Journal

Tarvitaanko Suomeen todellakin metropolia?

Vastaus Perttu Vartiaiselle HS 21.06.06

Professori Perttu Vartiaisen mukaan kunta-, seutukunta- ja maakuntarajat estävät tehokkaan ja taloudellisen toiminnan. Siksi Helsingistä tulisi tehdä metropolialue, joka ulottuisi Kotkasta Lahteen ja Hämeenlinnasta Forssan kautta Tammisaareen. Harvoin voi lukea aluetieteilijänä esitellyltä ihmiseltä – tässä Joensuun yliopiston rehtorilta – yhtä epäonnistunutta tekstiä.
Joensuun näkökulmasta tällainen alue merkitsi eräänlaista suur-Joensuuta, joka ulottuisi lännessä Ylä-Savoon ja Iisalmeen, pohjoisessa se halkoisi Koillismaata ja Kainuuta. Etelässä oltaisiin lähellä Imatran koskia ja idässä kaukana Laatokan-Karjalan takana Petroskoin suunnalla. Tällaista tuskin voisi Joensuusta käsin esittää Kuopion, Lappeenrannan tai Oulun suuntaan. Helsingin suuntaan se on tietysti mahdollista pohtimatta mitä Tampereella tai Turussa ajatellaan. On mahdollista että Turun Sanomat, Aamulehti ja Eteläsuomalainen eivät juttua julkaisisi edes aprillipäivinä.
Miksi tällaisia outoja malleja on alettu viljellä Suomessa kunnallispolitiikkamme ja aluetalouden vahingoksi? Pienet peruskunnat toimivat tutkimusten mukaan omassa tehtävässään tehokkaasti ja verkostoituva Suomi joutuu hoitamaan vaativimmat palvelunsa metropolia suuremman alueen toimesta. Tällainen alue on Suomen valtio. Kansainvälisenä toimijana meillä toimii taas Euroopan unioni.
Jo nyt maallemuutto on liki samaa suuruusluokkaa kuin kaupunkeihimme muutto. Tämä ei ole nollasummapeli, jossa yhden menestyminen on toiselta poissa. Ministeri Erkki Tuomioja vastaa tähän samaan kysymykseen Sauli Niinistölle koskien globalisaatiota (HS 21.06). Se että Kaakkois-Aasia valtiot menestyvät tänään ei ole meiltä poissa. Ainut uhka on luonnonvarojen suruton haaskaus.
Verkostoituva talous kaipaa yhä vähemmän sellaista, jossa mukana on rajoja rakentelevaa päällekkäistä hallintoa ja metropolivisioita. Nuoret operoivat jo pelkästään verkostoissa ja vanhukset saavat kotipalvelunsa niin ikään kaiken aikaa paranevan kodinhoidon avustamana. Ihmiset hakevat palvelunsa yhä näkyvämmin etenkin kesäisin liikennevirtojen solmukohdista ja viihteen varjolla. Meille on syntynyt kymmenittäin uusia keskuksia, jotka ovat jääneet kovin vähälle huomiolle. Ainoat ”merkittävät” rajat näyttävät olevan vaalipiirirajoja ja niiden poisoppiminen on tuskallista vanhenevalle poliitikkojoukollemme. Takavuosina ne näkyivät ilmakuvissa hakkuuaukeiden merkitseminä pitäjärajoina tai tienpidon määrärahojen loppumisena autoilijan kiusaksi. Eikö tämä aika ole jo ohi?
Ainut elinkeino, joka kaipaa vielä alueellista vanhakantaista ymmärrystä ja jolle verkottuminen ei ole pelastus ovat maahan sidottuja luonnonvarankäyttäjiä; meillä yhä marginaalisemmiksi jäävät maatalous, metsätalous ja pieni joukko kaivos- ja ympäristötalouden kanssa työskenteleviä riista- ja kalatalouden ihmisiä. Näiden tehtävänä on hoitaa luonnonvarojemme kestävyydestä ja palauttaa aiemman tuhlailevan sukupolven pilaamat vesistömme kuntoon. Tähän meillä on varaa ja syytäkin ennen kuin kasvava kansainvälinen talous löytää meidät investointi- ja matkailukohteena.

21.06.06
Matti Luostarinen