Journal

Veikko Huttuselle , Iisalmen Sanomat

Toimittaja Veikko Huttunen pakinoi kuinka joku tohtori kirjoitta lehdessä liian pitkästi ja sivistyssanojakin käyttäen jalkapallosta. Sellaista tekstiä ei voi ymmärtää eikä se kuulu jalkapallon harrastajan toimenkuvaan. Huttusen kirjoitus muistuttaa tyyliltään kolumnina lapsuudenajan suosikkini Aapelin (Simo Puupponen) mainioita pakinoita.
Aapelia on mahdotonta jäljitellä. Täytyy olla ”siunatusti” hullu, ennen kuin samanniminen kirja muuttuu hauskaksi ja iisalmelaisen kesäteatterin tuotantoon. Kirjoittajan ja lukijan täytyy olla savolaisesti divergoivan. Muuten teksti ei aukea eikä siinä ole mitään hauskaa. Kirjoittajan on siis oltava siunatusti hullu, tullakseen ymmärretyksi myös Savossa. Pelkkä hulluus ei vielä riitä. Tätä tarkoittaa divergointi, kun tulkinta siirtyy lukijalle ja kuulijalle savolaisen pakinoitsijan kirjoittaessa. Käytäntöä palvelevana (=pragmaattisena) tietellisteknisenä positivistisena (=hakee aineistoja, laskee keskiarvoja, vertailee hajontoja jne.) syntyy tulkinta, joka ei ole behavioristinen (mukana ihmisen epärationaalinen käyttäytyminen, oudot mielleyhtymät, piilotajunnan vietit jne). Tutkijana, johtajana, kouluttajana, valmentajana jne. pragmaattinen ja konvergoiva ihminen tahtoo lopulta löytää vain ne luut, jotka hän on itse aiemmin haudannut. Uusi löydös ei ole innovatiivinen, ei luova, vaan häiriintyneen narsismin tuotos. Joka ei tätä uutta tuotosta hyväksy, suljetaan "pelin" ulkopuolelle ja tuloksena on pragmaattista potkupalloa puulaakisarjoissa.

Divergoiva ja luova ihminen ei ole pragmaattinen ja konvergoiva kone jalkapallossakaan. Sama koskee kuvataiteita ja musiikkia. Konventio on tämän tulkinnan syvempi kieli ja siihen littyvät usein kulttuuriset itse rakentamamme normit, ohjeet, arvot ja tapamme joko ottaa vastaan tai hylätä, ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Tämä koskee myös jalkapalloa. Ei vain savolaista tapaa sananpyörittäjänä, jossa tulkinta siirtyy kuulijalle, kuten hyvässä taideteoksessa kuuluukin.
Konvergoiva jalkapallo tai mikä tahansa käytäntöä palveleva (=pragmaattinen) suoritus ei ole leikiksi ja viihteeksi tarkoitetussa pelissä viihdyttävää. Me tiedämme kyllä että ammattimiehet osaavat työnsä. Sen seuraaminen konvergoivana (=konservatiivisena, säilyttävänä), pragmaattisena viihteenä on puuduttavaa insinöörityön tuijottamista. Se on kuin Bubi Walleniuksen kuiskaus golfkentällä aamuyön pikkutunneilla. Katsoja ei jaksa aina olla pekkä pasiivinen objekti, jolta tappion hetkellä viedään kuin lapselta tikkukaramelli. Yhä usempi haluaa itse subjektiksi. Sen latinot osaavat jalkapallokatsomossa. Suomalaiset eivät osaa. Me vain jännitämme kalman kalpeina kun ruotasalaiset vievät meiltä tikkarin vielä senkin jälkeen kun johdamme kolmella malilla pari minuuttia ennen loppuvihellystä.
Olen työskennellyt vuosikymmenten saatossa yliopistoissa niin Brasiliassa, Argentiinassa kuin Aasian nousevissa talousmahdeissa. Latinojalkapalloa ei pidä edes yrittää ymmärtää kulttuurissa, joka on kopioinut liian paljon Ruotsin kautta Saksasta ja viime vuosikymmeninä Yhdysvalloista ja on pragmaattinen. Ei toki innovaatioita hylkivä - päinvastoin. Kun siitä luennoi Brasilian valtion vuosijuhlassa tai Meksikon pankin 50 -vuotispäivillä, savolainen divergointi hieman auttaa. Siinä tulkinta jää kuulijalle. Kuulijaa tai lukijaa ei pidä ikinä aliarvioida. Divergoivaa innovaatiota, prosessia ei etukäteen opeteta ja selitetä, anneta tehtäväksi. Kukaan ei kehottanut Albert Einsteinia löytämään suhteellisuusteoriaa. Kun Einstein antoi itse itsellen tehtävän löytää kaiken kattava teoria, hän alkoi taantua ja muuttui nerosta vanhenevaksi mieheksi.

Lokki Jonathan oli divergoiva lintu ja hänen uhkarohkeat lentonsa divergoivan ihmisen riskinottoa, toisinajattelua, oppositiohenkeä. Hänelle vihainen ja selkänsä kääntänyt johtajanaaras taas vanhan konvention ylläpitäjä ja pragmaattinen konvergoija. Eristäminen oli yhteisön tapa elää peläten uutta. Koulukiusaaminen ja työpaikkasadismi ovat samoja ilmiöitä pääsääntöisesti. Kun yhteisöllisyys on kadonnut tai katoamassa, divergoivat ja luovat innovaattorit ovat ymmärrettävästi kaiken uuden tuotannon, prosessoionnin ja myös kulutuksen kärkijoukkoa. Pragmatismi syö dynaamisen ybhteiskunnan eväitä jopa jalkapallossa.
Harvoin tästä lahjasta tulee kiitettyä opettajiaan. Meille suomalaisille kiittämien on vaikeaa. Anteeksi pyyntö on vähän kuin myöntäisi heikkoutensa. Näin se konvergoivalle pragmaatikolle onkin. Jos ammattimies on tehnyt hyvää työtä opettajana, hän on palkkansa ansainnut. Mitä siitä kiittelemään? Usein nämä professorit yliopistoissa ovat liian etäällä normaalia ”korpin” natsat hankkinutta. Meillä on armeijan antama koulutus ja se ei suosi divergointia muuten kuin Antti Rokan tapauksessa. Sota on poikeuksellinen tilanne ja divergoiva ihminen toimii siellä kuin kala vedessä. Pelkkä purnaaminen ja oppisiotiohenki ei vielä tee ihmisestä divergoivaa. Pelkkä hulluus ei riitä. Sen on oltava sinattua hulluutta Apelin tapaan.
Iisalmessa divergointia, luovaa ja innovatiivista ajattelua, opetettiin jo 1960-luvulla. Urheilussa luokanvalvojamme Immo Kuutsa olisi ollut muuttamassa tylsät hiihtoladut korven kätköistä lähemmäs kaupunkeja sekä korvaamassa maratonmatkat mies miestä vastaan pikamatkoilla. Ja näin todella tapahtuikin! Jalkapallomaaleja Immo ei kuitenkaan saanut suuremmiksi. Valitettavasti. Jalkapallo on oikeasti äärimmäisen konservatiivinen peli sääntöineen ja tuomareineen. Formulat vaihtavat sääntöjään liki viikottain ja ihmiset seuraavat sitä tästä huolmatta ja ehkä juuri sen vuoksi.
Kuvataiteissa Osmo Monto opasti Iisalmen lyseossa kovapäisiä murrosikäisiä poikia ajattelemaan ilman konvention asettamia rajoja, vapaasti reflektoiden ja menetelmillä, jotka vielä tänä päivänä ovat luovan ja innovatiivisen toiminnan avainprosesseja. Se että näistä opeista ja eväistä ei kiitellä, ei ole lopultakaan suomalaista ujoutta vaan pelkkää typeryyttä. Lämmin kiitos niille upeilla opettajille, jo manan majoille siirtyneelle Eino Säisälle, ja monille muille Osmon ja Immon ohella. Konvergoivan ja pragmaattisen insinööritiedon rinnalla elää myös luova, innovatiivinen, mitään pelkäämätön divergoiva savolaisuus. Tänään se on vain puettava yhteisen globaalin kielen käsitteisiin ja menestys maailmalla on savolainen ilmiö.

29.06.2006
Matti Luostarinen

Tapani Lepolalle

Tapani Lepola ihmettelee oikeutetusti (SS 22.6) miksi napapiirin joulupukinmaan tarina on ollut vuosikymmenet käsittämättömän tahmea. Yritin vastata siihen jo saman lehden alakerrassa, mutta puhuen jalkapallosta. Oletan että nämä kirjoitukset eivät olleet vahingossa rinnakkain, mutta harva niitä molempia havaitsi. Matkailua ja joulupukista kiinnostuneita ei välttämättä kiinnosta jalkapallo.
Uuden idean kohdalla suomalainen yhteiskunta on äärimmäisen pragmaattinen, käytäntöön suuntautunut ja siinä pitäytyvä. Lisäksi meitä kiusaa konvergoiva, vanhakantainen ja säilyttävä tapa vastaanottaa uutta tietoa tai panna se käytäntöön. Konvergoivassa ja pragmaattisessa päädytään sinänsä hyviin ratkaisuihin, mutta ilman luovaa ja innovatiivista, vapaasti reflektoivaa (=divergoivaa) ajattelua. Jälkimmäisen rinnalla kulkee lisäksi sellainen tiedonhankintajärjestelmä (=konstruktivismi), joka toimittajalle ja tiedemiehelle on hyvin tuttu ja muutokselle välttämätön, mutta ei toki välttämättä poliitikolle, talouden ohjailijalle tai edes insinöörikoulutuksen saaneelle suunnittelijalle.
Lepola ihmettele sitä, miten Lapissa on kyetty toteuttamaan upeita matkailukohteita, mutta ei Niilo Tarvajärven alun perin esittämästä upeasta ideasta. On siis taitoa ja investointikykyä mutta ei oikeassa paikassa. Miksi idealtaan kantavimmalta vaikuttava kohde on jäänyt toteutumatta tai on toteutukseltaan kuin tervan juontia.
Olin itse yli vuosikymmenen Lapissa kiertämässä kun Levin matkailukohde käynnistettiin Kittilässä. Sen käynnistämistä edelsi ensin Kemijokilaki, Ounasjoen ja lopulta muiden rakentamattomien jokien suojelulait. Lappiin oli valmisteilla parikymmentä allasta, joista kolme Ounasjokeen. Levin juurella Sirkan kylä oli ollut yli 20 vuotta allaspeikon riuduttamana. Allaspeikko näkyi kaikkialla.
Ensin Lapista oli saatava pois sellaiset hankkeet, jotka olivat suurten matkailuhankkeiden esteenä. Poisoppiminen on pragmaattiselle, peruselinkeinoista ja raskaasta teollisuudesta leipänsä saaneelle, energiaa hakevalle kulttuurille tuskaisa prosessi. Vielä tänäänkin Lapissa on varmasti ihmisiä, joiden kohdalla tätä ei ole kokonaan saatu karsituksi. Ilmiö on hieman sama kuin brittiläisen imperiumin kohdalla, jossa ylähuoneen Lordien aurinko ei ikinä laske Imperiumin yltä tai Venäjän kokemat ”aavekivut” Neuvostoliiton hajottua.
Kun Levin rakentaminen lopulta alkoi, hanke sinänsä oli pelkkää pragmaattista insinöörityötä ja käynnistyi kaavoituksella. Tunturin rinteiden muuttaminen laskettelurinteiksi ja hotellien rakentaminen ei ole suomalaisille ongelma. Se muistuttaa joen patoamista, teiden ja infrastruktuurin ylläpitoa.
Legendaarisen toimittaja Niilo Tarvajärven esittämä Joulupukinmaa oli divergoiva prosessi, siinä missä kiistelty Tarvajärvi itsekin divergoiva ihminen. Idean toteutus olisi vaatinut samanlaista osaamista kuin mihin Naantalin Muumimaassa oli opittu jo vuosisatojen saatossa. Naantali oli ja on vanha matkailusta elävä kylpylä myös kansainvälisesti. Tässä alueet ovat ”oppivia” ja niiden sosiaalinen muisti (pääoma) toimii joko pragmaattisesti konvergoiden tai konstruktiivisesti divergoiden. Lapin kaamoksessa ei ole ollut varaa tehdä rohkeita, divergointiin liittyviä suuria hankkeita. Ankara luonto on asettanut ehdot, jossa toteuttamiskelpoiset hankkeet kloonautuvat muualta, ovat moneen kertaan kokeiltuja, poliittinen järjestelmä on ne hyväksynyt konvergoiden ja pragmaattisesti. Näitä ehtoja Niilo Tarvajärven ”idea” ei täyttänyt 1960-luvun Suomessa ja Lapissa se on rasite vielä tänäänkin.

Yleinen selitys, jossa Suomi ja Lappi kuvataan muutosvastarinnaltaan muuta Eurooppaa vaikeammaksi, ei siis sellaisenaan sovi. Tämä väite on ylipäätään jatkuvana kestoväitteenä samaa luokkaa kuin muutkin sellaiset stereotypiat, joilla kansoja, kansakuntia ja maakuntia (maakuntehenkiä) kuvataan, ylläpidetään ja joiden merkitys on pikemmin viihteellinen kuin edes puolitieteellinen. Kansainvälistymisen myötä näiden stereotypioden määrä on ollut kasvussa. Niiden pedagoginen merkitys oli Suomessa erityisen merkittävä ennen sotavuosia ja vielä kauan niiden jälkeen. Maantieteen oppikirjat ovat tuolta ajalta täynnä myös erittäin rasistisia alueiden, kansakuntien ja myös maakuntien pilkallisia kuvauksia. Maakuntalehdet olivat pitämässä yllä näitä "maakuntahenkiä" Suomessa, joihin myös Tapani Lepolan toimittama Savon Sanomat aikanaan osallistui ja tehtävä oli ja on edelleen ymmärrettävä; maakunnan edunvalvonta, alueellinen identiteetti ja talousalueen menestys. Aiheesta ja kirjallisuudesta lisää esim. ensimmäisessä väitöskirjasani "Spatial identity in the face of environmental Changes" vuodelta 1982. Tuolloin käsite paikkaleimautumisesta, spatiaalisesta identiteetistä ja mentaalisista alueista erona regionaalisiin, kartalle piirrettäviin alueisiin, rantautui myös Suomeen. Möhemmin sitä syvensi populaarina julkaisuna Alex Haleyn kirja "Juuret", jonka televisiosarja neekeriorjista sai aikaan suomalaisissa innostuksen sukututkimukseen ja samalla käsite "juurista" syveni mutta muuttui myös spatyiaalisena "alueelliseen muitiin" ja "sosiaaliseen pääomaan" liittyvänä tutkimusena harrastelijoiden pseudotieteeksi ja ilmiö katosi hetkeksi suomalaisen maantieteen ja aluetieteen tutkimuksen kärjestä. Nyttemmin se on tullut uudelleen muotiin lähinnä verkostotutkimuksessa, yhteisötutkimuksessa ja etenkin poikkitieteisessä innovaatiotutkimuksessa, jossa alueen ja yhteisön, yhteiskunnan toimintatavat ovat yhteistä globaalia kieltämme. Innovaation syntyä, leviämistä ja "syvenpää kieltä" ymärretään sosiologisena ja maantieteellisenä mutta myös historiallisena ja pyskologisena, yhdyskunta- ja aluesuunnitteluun liittyvänäå ilmiönä. Kirjallisuutta aiheesta lisää mm. toisesta väitskirjastani "Ekologinen klusteri ja inovaatiopolitiikka" (2005).

29.06.2006

Matti Luostarinen

Tarvitaanko Suomeen todellakin metropolia?

Vastaus Perttu Vartiaiselle HS 21.06.06

Professori Perttu Vartiaisen mukaan kunta-, seutukunta- ja maakuntarajat estävät tehokkaan ja taloudellisen toiminnan. Siksi Helsingistä tulisi tehdä metropolialue, joka ulottuisi Kotkasta Lahteen ja Hämeenlinnasta Forssan kautta Tammisaareen. Harvoin voi lukea aluetieteilijänä esitellyltä ihmiseltä – tässä Joensuun yliopiston rehtorilta – yhtä epäonnistunutta tekstiä.
Joensuun näkökulmasta tällainen alue merkitsi eräänlaista suur-Joensuuta, joka ulottuisi lännessä Ylä-Savoon ja Iisalmeen, pohjoisessa se halkoisi Koillismaata ja Kainuuta. Etelässä oltaisiin lähellä Imatran koskia ja idässä kaukana Laatokan-Karjalan takana Petroskoin suunnalla. Tällaista tuskin voisi Joensuusta käsin esittää Kuopion, Lappeenrannan tai Oulun suuntaan. Helsingin suuntaan se on tietysti mahdollista pohtimatta mitä Tampereella tai Turussa ajatellaan. On mahdollista että Turun Sanomat, Aamulehti ja Eteläsuomalainen eivät juttua julkaisisi edes aprillipäivinä.
Miksi tällaisia outoja malleja on alettu viljellä Suomessa kunnallispolitiikkamme ja aluetalouden vahingoksi? Pienet peruskunnat toimivat tutkimusten mukaan omassa tehtävässään tehokkaasti ja verkostoituva Suomi joutuu hoitamaan vaativimmat palvelunsa metropolia suuremman alueen toimesta. Tällainen alue on Suomen valtio. Kansainvälisenä toimijana meillä toimii taas Euroopan unioni.
Jo nyt maallemuutto on liki samaa suuruusluokkaa kuin kaupunkeihimme muutto. Tämä ei ole nollasummapeli, jossa yhden menestyminen on toiselta poissa. Ministeri Erkki Tuomioja vastaa tähän samaan kysymykseen Sauli Niinistölle koskien globalisaatiota (HS 21.06). Se että Kaakkois-Aasia valtiot menestyvät tänään ei ole meiltä poissa. Ainut uhka on luonnonvarojen suruton haaskaus.
Verkostoituva talous kaipaa yhä vähemmän sellaista, jossa mukana on rajoja rakentelevaa päällekkäistä hallintoa ja metropolivisioita. Nuoret operoivat jo pelkästään verkostoissa ja vanhukset saavat kotipalvelunsa niin ikään kaiken aikaa paranevan kodinhoidon avustamana. Ihmiset hakevat palvelunsa yhä näkyvämmin etenkin kesäisin liikennevirtojen solmukohdista ja viihteen varjolla. Meille on syntynyt kymmenittäin uusia keskuksia, jotka ovat jääneet kovin vähälle huomiolle. Ainoat ”merkittävät” rajat näyttävät olevan vaalipiirirajoja ja niiden poisoppiminen on tuskallista vanhenevalle poliitikkojoukollemme. Takavuosina ne näkyivät ilmakuvissa hakkuuaukeiden merkitseminä pitäjärajoina tai tienpidon määrärahojen loppumisena autoilijan kiusaksi. Eikö tämä aika ole jo ohi?
Ainut elinkeino, joka kaipaa vielä alueellista vanhakantaista ymmärrystä ja jolle verkottuminen ei ole pelastus ovat maahan sidottuja luonnonvarankäyttäjiä; meillä yhä marginaalisemmiksi jäävät maatalous, metsätalous ja pieni joukko kaivos- ja ympäristötalouden kanssa työskenteleviä riista- ja kalatalouden ihmisiä. Näiden tehtävänä on hoitaa luonnonvarojemme kestävyydestä ja palauttaa aiemman tuhlailevan sukupolven pilaamat vesistömme kuntoon. Tähän meillä on varaa ja syytäkin ennen kuin kasvava kansainvälinen talous löytää meidät investointi- ja matkailukohteena.

21.06.06
Matti Luostarinen

Konvergoiva latino, divergoiva saksalainen

Topelius kuvasi Maamme kirjassaan kuinka Luoja on armollisesti yhdistänyt hämäläisten kivenpyörittäjien maakunnan naapuriksi savokarjalaiseen sananpyörittäjien heimoon. Omana aikanamme saamme lukea kuinka miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Tässä miehet kuvataan tunneköyhinä, kiven pyörittäjinä ja naiset kielellisesti lahjakkaina ja luovina. Jalkapalloa seuraten voisimme kuvata nyt kuinka latinalainen samba on innovoivaa ja luovaa siinä missä eurokultuuri on jähmeämpää ja muistuttaa saksalaista tai angloeurooppalaista tapaa tehdä rikkaasta pelistä mahdollisimman tylsää. Suomalaiset osaavat tämä tylsyyden ruotsalaisiakin paremmin.
Innovoivuus ja luovuus ovat seurausta konvergoivasta tai divergoivasta kulttuurista ja ihmisen tavasta ajatella, tuntea ja toimia, hakea tieto joko pragmaattisesti ja käytäntöön kiinnittyen, kyberneettisesti kaiken aikaa uutta luoden tai konstruktiivisesti, sisäsyntyisesti ja tiedostamatta. Konstruktiiviselle tiedolle ja ”jalkapallolle” prosessi on sosiaalisesti tahaton, uutta tietoa ei luoda pelin aikana. Uusi tieto ei ole päätöksentekotilanteen pohdintaa, ongelman ratkaisua vaan pikemminkin tieto rakentuu sisältä käsin aiemmin koetun kognitiivisina ja normatiivisina muutoksina. Konvergoiva jalkapalloilija koulutetaan kontrolliin, käytäntöä lähellä olevaan ja sitä palvelevaan pragmatisimiin, pelkistyksiin, staattisiin ja turvallisiin ratkaisuihin, konservatiivisuuteen sekä konventiota ylläpitäviin vallan välineisiin. Koulussa konvergoiva lapsi opetetaan tekemään oikein ja kurilla, mutta ei oikeita asioita ja sallivan, reflektoivan kokemuksen rohkaisemana. Konvergoiva kulttuuri, jalkapallovalmentaja organisoi, yhdistelee, taivuttele, tekee päätöksiä, määrää ja alistaa. Käytännön ajattelussa ja pragmaattisessa toiminnassa toteutuu Suomessa aina konvergoiva ajatusmalli. Rauno Aaltonen kuvasi sen etuna rallikuskeillemme. Nämä voivat keskittyä näin vain yhteen suoritukseen hajottamatta ajatteluaan ”turhaan”.
Divergoiva prosessi on luova ja innovatiivinen. Divergoiva ajattelu ja toiminta hakee aina monia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, ei hyväksy valmiita malleja ja ratkaisun taustaedellytyksiä, katalysoi ihmisiä uuteen ajatteluun - luovuuteen. Pragmaattisessa ja konvergoivassa hierarkkisessa yhteisössä divergoiva ajattelu tuo mukanaan häiriöiksi koettua omaamalla vähän huomiota maaseudun tai teollisen yhdyskunnan totuttuja menettelytapoja kohtaan. Divergoiva jalkapalloilija jättää slummit taakseen. Muuttava innovaatio on pelkoja aiheuttava häiriö ja pragmaatikko, konvergoiva palloilija ”pelkää” tehdä ”uudenlaista” maalia. Hän kykenee jopa häviämään Ruotsille johdettuaan vielä pari minuuttia ennen pelin loppuvihellystä kolmella maalilla puristaen konvergoivasti peläten mailaansa. Divergoiva ihminen on ”tyhmä” kuvitellessaan voivansa voittaa vielä noin epätoivoisessa tilanteessa.
Tiimin työfunktio on pragmaattisessa yhteiskunnassa kontrolli, ylläpitäminen ja tuottaminen. Vastaavasti konstruktiivisessa ja divergoivassa tiimissä painopiste siirtyy aloitteen tekemiseen, kehittämiseen ja uudistamiseen sekä luovaan spontaaniin innovointiin, samban tahdissa tehtyyn maaliin. Yrityksen tai organisaation johdossa sopeutujat ovat konvergoivia ja pyrkivät tekemään asiat välittömästi paremmin, kun taas divergoivat innovaattorit pyrkivät lykkäämään ratkaisua tehdäkseen ne lopulta toisin kuin muut, Maradonan tapaan ”Luojan kädellä”. Edellinen on siten säilyttävä ja odottaa innovaation saapuvan muualta, josta sen voi jälkiomaksujana kloonata tai varastaa. Vastaavasti jälkimmäinen on dynaaminen ja tuottaa kaiken aikaa itse uutta.
On mahdollista että pragmaattinen yhteiskunta palkitsee jatkuvasti vain nopeaan ja ainoaan oikeana pitämäänsä ratkaisuun johtavaa konventiota ja konvergoivaa prosessia kuin sisältäpäin ja ilman ulkopuolisia paineita ja pakotteita syntyvää divergoivaa ajattelua tai toimintaa. Poliittinen rakennelma palkitsee luonnollisesti enemmistön äänillä ja ne ovat Suomessa aina konvergoivia. Suosimme myös urheilussa konvergoivia, pragmaattisia johtajia sekä valmentajia.
Verkostoissa, internet -sukupolven maailmassa, määräehdot täyttäviä yksilöitä ei haeta kuten jäykissä konvergoivissa hierarkioissa. Verkosto on siten aina salliva, herkkä ja hyväksyvä psykologiselta ilmapiiriltään. Nuoret ja divergointiin kykenevät yhdistävät verkoston juuri luovuuden kohdalla sallivaan ilmapiiriin, jossa luovuus saa vapaasti kehittyä ja muuttua myöhemmin myös innovoivaksi. Omaperäiset ja suuret ideat ovat lisäksi pääsääntöisesti lukuisten ideoiden yhdistämistä ja vuorovaikutuksen verkostomainen ryhmäprosessi. Käytännössä nämä ovat vastakkaisia ja etäisiä elementtejä, vastakkaisia muotoja ja käsityksiä, persoonien välisiä suuria eroja, jotka auttavat luovan prosessin jatkumista ja tuottava nuorille suuria elämyksellisiä ja kokemuksellisia prosesseja. Konvergoiva jalkapallo ei sitä tuota ja nuoret etsivät muita luovempia tapoja toteuttaa itseään.

Konvergoiva hämäläinen vai divergoiva savolainen

Topelius kuvasi Maamme kirjassaan kuinka Luoja on armollisesti yhdistänyt hämäläisten kivenpyörittäjien maakunnan savokarjalaiseen sananpyörittäjien heimoon. Omana aikanamme saamme lukea kuinka miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Tässä miehet kuvataan tunneköyhinä, kiven pyörittäjinä ja naiset kielellisesti lahjakkaina ja luovina. Jalkapalloa seuraten voisimme kuvata nyt kuinka latinalainen samba on innovoivaa ja luovaa siinä missä eurokultuuri on jähmeämpää ja muistuttaa saksalaista tai angloeurooppalaista tapaa tehdä rikkaasta pelistä mahdollisimman tylsää. Suomalaiset osaavat tämä tylsyyden ruotsalaisiakin paremmin.
Innovoivuus ja luovuus seuraa konvergoivan ja divergoivan kulttuurin ja ihmisen tapaa ajatella, tuntea ja toimia. Kontrolli, käytäntöä lähellä oleva ja sitä palveleva pragmatisimi, pelkistys, staattinen ja turvallinen, konservatiivisuus sekä konvention ylläpitoa vallan välineenä suosiva ajattelu kasvaa konvergoivaan suuntaan. Koulussa konvergoiva lapsi opetetaan tekemään oikein ja kurilla, mutta ei oikeita asioita ja sallivan, reflektoivan kokemuksen rohkaisemana. Konvergoiva kulttuuri organisoi, yhdistelee, taivuttele, tekee päätöksiä, määrää ja alistaa. Mikäli näihin ei alistuta se käyttää aseinaan koulukiusaamista, työpaikkasadismia ja eristää divergoivan osaamisen. Käytännön ajattelussa ja pragmaattisessa toiminnassa toteutuu aina konvergoiva ajatusmalli. Konvergoiva rakenne on samalla informaatioyhteiskunnan supistuvan yhdyskuntarakenteen taantumista osoittava suunta.
Divergoiva prosessi on luova ja innovatiivinen. Divergoiva ajattelu ja toiminta hakee aina monia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, ei hyväksy valmiita malleja ja ratkaisun taustaedellytyksiä, katalysoi ihmisiä uuteen ajatteluun - luovuuteen. Pragmaattisessa ja konvergoivassa hierarkkisessa yhteisössä divergoiva ajattelu tuo mukanaan häiriöiksi koettua omaamalla vähän huomiota maaseudun tai teollisen yhdyskunnan totuttuja menettelytapoja kohtaan. Sama pätee tieteen ja taiteen konventioihin. Muuttava innovaatio on pelkoja aiheuttava häiriö.
Tiimin työfunktio on pragmaattisessa yhteiskunnassa kontrolli, ylläpitäminen ja tuottaminen. Vastaavasti konstruktiivisessa ja divergoivassa tiimissä painopiste siirtyy aloitteen tekemiseen, kehittämiseen ja uudistamiseen sekä luovaan spontaaniin innovointiin. Yrityksen tai organisaation johdossa sopeutujat ovat konvergoivia ja pyrkivät tekemään asiat välittömästi paremmin, kun taas divergoivat innovaattorit pyrkivät lykkäämään ratkaisua tehdäkseen ne lopulta toisin kuin muut. Edellinen on siten säilyttävä ja odottaa innovaation saapuvan muualta, josta sen voi jälkiomaksujana kloonata tai varastaa. Vastaavasti jälkimmäinen on dynaaminen ja tuottaa kaiken aikaa itse uutta.
On mahdollista että pragmaattinen yhteiskunta palkitsee jatkuvasti vain nopeaan ja ainoaan oikeana pitämäänsä ratkaisuun johtavaa konventiota ja konvergoivaa prosessia kuin sisältäpäin ja ilman ulkopuolisia paineita ja pakotteita syntyvää divergoivaa ajattelua tai toimintaa. Poliittinen rakennelma palkitsee luonnollisesti enemmistön äänillä ja ne ovat aina konvergoivia.
Verkostoissa määräehdot täyttäviä yksilöitä ei haeta kuten jäykissä hierarkioissa. Verkosto on siten aina salliva, herkkä ja hyväksyvä psykologiselta ilmapiiriltään. Nuoret ja divergointiin kykenevät yhdistävät verkoston juuri luovuuden kohdalla sallivaan ilmapiiriin, jossa luovuus saa vapaasti kehittyä ja muuttua myöhemmin myös innovoivaksi. Omaperäiset ja suuret ideat ovat lisäksi pääsääntöisesti lukuisten ideoiden yhdistämistä ja vuorovaikutuksen verkostomainen ryhmäprosessi. Käytännössä nämä ovat vastakkaisia ja etäisiä elementtejä, vastakkaisia muotoja ja käsityksiä, persoonien välisiä suuria eroja, jotka auttavat luovan prosessin jatkumista ja tuottava nuorille suuria elämyksellisiä ja kokemuksellisia prosesseja.

19.06.2006
Matti Luostarinen

Onko kuningas jalkapallo luova ja innovatiivinen laji?

Miksi jalkapalloa pidetään usein flosofisena älypelinä? Mikä tekee köyhien slumminuorten lajista luovan ja innovatiivisen? Vai onko se sitä lainkaan?

Juha Kanervan, jalkapallon historian hyvin tuntevan kirjoittajan mukaan, tämä laji on urheilun esperanto. Peli on halpaa harrastaa, yksinkertainen säännöiltään ja kiinni pienistä elementeistä. Siinä koko lajin idea. Köyhän ja työväen harrastama ja suosima massojen laji. Laji joka sopii kaikille.

Miksi tämä laji ei oikein sovi Suomeen tai Yhdysvaltoihin? Yhdysvalloissa jalkapallo on naisten ja nössöjen laji. Suomessa taas agraariajan yhteisö ei suosinut 1900-luvun alussa leikkimielisiä lajeja eikä meillä ollut edes kunnon teollista yhdyskuntaa, joka olisi yhdistänyt massat jalkapallon ympärille. Aloimme suosia voimailua ja yleisurheilua, yksittäisten ihmisten ylvästä ponnistelua. Hieman samaan tapaan kuin vastaavantyyppisissä yhteisössä Keniassa vielä nykyisinkin.

Tällaisia selityksiä saa kuulla usein. Lisäksi jalkapaloon liitetään monen tuntemat mystifioidut tarinat a kertomukset, joissa taustalla on kerronnallisia aineksia konfliktisen maailman ja jalkapallon yhteydestä. Jalkapallosta on tätä kautta tehty ”elämää suurempi” kertomus. Lisäksi näkee tarinoita, jotka liittävät palloilulajit sotaleikkeihin hieman samaan tapaan kuin kotoisen pesäpallomme kohdalla. Nuorten miesten sotaisaa kuntoa pidettiin yllä ja tuloksena oli haavoittumista, kuolemista ja sodan strategiaan sopivaa hyökkäystä ja puolusta. Leikkiä sodan varjossa.

Palloilulajit ja niiden harrastus muistuttaa kansakuntien historiasta. Eteläamerikkalainen Ronaldinho hymyilee, vaikka paineet ovat varmasti valtavat. Edellisissä kisoissa Ronaldo miltei romahti niiden alla. Italiassa pelaajat repivät toisiltaan liki silmät päästä. Ruotsalaiset sivistyskansan lapset tappelevat keskenään. Englannissa tappelevat huligaanit ja kannattajajoukoiksi itseään nimittävät "fanit". Jalkapallo on vakava laji eikä siihen mahdu hymyä yhtään sen enempää kuin suomalaiseen jääkiekkoon. Nationalismin ilmentymät ovat mukana kaikessa kansainvälisessä kilpaurheilussa. Niin oudolta kuin lippujen nostaminen salkoon tuntuukin kun kyseessä ovat monikansalliset formularatojen moottorinvalmistajat.

Vielä hetki takaperin urheileva ihminen ja etenkin jalkapalloilija leimattiin tyhmäksi. Sitä piti harrastaa hieman salaa. Joukkueurheilun kohdalla sellainen on vaikeaa. Maastossa juosten tai hiihtäen salaaminen oli helpompaa. Urheilussa menestyminen vaati lujaa harjoittelua. Kansan mielestä tyhmä työt tekee. Älykäs ihminen ei ainakaan näyttänyt tekevänsä työtä. Pitkät työpäivät ja siitä saatava arvostus on melkoisen myöhäsyntyinen ilmiö. Tiedemiehelle sellainen sallitaan. Ehkä myös taiteilijoille. Luova työ on erilaista ja poissa ammattiyhdistysliikkeen silmistä. Onko jalkapallo luovaa työtä, älyllistä ponnistelua ja tiimityön yksi varhaismuodoista? Ovatko sen roolit ja verkostot innovaatiotyön alku? Tänään vaatii suurta siviilirohkeutta kertoa ettei välitä kilpaurheilusta, ei itse harrasta urheilua ja huolehdi terveydestään. Fläppitauluihin mutkikkaita kuvioita piirtävät valmentajat ja TV-kommentaattorit ovat guruja ja velhoja, jotka tekevät lajistaan mystisen nerouden lähteen. Oerganisaatiot käyttävät näitä valmentajia omina konsultteinaan. He tietävät miten tiimiä ohjataan ja kuinka strategia toteutetaan kentällä. Raha liittyy lajiin siinä missä käsitteet brändistä ja talouden suoraviivaisista lainalaisuuksista. Hyvä valmentaja on osa tiimityötä ainakin Suomessa. Samoin promoottori, palkitsija ja kontrolloija itse innovaattorin rinnalla. Innovaattori ei tee itse maalia vaan verkosto, klusteri, yhteistyö, partnerius, innovaatiojärjestelmä. Tämä näkyy myös tämän päivän jalkapallossa. Samoin formuloiden ratissa. Kimi Räikkönen kiittelee kaikki tiiminsä jäsenet siinä missä Fernando Alonso. Kulttuuri ei tule latinalaisesta eikä skandinavisesta maailmasta vaan se on globaali.

Jalkapallo on muuttunut osaksi talouden klusteria ja menestys syntyy tätä kautta. Parhaat pelaajat saavat koulutuksensa lopulta parhaassa ”tallissa”. Parhailla talleilla, liigoilla, on mahdollisuus ostaa parhaat pelaajat, valmentajat, koko se valtaisa järjestelmä, johon kuningas jalkapallo perustuu ja josta se voimansa ammentaa.

Viihteen rajan vetäminen ammattiurheiluun on vaikeaa. Leikkiä se tuskin enää on. Sen taloudellinen merkitys kertautuu median ja monien urheilusta irtautuvien liiketoimien yhteydessä. Jos urheilussa ja jalkapalossa on jotain neroutta ja innovatiivista, luovaa ja osaavaa, se esiintyy parhaimmillaan kentän ulkopuolella. Hieman samaan tapaan kuin vaikkapa nyrkkeilyssä. On vaikea kuvitella Tysonia luovaksi neroksi. Ellei neroutta määritellä uudella tavalla. Luovuus ja innovatiivisuus löytää siellä kasvuympäristönsä muualta kuin nuoratusta neliöstä.

Koskeeko tämä sama myös kuningas jalkapalloa? Eikö itse peli ja sen säännöt, aina saman mittainen maali, ole hyvinkin konservatiivinen ja säilyttävä. Kuka suostuisi muuttamaan maalia hieman leveämmäksi pelkän viihteen varjolla? Formulat vaihtavat sääntöjään harva se viikonloppu.

Ihmiset ovat kansallisen menestyksen perään, oli laji miten hullu tahansa. Vielä hetki sitten emme ymmärtäneet Curlingista emmekä kyllä metallimusiikistakaan mitään. Tänään olemme ne jo kansallistamassa ja sankarit ovat omiamme. Innovaatio ei ole sama kuin innovaation leviämien, diffuusio. Ei ole väli sillä onko kyseessä ”kansallinen” tai ”oma” kunhan siinä vain menestytään. Massat ja kaupallisuus on toki eri asia kuin lajin harrastus ja sen muutamat ammattilaiset. Kimi Räikköseltä odotetaan jo muutakin kuin vain kykyä ajaa lujaa ja kiitää lopuksi tallinsa henkilöstö. Tahtoi hän sitä tai ei.

Miksi suomalaiset menestyvät auton ratissa ja rallissa mutta eivät oikein kuningas jalkapallossa? Rauno Aaltonen, takavuosien suuri idolimme rallipoluilla, antoi tähän hätkähdyttävän vastauksen. Kulttuurimme Suomessa on hänen kuvaamanaan kovin nuori ja sisältää vähän sellaisia symbolisia rakenteita, jotka rasittaisivat rallimiehen keskittymiskykyä. Kun aivojaan ei joudu edes piilotajuisesti rasittamaan ”turhalla” voi keskittyä oleelliseen, ”kirraa, kirraa” huutoihin kartanlukijalta ja tulosta syntyy. Aaltonen perusteli vastaustaan pitkällä kokemuksellaan ohjaillessaan nuoria suomalaisia rallikuljettajia maailman turuilla. Maalaispoikia maalaispoikien joukossa.

On mahdollista että suomalaiseen kulttuuriin todellakin liittyy tiettyä pragmatismiksi usein kutsumaamme tapa käsitellä maailmaa sekä ennen kaikkea konvergoivan ja divergoivan ajattelun välistä rajoittuneisuutta. Luovaa, innovatiivista ja divergoivaa on pyritty kyllä viime vuosina lisäämään. Tämä selittäjä ei kuitenkaan ole ainut mutta hyvä alku pohdinnalle miksi suomalaiset ovat rallikansaa mutta eivät oikein kuningas jalkapallon taitajia.

Toinen selitys lähtisi tavastamme ottaa vastaan uutta ja hyväksyä se tai hylätä. Ei siis niinkään pohtia sitä pallokentällä tai auton ratissa ja panna käytäntöön. Kyseessä on kykymme avata erilaisia symbolisisältöjä tai jättää ne huomiotta. Tässä konventiot ovat yleisiä vastaanottoperiaatteitamme ja esim. taiteen tai uuden toimintamekanismin, innovaation syvempi kieli. Se miten onnistumme riippuu tavastamme erotella tietoa joko tiedollisesti (kongnitio), tunteisiin liittyen (affektio) tai tavalla, joka muuttaa käyttäytymisemme (behavioristiset komponentit). Nämä kaikki kolme liittyvät myös jalkapalloon ja tapaamme ajaa autoa.

Pragmatisimin ohella tiedonkeruujärjestelmiimme kuuluvat ainakin kybernetiikka ja konstruktivismi. Erityisesti prosessoiva ja konstruktiivinen innovointi edellyttää intuitiivisia, yhdistettyjä järjestelmiä ja tieteessä poikkitieteisyyttä. Monet monialaiset tieteen tekijät ja älyköt ovat huonoja auton ratissa. Aaltonen on siis oikeassa mutta puhuu väärällä kielellä moittiessaan suomalaisia joko tyhmiksi tai kulttuurilta köyhiksi. Ilmiön tausta on sosiaalisessa pääomassamme ja sen poikkeavassa tavassa ottaa vastaan ja hyväksyä, panna käytäntöön sekä tehdä nopeita valintoja. Sosiaalinen pääomamme ja sen muisti suosii nopeaa päätöksentekoa auton ratissa kartanlukija vieressä mutta ei enää pelissä, jossa mukana on lukuisia keskenään ristiriitaisia intuitiivisia tapahtumia. Pragmatismi ei suosi divergoivaa ajattelua eikä konstruktiivista tietojen käsittelyä, valintaa ja pikaista vastaanottamista. Takavuosina näissä tilanteissa jääkiekkoilijamme alkoivat ”puristaa” mailaa ja hävisivät vaikka johtivat vielä pari minuuttia ennen pelin päättymistä kolmella maalilla Ruotsia vastaan. Syy tiedettiinkin. Ruotsalaiset olivat niin ”tyhmiä” (divergoivia) etteivät he tienneet enää voivansa voittaa. Suomalaiset taas niin ”viisaita” (konvergoivia) että ymmärsivät voivansa vielä jopa hävitä. Pragmaattiseen, ehdollistettuun muistiin liittyy muisto traumasta, joka ei pyyhkiydy samoin kuin konstruktiivisessa ja niin tätä traumaa jääkiekkoilijat kutsuivat sodan aikana syntyneen suuren ikäluokan ”sekava tilanne Suomen maalilla”- sukupolven ongelmaksi. Juha Jokinen käytti tätä ilmaisua kuvatessaan suomalaisten 10-0 tappiota silloiselle Neuvostoliitolle ja sen ”punakoneelle”. Myöhempi jo hieman divergoivampi ja luovempi sukupolvi kykeni myös voittamaan joukkueena ja konstruktiivisena tiiminä divergoiden. Tällöin muotiin tuli Antero Metarannan selostama ”Se on siinä” -sukupolvi tai ”Ihanaa ihanaa –leijonat” -sukupolvi. Samalla alettiin moittia näitä nuoria ”heti, nyt ja tässä” –sukupolveksi erona suurelle ikäluokalle (”ennen helvetti jääty kuin …” -sukupolvi). Sama ilmiö käsiteltiin tuhansina palstoina mediassamme euroviisuvoittomme jälkeen.

Onko jalkapallo vaativimmillaan tällaista? Onko brasilialainen pelityyli syntynyt kulttuurissa, jossa tiedon keruu ja käsittely on meille vierasta ja samalla myös sen käyttäytymistä muuttavat elementit? Avautuuko se alkuperäisenä meille lainkaan?

Varmaan näin on. Saksalainen pelityyli on vallan muuta kuin brasilialainen, ellei brasilialaisen pelityyliä ole ”pilattu” euroliigoissa. Nykyisin näin tahtoo olla ja globaali peli ja sen tyylit mustuttavat yhä enemmän saksalaista eurotyyliä. Koko eurooppalainen innovaatiopolitiikka ja -talous yskii sen saman ”eurotyylin” seurauksena. Rahoittaja ja sen maailmankuva, tiedonkeruujärjestelmät ja käyttäytyminen ratkaisee mitä tälle lajille tapahtuu tänään ja tulevaisuudessa. Peli muuttuu pelkistetyksi, tylsäksi ja yhden maalin voitto on turhan työn välttelyä. Sillä saavuttaa optimaalisen määrän pisteitä pienimmillä mahdollisilla panostuksilla. Kun kosiskellaan markkinoilla suuria massoja ja jälkiomaksujia, tyylillä ei ole niin väliä, kunhan se on riittävän konservatiivista ja vanhaa konventiota toistavaa. Vahakantaiset organisaatiot ja politiikka elävät tästä innovaatiopolitiikkaa välttelevästä normistosta ja moraalista.

Kaikessa suoravivaisuudessaankin jalkapallo on rikas ja monipuolinen laji. Siinä taklataan, syötetään ja harhautetaan. Yksilö on siinä joukon jäsen mutta ratkaisun tekee yllättävä tilanne ja sen laukaiseva intuitio. Siinä mielessä kyseessä on innovatiivinen ja luova prosessi. Se voi olla syynä brasilialaisten kuuteen mestaruuteen ja siihen ettei suomalaisia ole nähty jalkapallon suurtapahtumissa.

Lajiin vihkiytymätön ei voi ymmärtää kuinka näitä intuitiivisia prosesseja harjoitellaan. Kuinka sattumanvarainen ”Luojan käsi” on lopulta maradonien tuhansien työtuntien tulosta siinä missä taiteen ja tieteen intuitiot, divergoinnin tulokset sekä kyky ottaa vastaan "Jumalan käsi" tao miten niistä tehdään myyttejä. Tyhmälle katsojalle on kerrottava kuinka kaikki tuo vaati neroutta. Einsiteinin havainnot ja Da Vincin nerouden voi ymmärtää ehkä sanomattakin. Vai voiko? Tarvitaanko siihenkin suurien massojen ja instituutioiden, konvention antama malli ja hyväksyntä?

Minkä vuoksi suomalainen mäkihyppääjä tai pituushyppääjä kertovat tänään olevansa joukkueen jäseniä, osa tiimiä, ja yksilölajin edustajia vain hetken? Silloin kun itse suoritus tapahtuu ja kestää vain muutaman sekunnin? Onko yhdestä brändistä tullut ahdistava pakkopaita? Ehkä juuri tästä löytyy jalkapallon suosion ja luovuuden, innovatiivisuuden ydin. Se on aikamme tuote eikä muuta ole nyt juuri tarjolla. Se on elinkaarensa huipulla leijaileva brändi, jonka kesto vain on hieman pidempi. Vai onko kyseessä luova prosessi erona innovaatiolle. Jalkapallo on sittenkin äärimmäisen konservatiivinen rajoineen, käyttäytymismalleineen ja tuomareineen. Herrasmieslaji, jossa yhden loukkaantuminen pysäyttää koko tapahtuman. Onko kyseessä ilmiö, joka peilaa sittenkin vain suurten massojen, jälkiomaksujien suurta valtaisaa enemmistöä ja sen tarpeita? Ja jos näin on, missä on innovatiivinen urheilu ja liikunta? Voiko se olla koskaan suurten massojen oma ja hyväksymä, kaikkien yhteinen laji, slummista nostava yksinkertainen osaaminen?

Me odotamme jalkapallossa jotain turvallista ja toistuvaa kuin perhokalastaja saaliinsa kimpussa toistaen tylsiä heittoja vuodesta toiseen. Ja aina se kuitenkin kannattaa. Idea ja jännite ei synny niinkään "tylsänä" kuvatun odotuksen palkitsemisesta maalina tai jalokalana. Jännite syntyy traditiosta, toistosta, odotuksesta, ei itse tapahtumasta sinänsä. Tällöin odotuksen takana on oma tapamme siirtää unelmamme projisoituina kentälle tai tapamme palata takaisin "luolien suulle", jossa nämä urheilussa toteutuvat vietit ja saalistus ovat nyt mahdollisimman peiteltyjä, mutta ehdottoman tärkeitä ja välttämättömiä.

15.6.2006
Matti Luostarinen

Vastuunkanto innovaatiopolitiikasta EU:n suurille jäsenmaille

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan (9.6) kuinka EU:n nykyistä halvautumista voitaisiin korjata, ei niinkään pienten jäsenmaiden itseruoskinnalla kuin suurten vastuunkannolla. Kirjoituksessa viitataan suurten jäsenmaiden sisäisiin ongelmiin sekä toisaalla tapaamme nähdä EU sellaistenkin ongelmien taustalla, jossa sen merkitys on marginaalinen.
Suomen puheenjohtajakauden tärkeimmäksi aiheeksi on nostettu innovaatiopolitiikka. Eurooppalainen innovaatiopolitiikka käynnistyi jo varhain ennen omaa vastaavaa politiikkaamme ja sen strategian rakentelu on yhtä ongelmallista kuin vaikkapa perustuslakikiistan kohdalla. Useimmat Euroopan jäsenvaltioista ymmärtävät innovaatiopolitiikalla aivan eri asiaa ja uusien jäsenmaiden kohdalla siitä ei voi edes puhua.
Ranskassa innovaatiopolitiikka käynnistyi aikanaan elitistisenä ja sellaisena se esiintyy siellä usein vielä nykyisinkin. Englannissa käytettiin desentralisaatiota ja saksalaiset luottivat jo varhain diffuusisiin ilmiöihin ja liikkuvuuteen. Osin tästä kokemuksesta, mutta myös Venäjältä hankittuna, ovat omat hieman samankaltaiset rakenteemme. Myöhemmin omaksuimme politiikan, joka oli vanhahtavien rakenteittemme uusimista ja muiden EU -maiden kiinnikuromista kapean tieteellisteknisen innovaatiopolitiikan avulla ja siihen keskittäen.
Oma kapea innovaatiopolitiikkamme alkoi laajeta vasta EU -kaudellamme myös muille yhteiskunnan sektoreille kuin vain puhtaasti tieteellistekniseen. Keskittävässä ajattelussamme luotamme kuitenkin esim. maaseudulla edelleen diffuusisiin ja leviäviin prosesseihin toisin kuin esim. Ranskassa tai Saksassa. Kun näin ei ole ollut muualla Euroopassa, oma tapamme myydä strategiaamme muille on usein vieras ja kulttuurisesti esim. ranskalaiseen ajatteluun täysin sopimaton. Parhaiten se sopii kapeana etenkin osaan brittiläistä ja sen pragmaattista koulukuntaa sekä diffuusisena saksalaiseen ajatteluun. Tällöinkin kuitenkin lähinnä kulutuksen kautta syntyvään innovaatioiden omaksumiseen ja tiedon siirron sekä koulutuksen prosesseihin. Näissä Suomi onkin tunnetusti menestynyt. Parhaiten Suomi voi edistää eurooppalaista innovaatiopolitiikkaa tarjoamalla välineitä suurten jäsenmaiden käyttöön lähinnä verkostojen ja meille jo tutumpien klusterirakenteiden toimivuudessa. Tällöin vastuu siirtyisi maanosan tärkeimmän taloudellisen prosessin ohjauksessa kuitenkin sen suurille jäsenvaltioille. Näiden avautuminen yhteistyöhön on kuitenkin kansallisesti tärkeillä avainaloilla vieläkin ongelmallisempaa kuin mitä perustauslakikiistassa. Etenkin saksalaisten avautuminen Ranskan suuntaan on ollut ongelmallista ja parhaiten suomalaiset saattaisivat onnistua yhdistämällä oman diffuusisen kulttuurinsa EU:n Venäjä yhteistyöhön ja pragmaattisen käytäntönsä brittiläiseen ja samalla Yhdysvalloista alun perin saamaamme kokemukseen.

9.6.2006

Matti Luostarinen

06.06.06


Ilmestyskirjasta tuttu kirjainyhdistelmä (666) on tänään Ruotsin kansallispäivä. Mitä muuta Ruotsiin kuuluu tänään? Helsingin Sanomien (6.6.06) mukaan poliisi valmistautuu estämään mellakoita Tukholmassa. Äärivasemmiston antifasistinen liike ottaa yhteen uusnatsien ja kansallismielisten ryhmien kanssa. Mystiikkaan taipuvaisille tämä päivä on erityisen otollinen kiihtyvälle mellakoinnille. Viime viikkoina ilkivallan kohteeksi ovat joutuneet keskustapuolueen toimistot ja työnvälitystoimistot mutta myös keskustan kaikki kauppojen ikkunat.

Ruotsin poliisi työllistävät myös nettinuoret ja viikonvaihteen tapahtumat, jossa kokonaan toisenlainen nuoriso aiheuttaa globaalia päänvaivaa viranomaisten tietoturvallisuudelle. The Private Bay –tiedostonvälitysjärjestelmän edustajat ovat kehottaneet nuoria pidättäytymään virallisten nettisivujen kaatamisesta (ks. kirjoitukseni 5.6)

Mitä muuta maan päälehti (HS) kirjoitta 6.6.06?

Kotimaan osastolla pyylevä keski-ikäistä jo vanhempi mieshenkilö potkaisee palloa mustien lakerikenkien kengännauhat auki. Kyseessä ei ole jalkapallon Saksassa pelattavien maailmanmestaruuskisojen. juhlallisesta avauspotkusta vaan SAK:n Lauri Ihalaisen tapa käynnistää viides kautensa SAK:n edustuskokouksen yhteydessä. Vastassa Ihalaisella on Puotinkylän Valtin mimmijoukkue. Kohta 60 vuottaan täyttävä Ihalainen on koulutukseltaan kirvesmies. Lisäksi hänen kerrotaan käyneen kansanopiston kaksivuotisen linjan. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta, joista toinen vaimon edellisestä avioliitosta. SAK on Suomen suurin ja vanhin keskusjärjestö. Ihalainen johtaa yli miljoonan suomalaisen järjestöä.

”Keitä ne SAK on” kysyvät Puotinkylän mimmit ennen ottelua lehden kirjoituksessa. ”Yhdellä on korkokengät”, kauhistelee Nelli Luostarinen. ” Ne ovat kömpelöitä vanhuksia, jotka kaatuu palloon”, epäilee Janita Simonen. Janita Simonen on oikeassa.

Ihalainen harmittelee lehdessä yhteiskunnan muutosta ja työntekijöiden turvattomuutta. ”Muutosturvallisuutta on muun muassa se, että rakennamme turvasiltoja työstä toiseen ja ammatista toiseen” ja että ”Jatkuva itsensä tyrkylle asettaminen pätkätöissä on raskasta”. Varmaan myös nöyryyttävä kun takana on useita akateemisia tutkintoja joista osa väitellen. Kirjoitin maakuntalehtiin artikkelin ”Ylioppilassumasta tohtorijonoon” jo vuonna 1980. Silloin tohtoreita valmistui kuitenkin vain reipas sata vuodessa. Näistä puolet lääkäreitä. Nyt vastaava määrä taitaa olla jo yli 1500. Ei sekään liikaa ole jos koulutusta todella arvostetaan ja se johtaa nimityksiin, joissa jäsenkirjat korvautuvat väitöskirjoilla.

Toisaalla lehdessä on maininta Oulun kaupungin kaupunginjohtajan esille nostosta HUS:n uudeksi toimitusjohtajaksi. Fil.maisteri Kari Nenonen on omia oppilaitani Oulun kaudelta 1970-luvulta. Kari siirtyi politiikkaan (sdp) ja ministerin avustajaksi. Samoin teki opettajani Eino Siuruainen (kesk). Toinen on nyt kaupunginjohtaja ja toinen maaherra. En tunne yhtään merkittävämpää nimitystä, jossa joku tuntemistani nimityksen saaneista olisi Suomessa vailla jäsenkirjaa.
Uran etenemisen Suomessa ei tarkoita kuitenkaan aina opiskelua ja väittelyä saati useita tutkintoja ja väitöksiä. Vaikka Ihalainen näin maalaileekin kirvesmiehenä. Monet väitelleistä oppilaistani ja kollegoista ovat nyt pätkätöissä yliopistoissa. Yliopistolla oli ja on kai edelleen tapana ottaa lahjakkaimmat professorin tutkimusavustajiksi ja se tie oli ja on edelleen kivikkoisempi kuin poliittisen eliitin kautta kulkenut ura Suomessa. Poliittisia virkanimityksiä pidetään kai edelleenkin suomalaisen hallinnon pahimpana korruptiona, johon ei kuitenkaan puututa ja tästä lehdessä on kirjoituksia enemmän sen ulkomaanosastolla. Peru sekoittaa Latinalaisen Amerikan pakkaa ja riitaisan maan johtoon valitulla Alan Garcialla tulee olemaan töitä niin rikkinäisen maan etnisten, sosiaalisten kuin alueellisten ongelmien kanssa. Asenne Yhdysvaltoihin ja lähinaapureihin on toinen kuin köyhemmiltä alueilta äänensä keränneellä vasemmistonationalisti Ollanta Humalalla; Venetzuelan Hugo Chavezin liittolaisella.

Olen työskennellyt paljon Latinalaisessa Amerikassa. Suomalaisten on vaikea ymmärtää näiden kansakuntien suhdetta Eurooppaan ja toisaalta Yhdysvaltoihin. Imperialismin juuret ovat kokonaan toisenlaiset kuin usein kuvittelemme. Tietomme ovat usein pinnallisia tai propagandistisia. Samalla kun yritämme unohtaa omat ”juuremme” ja pitkän historian osana Ruotsia emme halua nähdä myöskään muuta ”traumaattiseksi” kokemamme tai se esitetään meille mustavalkoisena. Eurosentrisessä maailmassa sodat ja pelko ovat tuttuja käsitteitä siinä missä hieman sairas nationalismimme. Tätä nationalismia ruokkii lehden urheilusivut ja nyt tärkein juttu on fiktiivinen jalkapallon mm-kisojen etukäteispeli. Siihen on uhrattu tilaa lähes sivun verran. Lehti käyttää runsaasti tilaa kerronnallisille tarinoille ja viihteelliselle uutisoinnille. Pääosa uutisista on luonnollisesti ilmoituksia tai mainoksia.

Kahdella palstalla lehti kertoo Eero Heinäluoman viimeisimmän näkemyksen Natosta ja sama määrä riittää Sdp:n kuntakannan viimeisimmälle päivitykselle. Presidentti Halosen ja presidentti Putinin tapaaminen ensi viikolla saa tilaa muutaman rivin sivun oikeassa alakulmassa. Sen huomaaminen vaati jo laajaa näkökenttää. Kekkosen Suomessa se olisi ollut epäilemättä ykkösuutisena jo useamman viikon ajan.

Lähes sivun verran saa tilaa uutinen, jossa naisopiskelijat odottavat palkkaa oleellisesti vähemmän kuin miehet. Se on samalla lehden ykkösuutinen yhdessä oikeiston ja vasemmiston kiihtyvän vaalikamppailun kuvauksesta Ranskassa. Politiikka on palannut Ranskaan, kolumnoi Olli Kivinen. Kerronta naisten palkkatoiveista on puettu viihteen asuun julkkiskasvoineen ja mielipiteineen. Hieman samaa edustaa uutinen, jossa tutkija kertoo maatalouden menettäneen EU-kaudellamme 50 000 työpaikkaa. Maatiloja on jäljellä enää 70 000 ja muutosta maanviljelijästä yrittäjyyden ja konkurssin sekä velkasaneerauksen kautta seurataan iisalmelaisen esimerkki tapauksen kautta. Velkajärjestelyt ja maanviljelijän monet taidot tekivät tarinasta lopulta onnelliseksi luonnehditun olkoonkin että omaisuus meni ja jäljellä on vain Ihalaisen kirvesmiehen ammattitaito, leipä tilapäistöissä ja velkajärjestelyin pelastettu kotitalo. Vielä 1980-luvulla Iisalmessa 30 hehtaarin peltotila metsineen ja lehmineen oli huomattavan varakkuuden mitta ja manttaalitila, jolla toimeentulo tuli suurenkin perheen elättämiseen ilman sivuansioita. EU –kaudella joka neljäs maatila on lopettanut jo nyt toimintansa ja lisää tulee joka päivä. Mieleen tulee samaisen lehden pitkähkö artikkeli 1990-luvun lopulta otsikoiden ” Maaseutu autioituu – So what?”

Ei ole sattuma että maatalousuutisen vieressä on uutinen sinilevistä järvissämme ja niiden torjunnasta nuottaamalla. Eu:n piti lopettaa meillä puheet maataloustuista, maatalouden ympäristöongelmista ja ruuan hinnan tuli tulla romahdusmaisesti alas. Mieleen tulee populistinen lausahdus, missä Eu siellä ongelma.

Näkyvin uutinen ympäristöstä on kuitenkin ulkomaan osastolla, jossa uutisoidaan edellisen globaalin ympäristöpäivän päätapahtumasta Algeriassa ja Kiinan talouden nousun mittavista ympäristöongelmista. Omat ongelmamme ja ohjelmamme Kiinan ympäristöongelmien korjaamiseksi tuntuvat melkoisen pieniltä 6.6.06. Netissä näkyvimmät uutisvirrat kulkevatkin Aasia ja Amerikan välillä. Samoin uutisointi Kiinassa. Eurooppa näyttää unohtuneen. Eurooppa keskeinen ajattelu vaivaa suomalaisia. Olkoonkin että Somalian taistelut ja synkät vuodet huomataan 6.6.06 näkyvästi ja ne koskettavat myös meitä Suomessa. Sen sijaan uutinen ei ole että japanilainen jää kiinni sisäpiirikaupoista, vaikka kyseessä olisikin maan kuuluisin sijoittaja; ei edes 6.6.06.

Jorma Palo kuoli helluntaina, tietää lehti 6.6.06. Lääketieteen ja kirurgian tohtori Jorma Palo kirjoitti itse omat muistosanansa samaisessa lehdessä jo viikkoa aiemmin. Hän kritisoi nekrologeja, halusi itsestään erilaisen ja sai sen. Sarkastiseen tyyliin hän vähättelee itseään ja tuo samalla itseään julki.

Suurelle yleisölle Palo jäi mieleen oikeastaan muusta kuin ammatistaan. Viimeisin kirja käsitteli Bodom-murhia ja Nils Gustafssonia. Parempaa aihetta ja päivää nekrologille ei edes Palo itse olisi voinut keksiä kuin 6.6.06. Traumaattisen tarinan ja kertomuksen ympärille piirretty omaelämänkerta on vain lahjakkaan ja monialaisen luovan innovaattorin työtä. Palo kykeni liikkumaan joustavasti monella alalla, siirtymään aiheesta toiseen ja teki niihin sellaiset reunahuomautukset, jotka lisäsivät kertomuksen kantavuutta, jäntevyyttä ja uskottavuutta. Vain äärimmäisen lahjakkaat ja monialaiset innovaattorit kykenevät hyödyntämään koko laajan osaamisalueensa sekä tulemaan ulos alueella, joka on arkityön ulkopuolista neroutta. Palo oli kirjailijana ja toimittajana samaa tasoa kuin ylälääkärinä ja tutkimusprofessorina. Itsensä hajottaminen oli hänen luomistyönsä voima. Toisin kuin hän itse vähätellen todistaa. Hänessä on samaa innovaattorille tyypillistä taitoa kuin Elias Lönnrotissa, lääkärissä ja Kalevalan kirjoittajassa, tai Zakarias Topeliuksessa, valtiomiehessä, tiedemiehessä ja monialaisessa kirjailijassa, yhteisessä satusedässämme. Innovaatoreille ja neroina pitämillemme tyypillistä on se että heidät muistetaan monista rooleista ja usein ”sivurooli” on ollut se kaikkein luovin ja tuottavin kansakunnan sosiaalisessa muistissa, tuotanto on jatkunut kauan, kehittynyt ja rönsyillyt innostuksen mukana. Surullista on että Jorma Palon kuolema katkaisi hänen luomistyönsä voimakkaimman vaiheen ja nekrologi on luettavissa oikeasti 6.6.06. Suomalaisen tiedeakatemia jäsen nauraa sille kuivakan sarkastisen naurun.

Kulttuurisivulle lehti on varannut 6.6.06 tähtijuttunsa ”Hevissä saatana on esteettinen valinta”. Sitä tukee Reijo Mäen uusimman turkulaisdekkarin esittely. Sivu on kuin aprillipila huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Kirjoitus alkaa tietysti Norjasta ja kirkon poltosta 6.6.1992. Neljän vuoden aikana kirkkoja poltettiin 44. Näin esitellään kertomus Norjan blackmetal-alakulttuurista ja satanismista. Ne liitetään Kristian ”Varg” Vikernesiin. Tarina alkaa kuin Bodom –järven murhamysteeri. Mukana on tietysti myös murha, josta Vikenes tuomittiin yhdessä tuhopolttojen lisäksi.

Robert Johansson sai samantyyppisen mutta romanttisemman kultin Missisipin yössä. Hän möi sielunsa ja sai saatanalta bluesin elinvoimaisimman kitarasoundin. 1960-luvulla Rollig Stones halusi erottautua kiltin oloisista Beatleseista laulaen piruista ja soittaen Johnsonin kappaleita. Tänään ”Paholaisen narrit” ovat pikemminkin koomisia kuin pirun kanssa flirttailevia rollareita. Nuorena kuoleminen pyhittää usein kultin, kuten John Deanin kohdalla tai vaikkapa presidentti Kennedyn murhassa. Dementiaan kuoleva sankari ei ole enää oikein uskottava ainakaan nuorena vallankumouksellisena.

Hesarin kirjoituksen tapa liittää maailman ensimmäinen hevibändi Black Sabbath bluesiin ja Johnsonin legendaan on kerronnallisesti kiintoisa. Samoin tapa liittää blackmetallin taustaksi The Church of Satanin (1966) perustaneen Anton Szandor LaVeyn ”satanismi” kevytnietzscheläisyteen. Tässä kevytnietzscheläisyydellä tarkoitettaneen hieman samaa kuin kevytoluella tai muilla ”kevyillä” (light) tuotteilla. Ilmiö on tuttu Da Vinci –koodista, jossa fiktioita ja faktaa sekoitetaan samaan soppaan ja tuloksena on ihan hyvin myyvä kirja. Mukaan liitetään Hard Rock Hallelujah! käännös Shakespeare –kääntäjä Marja-Leena Mikkolan työnä sekä viitaten Merja Hermosen väitöskirjaan ”Pimeän Hehku”. Lopputuloksen on juuri tuosta väitöksestä saatu yhteenveto ”Blackmetallistien ajattelussa saatana oli vapaan yksilöllisyyden, oman tien kulkemisen ja oikeutetuin taistelun symboli”. ja ”Kristinusko oli blackmetallisteille… erilaisten vihollisten symbolinen tiivistymä”. Näin palataan 1980-luvulle ja Slayerin tuotantoon muttei sentään Hannu Salamaan. ”Jumalanpilkalta tuntuvat sanoitukset ovat instituutioiden ja vallankäyttäjien kritisoimista ja solvaamistakin, ei saatananpalvontaa”.( HS. 6.6.06).

Kiintoisa on havainto kuinka ”Skandinaviassa ja etenkin Norjassa blackmetallin tekijät vaihtoivat paholaisen skandinavisiin pakanajumaliin. Kristinuskoa vastustettiin siksi, että se oli hävittänyt Odinin uskon kotimaasta. Kotimaan ylistys tarjosi myös keinon ottaa mukaan nationalismia”. (HS 6.6.06)

On muistettava että tuo aika oli etenkin Norjassa keskustelua yhdentyvästä Europasta ja valmistauduttiin äänestykseen Unionin jäsenyydestä. Nationalismi oli osa omia luonnonvaroja eikä siihen liittynyt sen enempää ”kevytnietzcheläisyyttä” kuin hevymetal –arvoja. Kertomus norjalaisesta nationalismista 1990-luvulla on irrotettu tarkoituksella kokonaan historiallisesta ja kulttuurisesta, taloudellisesta ja geopoliittisesta taustastaan ja tuotu mukaan aineksia, jotka ovat kerronnallista siinä missä Da Vinci –koodin fiktiiviset ainekset ja juonikäänteet. Sen sijaan oikeaan osuva on kirjoituksen kohta, jossa todetaan ”Saatanan olevan hevymusiikissa ennen kaikkea esteettisen valinnan, keskenkasvuista kapinaa vanhempia vastaan ja elämän ”pimeän puolen” ihannointia. Samoin lainaus Titus Hjelmin väitökseen, jossa hän toteaa piikikkäästi kuinka saatananpalvonnasta puhuvat ovat omine asenteineen kummallisen ristiriitaisia väitteissään. ”Siinä mielessä onkin mielenkiintoista, että ne kristilliset piirit, joiden omassa diskurssissa saatana on aivan keskeisellä sijalla, leimaavat saatanan mainitsemisen pahaksi ja poikkeavaksi” (HS 6.6.06, lainaus Titus Hjelm)…”Saatananpalvonnasta syytetään Lordiakin, harmittomia kauhuleffahirviöitä? Se on jo aikamoista sisälukutaidon puutetta” (HS 6.6.06).

Kulttuurisivulta löytyy 6.6.06 positiivisin uutinen, jossa kerrotaan ITE.taiteesta, nykytaiteen yhdestä kasvavimmasta suunnasta (=raw art, art brut, outsider art, nykykansantaide). Ranska on suunnan tiennäyttäjä Euroopassa ja Suomi sen peränpitäjiä lukuun ottamatta Maaseudun sivistysliittoa, joka panostaa tähän nykyisin kiitettävästi myös lehden mukaan (HS 6.6.06). Meillä vanhan konvention ylläpitäjät ovat jopa estäneet alan näyttelyjen järjestämisen. Aikansa modernistit kuten Picasso, Apollinaire jne olivat kansantaiteen (esim Henri Rousseau) vannoutuneita ihailijoita ja ilmiö on tyypillistä vaiheessa, jossa ”outsider” taide ja etäiset ”eksoottiset” taiteet ovat sysäämässä länsimaista kulttuuria uudistukseen. Kyse ei ole kuitenkaan ”primitiivisestä” taiteesta ja sen eksoottisesta ihannoinnista, kuten lehti väittää, vaan aidosta innovaatioprosessista, jossa eurosentrinen ja pysähtynyt konventio on saanut vaikutteita muualta. Usein myös sellaisesta innovaatioprosessista (diffuusiosta), jossa eri kulttuureja ja normeja, moraalia ja tieteitä integroiva taide ravistelee vanhaa ja pysähtynyttä kulttuuria uutena innovaatio aaltona. Tästä on kyse kun seurataan hevymetal -ilmiön leviämistä Suomessa myös laajojen kansankerrosten käyttömusiikiksi tai esim. tangon muuttumista aikanaan loputa jopa osaksi kansallista identiteettiämme. Se että sodan aikana syntynyt ns. ”märkä sukupolvi” alkaa pelätä omia lapsiaan ja näiden heitä oleellisesti sofistikoidumpaa musiikkia, taidetta ja gobaaleja kulttuurikäsitteitä sekä informaatioyhteiskunnan mukanaan tuomia välineitä on sinänsä luonnollinen vanhenemiseen liittyvä ilmiö. Tässä tarkoituksessa lehti lopettaa 6.6.06 kirjoituksensa mielipidesivun suureen kuvalla varustettuun artikkeliin ”Masennuksen hoitoon panostettava” (HS 6.6.06). Alkoholismi ja masennus ovat eniten terveydenhuollollemme päänvaivaa aiheuttavat kansantautimme ja pedon merkit (666) sopivat parhaiten sinne.

Jäämme odottamaan Iltalehtiä ja että Matti Nykänen pelastaa tämänkin ilmestyskirjan pedon päivän.

6.6.06
Matti Luostarinen

Nettiyhteisö verkostoyhteiskunnan innovatiivisin ydin

Ruotsin hallitus ja nettiyhteisö sotatilassa, otsikoi Helsingin sanomat (5.6) Ruotsin viranomaisten ja nettiyhteisön välistä yhteenottoa. Taustalla on yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden ruotsalaisille asettamat vaatimukset koskien Ruotsissa toimivan maailman suurimman torrent tiedostojen seurantapalvelimen (Pirate Bay) sulkemista. Piratismiin (piracy) ja varettamiseen (warez) tottuneet nuoret ja erityisesti edellistä kannattavat eivät pitäneet internetin kautta jo vuosia Ruotsissa suuria tiedostoja jakaneen järjestelmän sulkemisesta. Viranomaisten kohdalla taustalla olivat epäilyt tekijänoikeusloukkauksista.
Nettisukupolven käyttämä keino oli ns. DOS-hyökkäys, jossa massiivinen käyttäjäjoukko saa maailmanlaajuisena verkostona kuormitettua palvelimen nurin. Perjantaina kaatui Ruotsin poliisin käyttämät verkostosivut ja myöhemmin sunnuntaina hallituksen sivut ja hieman myöhemmin Piratebayn sulkemisen operoinut Ruotsissa, tekijänoikeuksia puolustava APB (anti-piratbyrån). Jo tätä ennen Pirate Bayn toiminta oli jo palautettu.
Informaatioyhteiskunnan globaali verkostosukupolvi toimi tässä tapauksessa tavalla, joka muistuttaa heille myytyjä lasten ja nuorten tietokonepelejä sekä näiden strategisia toimintamalleja. Ne sisältävät samaa visuaalista ja toiminnallista logiikka josta Suomessa saatiin kokemusta myös uuden populaarimusiikin ja Lordin euroviisuvoiton yhteydessä etenkin sen ääntenlaskuhetkellä. Euroviisut ratkaistiin kymmenen minuutin aikana nettiäänestyksellä ja internet -sukupolven nopean toiminnan seurauksena. Tuolloin kaatui monia sivuja pelkästään keskustelijoiden suuresta innostuksesta.
Internet -verkostoitumista ja sen sosiaalisia ”yhteisöjä” ei voi mitenkään verrata aiempien sukupolvien kokemaan hierarkiseen ja toiminnaltaan vakiintuneeseen toimintaympäristöön. Innovaatiotutkimuksen näkökulmasta tietokoneverkoissa operoivat ensin nopeimmat omaksujat, nuoret sukupolvet ja ympäristö on aina globaali. Toimintaa ohjaa hieman sama logiikka kuin ihmiskehon viruksen torjunnassa. Valkuaisainemolekyylit syntyvät torjumaan pienistä partikkeleista vieraan hyökkäyksen ja toteuttavat sen. Tämä jälkeen verkoston toiminta tältä osin on ohi ja se lakkaa. Verkoston logiikkaa ei voi määritellä tai ymmärtää perinteisen vallankäytön tai instituutioiden toimintamallien kautta. Kaikkein vähiten sitä ohjaa inhimillinen narsismi tai muut emotionaaliset logiikat. Sitä vastaan on mahdoton asettua. On mahdoton taistella itseään vapaaksi sellaisesta, jossa vastassa on ei kukaan. Käytännössä oma rakentamamme teknologia ja sen osaavimmat nuoret innovaattorit ja näiden yhteiset aivot sekä informaatioajan synnyttämä normisto, arvot ja moraali.
Jyväskylän yliopistossa juuri hyväksytyn tekijänoikeuksia käsittelevän väitöskirjan mukaan lainsäädäntö on monestakin näkökulmasta verkosto- ja innovaatioyhteiskuntaan sopimaton alkaen koko käsitteen määrittelystä. Innovaatiotoimintaa ja luovuutta se rajoittaa monella tavalla.
Klusterit tuottavat verkostojensa kautta kaiken aikaa uutta hieman samaan tapaan kuin Linux-käyttöjärjestelmä. Sekä tieteen ja taiteen kohdalla sen tekijät ovat tullet tätä kautta oman toimintansa keskiöön sen määrittelijöiksi ohi byrokratian tai konventioita ylläpitävien instituutioiden. On vain ajan kysymys kun näin tapahtuu myös lainsäädännön, demokratiaksi kutsumamme välillisen vallankäytön kohdalla sekä toiminnassa, jossa aiemmin on käytetty järjestöllistä massojen edunvalvontaa. Näiden toimintalogiikka ei istu siihen internet -aikaan ja sen sukupolven käyttöön, jota nämä ovat jo lapsesta saakka elämässään soveltaneet. Tähän evolutionaariseen yhteiskuntaan joko sopeudutaan tai eristäydytään ja jäädään innovaatiojärjestelmien ulkopuolelle. Media sopeutuu tähän tuottaen paperimedian rinnalle internet –sukupolvelle tarjottavan sähköisen viestintävälineen, jonka sisältökin poikkeaa jälkiomaksujille tarkoitetusta tutusta ja turvallisesta sanomalehdestä.

05-05.2006
Matti Luostarinen