ympäristökuvauksen osia oli valtavasti enemmän kuin normaalisssa muutossa.

Telecity -ihmisen luontosuhde on hyvin yksityinen alue, jossa ihminen kohtaa ostogalleriassa luontokokemuksen ikään kuin individualisti uskonnollisen elämyksensä. Omien merkkien tunnistaminen syventää kokemusta, vahvistaaja monipuolistaa sitä. Ympäristönäkemys alkaa olla lähellä vahvaa ja monipuolista kokemusta kuvaruudun pinnasta mielikuvitukseen liitettynä. Tätä äärimmäisen vapauden tunnetta ohjaa vain kuvaruutu, keskittyneen tarkkailun ilmapiiri, jossa tietokoneen näyttö tai televisio ovat neutraaleja. Luontokokemukselta ja ekotuotteelta vaaditaan paljon enemmän kuin edellisissä ryhmissä ja fantasia on sen vahvin yrittäjävaltti. Sosiaalinen muisti on fiktiivinen ja globaali. Innovaatioaallot valitaan mahdollisimman "korkelta" olkoonkin että korkeus on yhtä suhteellista kuin paikattomuuskin. Ympäristöihanne on muita oleellisesti rikkaampi, eikä siinä ole mukana nostalgiaa tai juurten kaipuuta.

Kulkuri
Edellisestä ryhmästä poikkeava toisen faktorin ääripää ja neljäs faktoripisteistä erottuva kuluttaryhmä syntyy täydellisestä juurettomuudesta ja paikkaidentiteetistä vapaasta ympäristöihanteesta. Nämä ihmiset eivät ole koskaan paikallaan tai juurillaan, vaan hakevat matkasuunnitelmansa ja reittinsä pala palalta tai eräänlaisen post-traditionaalisen kaaoksen kautta. Ryhmän nimeämisessä on käytetty Zigmund Baumannin havaintoja. Baumannin mukaan tämä ryhmä voitaisiin nimetä "kulkureiksi" ja oleellista on mm. elämäntapavalinnat vasta tienhaarassa. Vielä muutama vuosikymmen sitten kulkureita vieroksuttiin muukalaisuuden ja levottomuuden pelossa. Suomessa heidät sidottiin maaahan asutuslaeilla. Nykyisin tämä ryhmä on kasvamassa ja kasvaa kaiken aikaa.

Kulkurin maailmaa luonnehtii baumannilainen vaatimus ulkopuolisuudesta ja sen vaaliminen. Kulkurin sosiaalinen muisti ei ole lainkaan alueeseen sidottu. Spatiaalisen identiteetin tutkimuksessa sille löytyi jo varhain 1980-luvun alussa jopa alueellinen (mentaalialueellinen ja aspatiaalinen) ulottuvuutensa. Tuolloin se ei kuitenkaan herättänyt erityistä mielenkiintoa maantieteessä. Näin siitä huolimatta että juuri tuolloin juurettomuus noli kasvamassa ja paikkaidentiteetti yhteisöllisenä sitojana ja "muistina" häviämässä.

Innovaatioprosesseissa kulkurin valintaa luonnehtivat "kasvottomimmat" ilman identiteettiperustaa tai ryhmäsidosta tehdyt ratkaisut. Verkosto-organisaatioissa kulkuri ryhmänä on ilman ryhmäsidosta eikä sitä edes ymmärrä muuten kuin juridisena sopimuksena. Jos tietty paikka ei kiinnosta, ympäristöä vaihdetaan nopeasti. Kaikkea pidetään avoimena ja vaihtoehtoja on runsaasti.

Eksietentiaaliseen ajatteluun liittyy itsekkään vapauden käsite ja usein pohdinta filosofian ja taiteen välimuodosta. Klusteritaide ja taiteen klusteri on lähellä kulkurin tapaa hahmottaa maailmansa. Klusteritaide sopii kulkurin ja samalla innovaation teemaan hieman samalla tavalla kuin Dostojevskin ja Kafkan töihin, joissa on mahdollista nähdä eksistentiaalisia teemoja. Sama ilmiö kuvattiin 1800-luvulla Sören Kirkegaardin sanoin "Maalla asuminen tympäisee, matkustetaan siis pääkaupunkiin; kotimaa kyllästyttää, matkustetaan siis ulkomaille; väsytään Eurooppaan, matkustetaan siis Amerikkaan... Viimein haaveillaan loputtomasta matkustamisesta tähdeltä tähdelle, tai tehdään jotain yhtä ulkokohtaista; kyllästytään syömään posliinilautaselta, syödään kultaisilta, poltetaan puoli Roomaa, jotta saataisiin mielikuva Troijan palosta".

Kirkegaard vaikutti mm. Maria Rilken runouteen (Duinon elegiat). Oleellista on hyppy tuntemattomaan, absurdit valinnat, näennäisen järjen kritiikki, vastuu omasta kehityksestä sekä "pelkurimaisten" kompromissien kieltäminen uuden etsinnässä ja individualistisessa elämän asenteessa.

Juurettomuus johtaa elämänihanteeseen, jossa kaikki paikat ovat kulkureille vieraita ja saapumisen muisto on aina tuore vuosienkin jälkeen. Paikkoja, joihin luonto- tai ympäristöihanteensa voisi rakentaa ei olekaan enää vain yksi vaan ääretön määrä. Samalla suhteellisen paikan ja ajan taju on tässä ryhmässä pitkälle kehittynyt. Vieraantuminen yhteisöllisyydestä, fyysisestä ympäristöstä, paikaidentiteetistä on tapahtunut tavalla, johon ei ole enää nostalgista kaipuuta.

On mahdollista että nykyinen maailma on räätälöitymässä aiempaa enémmän eksistentiaaliseen suuntaan ja kulkurin mittoihin sopivaksi. Kulkurin maailmassa kohtaavat ihmiset edustavat samaa arvomaailmaa ja hekin ovat kulkureita. Googlen hakusanastossa "Cluster Art" on vajaan kahden vuoden aikana kohonnut muutamasta havainnostas yli 20 miljoonaan. Samassa ajassa esim. käsite Pandemia ja lintuinfluenssa on saanut osakseen vain kymmenennen osan Googlen havaintoja. Vaikka jälkimmäinen on valtavan globaalin median saattelema pelon ilmiö ja hysterian lähde.

Turistit
Viidennessä ryhmässä vastaajien identitetti on niin ikään katoamassa tai se on muualla kuin asuinalueeella.
Baumann kuvaa ryhmän yhtenäisenä ja kutsuu heitä turisteiksi. Siinä missä "kulkuri" liikkuu lähinnä siksi, että jokin voima on häntä työntämässä (esim. työttömyys), turisti uskoo liikkuvansa tavoitteellisesti. Jokin vie häntä uusille paikoille hakemaan uusia kokemuksia.

Molemmat ryhmät ovat tien päällä etenkin kesänsä viettäviä ihmisiä, joille kaikki ympäristössä on uutenakin säyseää ja kesytettävää. Ekologisesta klusterista ja yrittäjyydestä haetaan elementtejä, jotka ovat silmiinpistävän erikoisia, mutta usein samalla myös kertakäyttökokemuksia ja -tuotteita. Lisäksi ympäristökokemukset haetaan usein muistoja välttäen ja arvostaen niiden tätä kautta hankittavaa vaarattomuutta. Tämä näkyy luonnollisesti myös turistin (kulkurin) ihmisuhteissa ja verkostojen rakentelussa.

Maaseutu on turistille (kulkurille) ongelmallinen. Nostalgia tuo pintaan juuret ja "paikaidentiteetin" tuskan sekä halun säilyttää tämä muisto; hakea kadotettua ja kokea ohjattuna turistilaumana tai kulkurin tapaan mieluiten yksin kokemuksensa kautta nauttien ja se ymmärtäen. Yrittäjäverkosto järjestää tämän ekokoemuksen tai ympäristöelämyksen suolla tai metsässä järkytyksenä, mutta turvallisessa paketissa. Palvelun tai tuotteen on kuitenkin oltava turistille mieluummin esteettisen kuin nostalgisen. Tämä näkyy myös klusteritaiteen sisällössä. Turisti hakee turvapaikkaa myös matkakokemuksistaan, ja koti on niin ikään osa tätä samaa "seikkailijan" turvapakettia.

Jonathan Swarzin turistilla on kahdenlaista ikävää. Toinen syntyy nostalgiasta ja toinen kaipuusta kotiin. Toinen ryhmä hakee ympäristöä, joka on menetetty ja se kulkee mukana suurten ikäluokkien lapsuuden identiteetissä maaseudulle. Toinen taas on nuorempi ja edustaa suomalaista, toisen polven kaupunkilaista ja suurten ikäluokkien lapsia. Suurten ikäluokkien kohdalla sosiaalinen muisti maaseudulle on jäljellä ja ajan käsitys innovaatioaaltoihin absoluuttinen, ajallisen jatkumon säilyttävä. Verkosto saa tätä kautta kaipuun vanhaan yhteisöllisyyteen. Osalle tämän ryhmän "matkaajista" elämästä on tullut pysyvä "turistimatka", jolle koti on yhtäällä huonon identiteetin "korvike" ja aina jossain muualla kuin alkuperäisellä maaaseudun lähtöalueella, kaukana 1960-luvulla. "Turismista" maailmankuvana on tullut elämäntapa siinä missä marketista flaneerajalle. Ekologiselta klustreilta haettavat palvelut ovat kokemuksina alituisesti kasvamassa, ja yrittäjiltä vaaditaan yhä korkeampaa kynnystä. Toisaalta tuotteista ja palveluista ollaan valmiita myös maksamaan. Menetetty identiteetti tekee kotiunelmasta joskus toteutuvan mahdollisuuden kaukana horisontissa ja aina maaseudulla. Näin nykyinen koti on paikka, joka on samaan aikaan turvallinen ja pelottava sitoja; todellisen unelman hävittävä peikko.

Pelurit

Kaksi viimeistä ryhmää on mahdollista löytää myös sosiologian perinteisestä teoriasta´, jossa ihmisen toimintaa ohjaa joko kokemus "markkinatorista" tai "sotatantereesta". Usein taustalla on joko luokkajaon pohdinta sekä joko konfliktiteoreettiset tai funktionalistiset rakenteet.

Pelaajan maailma on rikien maailaa, jossa tärkeää on ennakoida muiden siirrot ja pysyä kaiken aikaa askeleen edellä. Joskus se tapahtuu kohtalon ja johdatuksen voimin toisinaan taas intuition tai oveluuden keinoin. Kun vastsutajana on koko maailma, ei ole merkitystä sillä, vallitseeko siirroissa laittomuus, järjestys, kaaos tai anarkia.

Pelaajat syntyvät faktoripisteiden klustereina toisen ja neljännen faktorin ääripäistä. Ympäristöön ja luonnonvaroihin pelajaa suhtautuu sekä kuluttajana että yrittäjänä samoin. Ne ovat osa peliä ja sen panoksia ja muodostavat oman osa-alueen muiden pelien joukossa. Maailma pirstoutuu pelien osiin. Kustakin tehdään oma sisäinen merkitysalueensa, kustakin oma pelinsä suljettuna omaan itseensä ja itseriittoiseen maailmaan.

Käytännössä pelaaja on mukana pelissä, jossa ei voi kapinoida itse peliä ja pelaajan maailmankuvaa vastaan aivan saman tapaan kuin flaneeraaaja ei kapinoi marketissaan. Näin mm. siksi että pelin säännöt kieltävät suljetaan pois ulkopuolelle ja he lakkaavat olemasta. Innovaatioprosessissa näin käy usein tärkeimmälle innovatoreiden ryhmälle. Sosiaalinen ja kulttuurinen muisti on pelaajalla valikoivaa, pelaajan sääntöjen mukaan rakentuvaa, eikä se sisällä informaatioajalle tyypillistä verkottumista. Verkottumninen toisi mukanaan riskejä, jotka eivät sovi pelaajan maailmankuvaan. Pelaajan maailma ei siten pääse integroitumaan luovaksi ja innovatiiviseksi, normit ja moraalisäännöt oivaltavaksi. Pikemminkin peli tapahtuu aina vahan konvention ja paksujen muurien suojassa ja niiden, jotka eivät saa siihen osallistua, ulkopuolella.

Peli on kuin konflikiteoreetikon sotaa, jossa voittajan on lopuksi kerrottava, kuinka kyseessä on vain peli, ja ettei siitä kuulu jäädä arpia tai kaunantunteita. Aikuisten ihmisten peli on siten sotaa, jossa juuri aikuisuus on usein tärkein vaikutin kertoa esimerkiksi työyhteisön ja ympäristön tulehtuneesta hengestä tai avioliiton "helvetistä", jossa ongelmat kohdataan pelinä. Työpaikan ja koulun kiusaamistapaukset kuvataan usein tällaisian peleinä ja kiusaajan näkökulmasta ne tulisi sietää osana pelaajan omaa elämää ja sen tuskaa. Kehittyneille peleille on oleellista, että niissä erotaan ystävinä ja että omantunnon ei pidä kainostella sellaista, jossa yhtäällä on mukana puhtain sydämin kuin lapsi, mutta jossa sodan säännöt on korvattu aikuisten pelin säännöillä.

Pelimoraali tarkoittaa käytönnössä moraalin katoamista ja tekee ympäristöstä ekologisena klusterina vain osan muita fiktiivisiä pelaajan klustereita. Media- tai verkostoympäristö tekee pelistä kaikkein vaikeimman. On mahdotonta pelata sellaista vastaan, jossa vastassa on "ei kukaan" tai taistella itsensä vapaaksi sellaisesta, jossa vihollinen tai ystävä jää paikantamatta. Käytännössä tällaiset yrittäjät löytyvät lähinnä vapaamatkustajina ilman strategiaa, joka perustuisi eettiseen tai moraaliseen tarkoitusperään.

Ryhmien synnystä ja kuvauksesta lisää ks. Matti Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopoltiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf


29.03.2006

Matti luostarinen

tiistai, maaliskuu 28, 2006

 

Ekologisen klusterin yrittäjäryhmät

Suomalaisessa ekologisen klusterin yrittäjäryhmään on mahdollista löytää seitsemän avainroolia ja näiden topimenkuvaa. Näistä konventionaaliset yrittäjät muodostavat klusterin organisoivan järjestelmän. Usein muita yrittäjiä verkostosta ei edes löydy.
Toisen ryhmän muodostavat monialayrittäjät (tuotechampionit) klusterin kokemsuvälittäjinä. Nämä kytketään usein virheellisesti innovaattoriyrittäjiin. Usein kysessä on maataloudesta juuri irtautuneet yrittäjät ja lukuisten tuotteiden kanssa yrittäjyyttä aloittelevat matkailun monialaosaajat.
Visionäärit kuuluvat eräänlaiseen sisäisen yrittäjyyden (intrapreneurit) ryhmään ja ovat klusterin arvioiva kehittämisjärjetelmä. Näiden kyky operoida innovaatioyrittäjien kanssa on muita parempi ja korvaamaton klusterin toiminnan integraatiossa.
Vapaamatkustajat ovat suurehko ryhmä ekologista imagoa hyödyntäviä mutta verkostossa passiivisesti operoivia yrittäjiä. Klusterin toiminnan suuntaajina ja monissa "portinvartija" -tehtävissä nämä ovat keskeisessä asemassa (markkinointi).
Itselliset yrittäjät (entrepreneur) ovat lähellä konventionaalista ryhmää ja sopivat parhaiten klusterin promoottorijärjestelmään.
Innovaattoriyrittäjät ovat noin 10 %:n osuus maaseudun yrittäjyyttä ja edustavat usein oppositioasemaan ajautunutta ja muista selkeästi poikkevaa osaamista. Hiedän tuekseen kaivataan klusterissa teknologian ja markkinoiden portinvartijoita, joiden tehtävä on lähinnä palkitsevien järjestelmien ylläpito mutta samalla myös kontrollointi.

Faktoripisteiden ryhmittelyssä syntyvät klusterit oli mahdollista nimetä luoviksi innovaattoreiksi (cretor innovator), tutkija aloitteentekijöiksi (explorer promoter), arvioija-kehittäjiksi (asessor developer), kiihkeiksi organisaattoreiksi (thruster organiser), tuotteiden tekijöiksi (concluder producer), kontrolloija tarkastajiksi(controller inspector), kannustaja-ylläpitäjiksi (upholder-maintainer), reportteri-neuvonantajiksi (reporter adviser) sekä nelikentällä yhdistäen organisoijiksi (Organiser), kontrolloijiksi (Controllers), tiedonhankkijoiksi (Adviser) ja tutkijoiksi (Explorers). Innovaatio-organisaation kohdalla avainryhmiä ovat luovat innovaattorit, tutkija-aloitteentekijät sekä kannustaja-ylläpitäjät. Näitä yrittäjiä on maaseudulla määrällisesti vähän ja rohjettava hakea usein kaukaakin toimintaympäristöstä. Usein ne tahtovat maakunnallisissa hankkeissa korvautua konventionaalisilla ryhmillä. Tällaisia ovat etenkin perinteiset tuotteiden tekijät, kontrolloijat sekä neuvonantajat. Kansainvälinen yhteistyö on tässä erittäin merkittävä maaseudun toimintaympäristöä vahvistava klusterin tehtävä.

Prosessin synnystä ja ekologisen klusterin rakenteen kokomisesta katso lisää

Matti Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka
www.mtt.fi/met/pdf/met70

Innovaatiopolitiikan ja klusterin käsiteistä katso "avainkäsitteet"

Yrittäjä ja innovaatioterveisin
Matti Luostarinen
28.03.2006
Matti.luostarinen@mtt.fi

keskiviikko, maaliskuu 22, 2006

 

Imitoinnista innovointiin

Mikä on innovaatio?

Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttureissa käsite poikkeaa paljonkin omastamme. Omassa kielessämme (lat. innova'tio) innovaatiolla tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä, ja laajempi vittaa melkein mihin tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävään prosessiin.

Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista mutta myös sosiaalisista ja kulttuurisista rakenteista ja organisaatioista. Symboli- innovaatio lähestyy Gademerin hermeneutiikkaa, jossa kieli on avainkäsite ja vastaanottomme myös innovaatioiden kohdalla kieleen sidottu ilmiö. Usein puhutaankin enemmän innovaation leviämisestä (diffuusio) ja sen omaksujatyypeistä kuin itse innovaation tuottajista tai innovaatioympäristöistä. Jo ennen 1900-lukua innovaatio kuitenkin mainittiin usein tärkeimpänä sekä avaininstituutioiden että talouden ohjailijana.

Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli hyvinkin näkyvää ja siinä britit luottivat desentralisaatioon, Ranska elitismiin ja Saksa yksittäisiin tutkijoihinsa sekä tiedon siirtoon. Tämä historiallinen tausta näkyy josku vieläkin näiden valtioiden alusmaiden toiminnassa. Innovaation oletettiin syntyvän etenkin seurauksena kriiseistä, taloudellisesta panostuksesta tai pelkästä sattumasta. Kapeassa määrittelyssä puhuttiin usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuotteista ja niiden ominaisuuksista), innovaatiotyypeistä (jatkuva, dynaaminen, epäjatkuva), omaksujatyypeistä (innovaattoreista ja vitkastelijoista) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista.

Mitä tarkoittaa innovaatiopolitiikka?

Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Alunperin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Tiedeyhteisössä tämä merkitsi siirtymistä yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuudesta kohti kansallista innovaatiostrategiaa.

Ennen toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa kutsutaan usein strategian "esihistorialliseksi" ajaksi. Vasta toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustoiminnan vyöryn (Big Science). Syntyi aluksi sotilaallinen tutkimus, Yhdysvaltain johdolla syntynyt teollinen- ja teknologiapoliittinen tutimus (1945), kylmän sodan aikainen valtapoliittinen tutkimus sekä Silicon Valley piilaaksona ja tiedepuistotoiminnan (Science Park) alkinoa vuonna 1951.

Tuolle ajalle tyypillistä oli yhdysvaltalainen pragmaattinen (utilitaristinen) filosofia ja maailmakuva, institutionaaliset rakenteet ja klusterit osana innovaatioketjujen kokoamista. Myöhemmin tämä oli kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot sisältävä lähestymistapa (sosiaali, terveys, ympäristö, alue). Organisaatiorakenteet sisälsivät vain yhden toimintakaavion (verkosto, klusteri) ja työskentelytavan (tiimi, ryhmä, tiimiroolit) sekä ajankäytön, elämänmuodon ja maailmankuvan, jota ohjasi ns. evolutionaarinen luova prosessi. Avainkäsitteitä olivat avoimet markkinat, gloabalisaatio, evoluutio ja liberalismi.

Toisen vaiheen innovaatiopolitiikan yhteydessä avainkäsitteitä olivat integraatio ja globalisaatio, informaatioyhteiskunnan teknologia, osaamiskeskukset ja innovaatioympäristö sekä oppivat alueet, innovaatiokapsiteetti, pragmatismi, liikemiesmentaliteetista ja moraalista syntyvä utilitarismi sekä hierarkioiden ja rajojen kirot.

Suomi mukaan innovaatiopolitiikkaan

Suomessa innovaatiopolitiikan "esihistoriallinen" vaihe kesti myöhään. Prosessin etenemistä helpotti myöhemmiin kohtuullisen matalat luokkarajat, tietty hyväksytty yksilöllisyys ja joustavuus, Ruotsista saatu hallintomalli sekä Venäjältä tullut toimintatapa edistää liikkuvuutta.

Suomessa innovaatioaaltoa nopeuttivat kriisit; kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot sekä laaja kontaktien verkosto Eurooppaan.

Kansalliseen tieteellistekniseen innovaatioita tuottavaan kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma syntyi vuonna 1973, jolloin Yhdysvalloissa toimi jo täysin kattava tiedepuistojen verkosto ja Eurooppakin oli hakemassa tiedepuistoilleen monikansallista tukea. Ouluun ensimmäinen tiedepusito ja teknopolis rantautui kymmenen vuotta myöhemmin. Oulun "ihme" käynnistyi tämän prosessin tukemana.

Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi Suomessa 1980-luvulla. Kaikille yliopistoille tuli rakentaa oma ohjelmansa ja TEKES syntyi tämän kansallisen strategian symboliksi vuonna 1983. Prosessi muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja epäilemättä sitä myös imitoitiin samaan tapaan kuin Japani.

Pragmaattinen vaihe tuli Suomeen monelta suunnalta ja tavoite oli kuroa kiinni muiden OECD -maiden etumatkaa keskittämällä. Öljykriisin aikoihin muu maailma joutui korporatiiviseen vaiheeseen ja Suomi edusti omaa linjaansa kuroen muiden etumatkan näin kiinni.

Toisessa vaiheessa Suomi haki jo omaa osaamistaan ja sen kriittisiä tekijöitä fokusoiden ja löysikin oikeat kasvualueet. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin ja on sitä edelleenkin. Omavarainen korkean teknologian miljöö syntyi kuitenkin ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982.

Alueellinen innovaatiopolitiikan kausi käynnistyi vasta EU-ohjelmien myötä vuonna 1994. Tuolloin ohjelma sisälsi käsitteen osaamiskeskuksesta, kriittisestä massasta osana suomalaista "syndroomaa" ymmärtää innovaatioalue. Takavuosilta rasitteena oli edelleen halu säästää resursseissa keskittämällä. Vasta tämän jälkeen maahan levisivät käsitteet oppivista alueista, sosiaalisesta pääomasta ja muistista sekä uusi käsitys innovaatioden leviämisestä ja syntytavasta.

Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa

Suomea auttoi innovaatiopoltiikkansa hoidossa individualismi - instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla informaatioyhtesikunnan sisäänajovaiheen alussa. Suomalainen individuslaismi sopi kansainväliseen ajan henkeen ja uuteen talousmalliin.

Toinen tekijä oli kansallinen maailmankuva (visio) paremmasta huomisesta ja sen pragmaattinen sisältö. Evolutionaarinen ajattelu sopi hyvin uusien innovaatioiden jatkuvaan vastaanottoon ja yhteiskunnan jatkuvaan muutostilaan sekä sen hyväksymiseen.

Kolmas tekijä oli ja on yhteisen edun ja sosaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti. Tähän muistijälkeen kuuluu Suomessa kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi siihen kuuluu ankarien olojen koulima kyky tai suoranainan pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisuun vaadittavat välineet - pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa ei voi tehdä monia vääriä valintoja.

Suomessa on aina vahva kansallinen näkökulma, jota tukee kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos. Molemmat ovat omanaisuuksia, jotka tukevat verkosto- ja klusteritalouden päämääriä ja toteutusta. Näihin liittyvät determinismi (environmentalismi) ja hyvinvointivaltion opit, matalat lukkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan. Tämän ajan käsitteistöä ovat olleet Suomessa yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit ja klusterit sekä englanninkielisinä "communicator", "coach", "rewarder", "supporter", "controllers", "explorer promoter", "creator innovator", "concluder producer", "truster organizer", "linker", "reporter adviser", "empowerment", "leadership" etc.

Innovaation leviämisestä (diffuusio) ja imitoinnista alueeliseen innovaatiopolitiikkaan


Vielä myöhään 1980-luvulla innovaation oletettiin syntyvän yhdestä pisteetstä ja leviävän sieltä ympäristöönsä. Tämän tuloksena oli resurssien keskitys ja käsite kriittisestä massasta. Opin taustalla oli Torsten Hägestrandin innovaation diffuusion teoria (spatiaalinen diffuusio) ja tämän taustalla taas vanha klassinen fysiikka. Syntyi käsite hiearkisista palveluista sekä biffuusion suunasta matepolialueilta kohti maakuntakeskuksia ja pientaajia sekä innovaatioita heikosto vastaanottavaa maaseutua. Virta ei kulkenut toiseen suuntaan lainkaan eikä maaseutu voinut olla innovaatioita tuottava.

Nykykäsityksen mukaan innovaatiot syntyvät prosessin tuloksena. Oleellista ei ole fyysinen paikka vaan eri "rooleja" käyttävät instituutiot (klusterit) tai henkilöt (tiimit, ryhmät jne). Innovaatiot eivät "synny" vaan ne löydetään. Ilmiö on sama kuin luonnonlakien ja teorioiden kohdalla. Niitä ei keksitä vaan ne löydetään.

Innovaatioprosessi on globaali ilmiö ja tapahtuu aina paikallisesti jonkun verkoston osan toimesta. Tällöin oleellista ei ole "KEKSIÄ" vaan pikemminkin kyky vastaanottaa kaikkialla läsnä olevia innovaatioita. Tällöin "roolit" ovat verkostoja helpottava tapa vastaanottaa muuten usein vaikeasti hyväksyttäviä tai löydettäviä prosesseja, ilmiöitä, ideoita jne. Kyseessä ei ole tiimin ideointi vaan kyky ottaa vastaan jo olemassa olevaa ja usein torjuttua. Tällöin innovattorit ovat henkilöitä, joiden rohkeus "uskaltaa" toimia toisin (toisinajattelija, oppositiohenkinen) muuttaa prosessin kulkua. Heillä on muusta esim. sosiaalisesta pääomasta vapaa reflektoiva kyky ottaa vastaan esim. toisesta kulttuurista syntynyt rakenne, idea, organisaatio jne.

Globaalissa "paikassa" innovaatioita on aina läsnä määrätön määrä. Se miten näitä otetaan vastaan ratkaisee tämän alueen innovaatioaste; vastaanottavan alueen kulttuurinen ja sosiaalinen muisti ja usein sen asettamat rajat ja esteet. Kyse on täsmälleen samasta ilmiöstä kuin Gadamerin hermeneutiikassa. Innovaatiot eivät koskaan "leviä" vaan ovat kaiken aikaa läsnä ja löydettävissä.

Alueita ei nykyisin tule luokitella kuten aikanaan hierakiset alueet ja kaupunkikeskuset kyliin saakka tyypitellen vaikutusalueineen. Näin menetellen toimitaan täsmälleen päinvastoin kuin mitä itse innovaatioprosessi edellyttäisi, jossa luokitellaan innovaatiot ja niiden vaativuustaso. Alueet eivät innovoi vaan siellä olevat organisaatiot, henkilöt, yritykset jne. Tällöin alueita ei luokitella vaan löydettävät innovaatiot ja niiden vaativuus alueella oleville toimijoille. Tällöin innovaattorit ja innovaatio-organisaatiot kykenevät ottamaan vastaan myös vaikeasti "hyväksyttäviä" ja uuden oppimista sekä sopeutumista vaativia prosesseja, tekniikoita jne. Jos esim. yliopiston ainelaitokset estävät muuten prosessoinnin esim konventionsa seurauksena, sinne on mentävä oppilaana. Ei aina opettajana. Alkuunkaan aina "opettaja" ei ole innovaattori ja paras prosessoija innovaation vastaaotossa. Joskus hän on sen vankin konventionaalinen vastustaja. Sama koskee mitä tahnsa hierarkista organisaatiota ja sen tapaa prosessoida innovaatioita.

Globaali paikallisuus tarkoittaa nykyisin suhteellista aikaa ja paikkaa, ei absoluuttista. Suhteellinen aika ja paikka ovat osa eisnteinilaista neliulotteista maailmaa (1925). Vastaavasti absoluuttinen aika ja paikka, johon mm. innovaation leviäminen ja hägestrandilainen ajattelu gradientteineen rakentui, on osa newtonilaista klassista fysiikkaa ja 1600-luvun kaksiulotteista geometriaa. Aikanaan uudet tieteet erikoistuessaan ottivat käyttöönsä analogioita (1800-luku), jossa mukana oli hyvin vanhoja teorioita ja myös nykyisin virheitä. Tässä nykyinen maailmamme ja maailmankuvamme ei enää vastaa viimeisimmän tekniikan vaatimuksia. Joskus tällainen kulttuurinen viive innovaation saapumisessa tai vastaanottamisessa voi olla tieteen postulaateissa vuosisatoja. Niin nytkin näyttäsi olevan maantieteen kohdalla.

22.03.2006

Matti Luostarinen


maanantai, maaliskuu 20, 2006

 

Maaseutu muuttumassa yrityskylien klusteriksi

Suomen Kuvalehdessä (Osmo Soininvaara) on oivallinen kirjoitus kuntiemme palvelurakenteesta ja sen kaikkien kehnoimmasta mallista, jossa kunnat tekevät ns. vapaaehtoista yhteistyötä. Tämä yhteistyö on kaikkein tehottomin tapa hoitaa jatkossa palveluiden tarjonta myös syrjäisimmissä kunnissamme. Samalla sellaiset yhteistyön muodot, joissa palvelut tarjotaan kuntien kirjavassa yhteistyössä, johtaa valvomattomaan "isännättömään rahaan" ja kohtuuttomiin kustannusten nousuun. Näistä erikoissairaanhoidon kuntayhtymät ovat paras esimerkki.

Soininvaara esittää ratkaisuksi maakunnallisia liittoja. Samaa asiaa olen itse esittänyt ja vuosikymmenet ja emeritus professori Heikki Kirkinen niin kauna kuin muistini riittää. Viimeksi professorit Kirkinen ja Hannu Katajamäki olivat asiasta huolissaan Helsingin sanomissa kolme vuotta sitten (HS 12.8, 25.8, 2003). Itse kirjoitin tuolloin otsikolla, jossa "Suomi ei voi enää kloonata aluehallintonsa malleja" (FS 31.8.2003 IS 31.8.2003). Valtio ei voi keskitetysti päättää paikallis- ja aluehallintomme asioista. Maakuntavaltuustot ja -hallitukset sen sijaan voivat tehdä sen ja edustuksellisesti, jolloin samalla päästään monenkirjavista kuntayhtymistä, isännättömästä rahasta ja epämääräisistä seutukunnistamme sekä tehottomasta vapaaehtoisesta yhteistyöstä. Kirkisen mukaan "Vanhoillisin linnoitus on ollut ja on etenkin sisäasianministeriössä, josta virkamiesten linjakäsitys kulkee lääninhallitusten sekä erilaisten keskusten kautta alueellisen ja paikallisen tason päätöksentekoon". On aika selvittää hyvinvointipalveluiden ja tietoteknisen vallankumouksen merkitys rajojen vartiosta piittamatta. Uudet rajat eivät voi rakentua sen enempää sellaiselle väitetylle "yleiseurooppalaiselle" alueelliselle yhteisöllisyydelle, jota ei ole olemassakaan kuin historialliselle traditiolle, jota uusi tietotekniikka, liikkuvat ihmiset ja työvoima eivät arjen elämässä enää käytä. Rajat ja regionalismi eivät saa olla esteenä ja jatkuva ongelma siinä prosessissa, jossa taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet muuttuvat nyt nopeasti ja edellyttävät joustavuutta uusilta verkosto- ja klusterirakenteilta.

Presidentinvaalit toivat esille maaseudun asian ainakin hetkellisesti. Mielestäni Halosta ja Niinistöä ei oltu riittävästi informoitu maaseutumme aluerakenteen nopeasta muutoksesta. Julkisten palvelujen varaan rakentuneet maaseudun verkkomaiset keskukset ovat lopullisesti harvenemassa ja katoamassa. Väki vähenee ja nämä palvelut keskittyvät suuriin taajamiimme.

Julkiset palvelut eivät nykyisin houkuttele suuria asiakasvirtoja. Tärkeämpiä palveluja ovat kaukaakin haetut elämyspalvelut ja näiden yhteyteen rakennetut monipuoliset palvelukeskukset. Emeritusprofessori Lauri Hautamäki kirjoittaa näistä ansiokkaasti Helsingin Sanomissa (HS 31.1.2006).

Perinteisten maaseutukeskusten ulkopuolelle on syntynyt uusia yrittäjäkyliä tai oikeammin niiden verkostoja tai ryhmiä (klustereita). Kehitystä ovat vetäneet toistensa läheisyyteen asettuneet matkailu ja kauppa. Läheisyys luo miltei välttämättömyyden verkostoitumiselle. Suomessa on jo yli sata hiihtokeskusta, joista on kehittynyt suuria vapaa-ajan keskuksia ja jopa kaupunkeja. Kansainvälisesti tunnetuimpia matkailukeskuksia ovat Saariselkä, Levi, Ylläs, Ruka, Himos, Tahko, Kalajoki, Koli, Punkaharju, Ähtäri, Alahärmän Power-Park, Jämi, Fiskars jne. Kauppakylät syntyvät pääosin liikenteen solmukohtiin, Forssassa 2-tien ja 10-tien yhtymäkohtaan ns. Autokeitaaan ympäristöön, mutta joskus myös syrjemmälle kuten Tuuri ja Tervajoki Etelä-Pohjanmaalla.

Honkajoella on maan suurin maanrakennuskonekeskittymä ja teollisuuden yrityskyliä löytyy mm. Ylihärmä maatalouskoneklusterina, Alajärvi alumiiniteollisuusklusterina sekä väljempinä verkostoina esim. Keski-Pohjanmaan elektroniikka, Kauhajoen materiaalikäsittely-, Ylä-Savon metalli- sekä Pohjois-Satakunnan konepajaklusteri. Näiden syntytapa on hieman erilainen kuin korkeaan osaamiseen perustuva Jokioisten ja Lounais-Hämeen Agropolis ja elintarvikeklusteri (MTT:n laboratoriot). Lihaklusteri on tästä kasvava esimerkki ja ekologinen klusteri yrittäjineen toinen hyvinkin valtakunnallinen, mutta paikon tiiviitä klustereita hakenut osaamisympäristö. Matkailun kohdalla ekologinen klusteri esiintyy usein luontoyrittäjyyden klusterin alla ja on verkostoitunut myös matkailun koulutukseen ja tutkimukseen.

Yrityskylät ovat jo kauan ennakoineet maaseudun rakenteen nopeaa muutosta. Ne ovat kasvaneet nopeasti eikä niihin ole ehditty edes kiinnittää huomiota saati tutkia prosessin syntyä ja kehityslogiikkaa. Byrokratia on kohtuuttomasti keskittynyt verkostoon, jonka taustalla on muinainen kuntajakomme ja julkisen hallinnon palvelut. Kiintoisaa on että uudet keskukset sijaitsevat nyt usein entisten keskusten ulkopuolella, eikä niihin ole kiinnitetty huomiota valtakunnallisessa maaseutupolitiikassa.

Uuden aluerakenteen kehittämisessä tarvitaan nyt tukea. Näin siitäkin huolimatta että ne ovat ulkopuolella nykyisen aluerakenteen perustana olleen vanhan keskus- ja vaikutusalueluokituksemme sekä sen palveluvarustuksen. Maamme keskukset jaettiin siinä eritasoisiin luokkiin Helsingistä aina kylätasolle saakka. Tämä luokitus on puhuttanut mm. kuntarajojen yhteydessä ja vienyt monesti harhaan.

Ensinnäkin näitä vanhoja rajoja ei enää ole ja toiseksi innovatiot ja uudet yritysryppäät eivät synny juurikaan tämän vanhan rakenteen sisällä vaan uusiin yrityskyliin osana luonnollista, positiivista yritysten verkostoitumista ja yrityskylien suurklustereita. Samalla näyttää purkautuvan vanha imitoiva ja ylhäältä alas johdettu aluetaloutemme rakenne. Oleellista on miten vanha aluerakenteemme sopeutuu nyt syntyvään uuteen rakenteeseen etenkin suurten kaupunkien ympäristöön syntyvien suurten ostoskeskusten yhteydessä

20.03.2006
Matti Luostarinen

perjantai, maaliskuu 17, 2006

 

Tieteen ja politiikan sovittamaton ristiriita

Tutkimukselta ja tieteeltä odotetaan usein tukea politiikalle ja tutkimuksen rahoittajalle. Erityisesti EU jäsenytemme aikana on korostunut tämä vaatimus. Usein siihen lisätään tavoite löytää uusia ideoita. Uudet innovaatiot ja innovaatiopolitiikka ovat tutkimuksessa usein mainittu vaatimus.

Brysselin englanninkielinen käsite "policy-relevan research" taipuu huonosti suomen kielelle. Meillä on vain "politiikkaa" kun taas englanninkielessä on kaksi erillistä käsitettä: "politics" ja "policy". Aluepolitiikassa tätä hämärtää lisäksi kaksi aluekäsitettä: spatiaalinen (spatial) ja regionaalinen (regional). Lisäksi usein käsitteet sisältävät mentaalisen alueen, jolloin meillä käytetään käsitteitä juurista, alueidentiteetistä, alueellisesta muistista tai pääomasta. Kunta synnyinalueena, kulttuurin ja sosiaalisen identiteetin perustana, on muuta kuin kartalle piirrettävä regionaalinen alue. Kuntaliitokset ovat esimerkki ongelmasta, jossa kyse on pikemminkin spatiaaalisista ja mentaalisista yksiköistä kuin kartan regionalisista kohteista tai byrokratian ja palveluiden hoidosta.

Brysselin "politics" vastaa merkitykseltään perinteistä suomalaista politiikkaa ja "policy" kääntyy lähinnä "kehityspolitiikaksi". Kehityspoliittisessa tutkimuksessa tutkimus on taas usein alistettu politiikalle ja Francis Baconia lainaten valta itse asiassa määrittelee silloin mitä pidetään tietona. Näin "oikea" totuus olisi meiltä jo tavallaan kadonnut horisontin taa ja korvautunut byrokraattisella tiedolla.

Tieteen ihanteellisessa maailmassa argumentit puhuvat puolestaan ja valta on merkityksetöntä. Politiikan maailmassa taas ei etsitä totuutta vaan valtaa, ja politiikan toimijan vaikutusvalta määrää vallan tavoittelun merkityksen. Valtaa tavoittelevalle poliitikolle uskottavuus on tärkeämpää kuin totuus silloin kun on valiittava niiden välillä. Uskottavuuden saavuttamisen välineenä käytetään retoriikkaa ja tavoitteena on vaikuttaminen.

Tieteessä taas tavoitteena ei ole niinkään vakuuttaa muita kuin totuudella ja tieteen perimmäinen tarkoitus on tiedon kasaaminen tavalla, joka on avointa ja tiedeyhteisön tarkistettavissa perinteisiä akateemisia käytäntöjä noudattaen. Käytännössä tieto on silloin joko hyödytöntä tai vaarallista. Se kumpaan kategoriaan tieto luokittuu riippuu usein tutkimuksen ajankohtaisuudesta ja sen läheisyydestä vallankäytön (politics) kanssa.

Hyödyttömiä tutkimuksia tilataan ja käytetään oleellisesti enemmän kuin vaarallisia.

Kokemukseni mukaan soveltavan tutkimuksen tilaaja on harvoin ( jos koskaan) kiinnostunut hankkeen teoreettisista ulottuvuuksista. Tilaajan intressinä on lähinnä vain käyttökelpoisen tiedon hankkiminen eikä joutuminen akateemisten ambitioiden välikappaleeksi. Käytännössä tästä kärsii tieteen oma sisäinen dynamiikka. Soveltavaksi kutsumamme tutkimus on toki teoriaan perustuvaa ja hyödyllistä mutta kovin usein teoreettisesti mielenkiinnotonta. Akateeminen tiede koetaan taas helposti teoreettisesti kiintoisana mutta hyödyttömänä. Tästä on syntynyt kriisi, jossa politiikan ja tieteen maailmat eivät tahdo kohdata.

Politiikan retoriikka on tunteisiin vetoavaa, mielikuvia herättävää ja monimielistä. Argumentaatiot on pidettävä avoimina, koska on varauduttava kompromisseihin ja muutoksille. Kun muutos ja dynamiikka on alituista ja kaikessa läsnä, politiikan kieli on muuttunut yhä vaikeaselkoisemmaksi. Tällöin "totuus" on enintäin yhteinen perusta ja aina tilanteen määräämä, jossa riittää järkeily (logos), kunnialliset aikeet (ethos) ja sitoutuneisuus (pathos).

Tieteessä totuus taas ei ole lainkaan lähtökohta vaan mahdollinen, tosiasioihin nojaava lopputulos. Lopputulokseen eivät saa vaikuttaa tutkijan eettiset käsitykset tai sitoutuneisuus ideologioihin. Näin politiikan ja tieteen maailmat ovat perusteitaan myöten erilaisia.

Tieteessä politiikan iskulauseet menettävät mielekkyytensä epäanalyyttisinä. Sivuun joudutaan heittämään käytännössä politiikan tekemisen tärkein ydin. Riskinä on pidetty lähinnä mahdollisuutta, jossa tieteen rahoittajat (policy) ja byrokratia määrittelevät lopulta mikä on tiedettä. Eräiden tutkijoiden mukaan näin on jo käynyt eikä tiedettä enää ole (The End of Science) aivan samaan tapaan kuin taide olisi kuollut niin ikään vaiheessa, jolloin maalarit ja kuvanveistäjät joutuivat väistymään kuraattorien tieltä taidemaailman keskiöstä (Kuspit 2005; The End of Art).

17.3.2006
Matti Luostarinen

Archives

03/01/2006 - 03/31/2006  

This page is powered by Blogger. Isn't yours?