Pelon voittajat ja provosoijat

Simon kunnanjohtaja Esko Tavia lähettää Suomen Kuvalehdessä (30/2006:59) pääministerille avoimen kirjeen. Lohta tulisi hänen mukaansa hyödyntää Suomessa norjalaisten tapaan elämyksenä Simojoessa ja Tornionjoessa, ehkä myös Kemi- ja Iijoessa, ei merialueella pyytäen. Norjalaisethan eivät lohta merestä pyydä. Marketeista ostamamme norjalainen lohi on turistien sinne pyytämää elämyslohta. Simon kunnanjohtaja lupaisi 20-30 miljoonan euron matkailutulot, kun nyt merialueella on vain 50 ammattikalastajaa ja lohi vain 0.5 % ammattikalastuksesta saatavasta elintarvikekalasta. Lohi on siellä vasta seitsemäs kalalajeistamme.

Kunnanjohtajat ovat puheissaan maan suola. Simon kunnanjohtajan havainto on vuosikymmenten takaa. Pohjoisten jokilaakojemme kunnat ovat olleet suuria lohen tuottajia elämyksenä tai ilman. Lohi on ollut monelle pääelinkeino. Jokien valjastaminen pilasi tämän ”elämyksen”. On ihan oikein pyrkiä lisäämään lohen poikastuotannon ohella pohjoisten jokiemme luontomatkailun mukanaan tuomaa elämysarvoa. Se on varmaan suurempi kuin Simon kunnassa laskettu arvo koko Tornionjoen, Tenojoen, Kemijoen, Iijoen latvavesien ja upean Ounasjoen valuma-alueilla. Olen ne kaikki taloudet haastatellen käynyt läpi, jokaisen talouden ja joitakin useampaan kertaan vaivaten. Elinkelpoisuus ei ole kiinni tilojen koosta ja koskiosuuksista, tukien suuruudesta, vaan isäntien ja emäntien elinkelpoisuudesta. Kylien elinkelpoisuus syntyy asukkaiden omasta toimeliaisuudesta, kertoo Humppilan kunnanjohtaja Esko Tonteri. Tämä varaan on leader -ohjelmien myös innovaatio-ohjelmat rakennettu.

Herää kuitenkin yksi kysymys. Miksi Tavia havahtuu vasta nyt?

Olen nähnyt toki tuon saman kirjoituksen samassa lehdessä aiemminkin, mutta jostakin syystä siihen ei tartuttu silloin kun koskiensuojelulaki saatiin jo 1980-luvulla valmiiksi ja Simojoki oli vapaa muutenkin luontomatkailun kehittämiseen. Miksi alueen yrittäjät, kuntatalous, maakunta ja lääni eivät toimineet 1980-luvulla toteuttaakseen tätä huikeaa mahdollisuutta luontomatkailun ja ekologisen yrittäjyyden edistäjinä? Oulun yliopisto oli valmis panostamaan jopa kaikkien tiedekuntiensa tuella Iijoella jokivarren omaan instituuttiin jo 1980-luvun alussa!

Nyt kaikkia luonnonvaratutkimusta ja –kehittämistä hoitavia valtion laitoksia ollaan ajamassa alas. Ne keskittyvät jatkossa vain perusinfrastruktuurinsa ylläpitoon ja palaavat juurilleen pieninä maa- ja metsätalouden perusosaamisen koepaikkoina. Sikäli kun yliopistot niitä sellaiseen tarvitsevat.

Valtion oma hallinto ministeriöissä Helsingissä on sen sijaan paisunut ja eniten juuri maa- ja metsätalousministeriössä, jonne panostamme myös EU rahamme nettomaksajina. Kuinka monta ministeriötä tarvitsevat yrittäjät, entä luonnonvarain hoito ja ympäristö, pienen maan hallinto ja sivistystoimi, olematon kulttuuri ja koululaitos? Eikö 4-5 ministeriötä hoida tämän
kaiken ja helpota samalla niin yrittäjää kuin opiskelijaa, vanhusta terveyden hoidossa. Miksi ongelma olisi pienissä kunnissamme? Entä jos se onkin Helsingissä? Entäpä jos pienet ovat jo verkostuneet mutta seltoriministeriömme eivät kykene hoitamaan tehtäviään?

Eikö ole parempi että on sentään jotain jossakin tapahtumassa kuin vain tyhjiä puheita ja paperia sieltä, missä mitään edistystä ei ole tapahtunut vuosikymmeniin ja koskiensuojelulakikin oli kuin käärmeen ajamista pyssyyn? Onko Tavian kirje puhtaasti Suomen Kuvalehden pääkaupunkikeskeistä omaa politiikkaa.

Kun lohitalouteen perustuva ekologinen yrittäjyys maastamme hävitettiin, sen etujoukoissa toimi sama media, joka nyt puhuu sellaisen puolesta, jota ei enää saada toteutumaan ilman saariston ja merialueittemme yksittäisten ihmisten omia uhrauksia ja osaamista. Onneksi sitä on vielä vähän jäljellä. Sekin on poistumassa siinä missä muukin luonnonvarojen käytön pienyrittäjyys ja sen luova, usein elämyksellisenä Helsingissä koettu osaaminen. Sen elämyksellisyys on vain turistin silmissä lyhyenä kesäsesonkina. Toimittajatkin palaavat ryppyrannoiltaan vakavamman asian pariin, politiikan toimittajana.

Jertta Blomstedt kirjoittaa samassa lehdessä (SK30:58) lainaten emeritusprofessori Matti Klingen päiväkirjoja. Klinge on huolissaan mahdollisesta uraanikaivoksesta kotiseudullaan Pusulassa. Saman päivän Forssan lehdessä ja Someron, Salon seudun paikallisessa mediassa ollaan niin ikään huolissaan Somerolle kohdistetuista kaivoshankkeista. Kukaan ei halua uraanikaivosta kotiseudulleen. Siinä tuskin on mitään kummallista. Kirjoitusten sävy on vain alistunut. Kuten kolonialismissa kuuluu ollakin. Toimittaja valmistelee kansaa väistämättömään. Lohen katoaminen oli "väistämätön". Ihmisen katoaminen ei sitä ole. Sävy Suomen Kuvalehdessä Imatran koskista kirjoitettaessa ja Kemijoen Isohaaraan kohdalla oli täsmälleen samantapainen ja sisältökin kertoi samasta asiasta. Teollisuuden voitosta, koneiden vallasta, tekniikan riemuvoitosta, jumalallisesta talouden mahdista, työpaikoista. Missä ne työpaikat nyt ovat??

Entäpä jos lopetamme näide paperilehtien tilaamisen, luemme sähköisiä lehtiä ja lähdemme kalastamaan? Olisiko kolumnistin työpakka uhattuna? Kuka äänestäisi poliitikkoa, joka ei saa tietokonettaan auki tai jonka äänestäjät eivät sitä osaa avata? Löytyisikö lohelle paikka nuorempien sukupolvien itsestäänselvänä lajitoverina selittelemättä sen taloudellista mahtia ja työvaltaista tapaa nousta kutualueilleen? Miksi tämä olisi Sailaksen asia? Miksi lohen nousua kutujoelleen tullee puolustella talousnumeerisin mittarein? Ruotsalaiset olivat opettaneet lohet kiertämään samaa lukulaitetta nousujoen tekoportaikon kohdalla tehden niille laskujoen sivummas. Se oli "porsaanreikä"pitää lajitoveritkin hengissä.

Blomstedin piikin kohde on kuitenkin Klinge ihmisenä. Aivan kuten Helsingin sanomien heinäkuun kuukausiliitteen kuusivuinen hyökkäys. Yli 70 -vuotiaasta vanhuksesta on tullut median yhteinen ”lemmikki”, jota piikittelemällä haetaan lukijoiden suosiota kalastellen sameissa vesissä ja energiapolitiikan uraania haistelevassa viimeisessä ”lohityöryhmässä”.

Paperilehden kriisi näkyy tavassa, jossa suomalaista kulttuuria näyttäisi nyt kuvaavan parhaiten Hesarin otsikko ”Matti vaatimaton Vanhanen ryyppyraatojen maasta”. Nyt näitä raatoja haetaan jälkiomaksujina ja viimeisenä keinona laskea tyyli heille sopivaksi. Näin hävitettiin aikanaan maasta lohijoet kun etelä tarvitsi sähköä sellutehtaisiin, joita kohta ei enää ole, sekä kasvaville kuluttajajoukoilleen. Tällöin Hesari ja Suomen Kuvalehti kuvasi Imatranjoelle tulleita luonnousuojelijoita, "kaunosieluiksi", jotka eivät ymmärrä talouden rattaita.

Moderniosaatio ja teollisuuden voittokulku villistä luonnosta kuvattiin Kemijoella kaivinkoneen kaulan kurkea muistuttavana, kaiken voittavana ja esteet raivaavana pysähtymättömänä voittokulkuna hulluna raivoavasta koskesta. Silloin nämä "klingeläiset" tulivat Suomeen tietysti Ruotsin kautta. Ruotsi halusi estää Lappia rikastumasta koskistaan ja tulevista teollisista työpaikoista. Missä ne teollisuuslaitokset Kemijoen verresta nyt löytyvät? Entä Iijoen alajuoksun voimalaitosten paljon puhutut sellutehtaat? Lohellahan nekin tuli ostaa?

Näin jatkuu nyt kun samat energiantuottajat tarvitsevat uraania ja lisäksi kallista säätöenergiaa samoille seuduille ja vain toimittajat ovat joko vaihtuneet tai hieman nuhjaantuneet ”ryppyraatojen” maassa. Paperimedian vanha sosiaalinen muisti ja pääoma ei näyttäisi muuttuvan vaikka sähköinen media on jo kauan toiminut keskiössä. Puoli Suomea on toimittajalle edelleen tuntematon, luonnonvarojen antaja ja erämaa ilman ihmisiä sähköisen median käyttäjinä.

Suomi sai yllättävän haasteen juuri kun oletimme EU -puheenjohtajuutemme menevän harmaana virkamieshallituksena. Erkki Tuomioja sai viimeinkin tehtävän, joka on tärkeä. Yhteydenpito Syyriaan ja Iraniin, Libanonin palauttaminen suvereenien valtioiden joukkoon ja uskottavan palestiinalaisvaltion luominen ovat lopulta oikealle henkilölle tarjottuja haasteita, johon Matti Klingen oppilaat voivat myöhemmin puuttua historiankirjoituksessa.

Mauno Koivisto kauhisteli tätä syntynyttä tilannetta televisiossa. Kaukopartiomies oli tottunut liikkumaan linjojen takana piilossa. Ei hävitystä luoden ja hyökäten, vaan tehden havaintoja ja pysytellen samalla hengissä. Sellainen politiikka ei nyt oikein sovi. Paasikiven luoma ”reaalipolitiikka” ei ole EU:n imperialistien luomus saati Yhdysvaltain mieleen.

Pienen maan johtajuus on kuin Simon kunnan puheet lohen kalastuksesta tai Ranuan hillasta, jos hillan ympärille ei synny todella toimintaa, yrittäjyyttä, luonnonvarat jalostavia yritysryppäitä ja korkeaa osaamista, jossa myös markkinat ovat muualla kuin Oulun tai Rovaniemen seudulla, Hesarin tai Suomen Kuvalehden levikkialueilla. Niiden toimittajat ovat maalasityttöjä ja -poikia siinä missä Erkki Tuomioja kaupunkilaispoika uuden tehtävän ja haasteen edessä. Tehtävän keskiössä puheet YK -joukoista ja EU:n turvallisuustakeista muuttuvat, pommit eivät valikoi kohteitaan ja Nato tulee uudelleen ymmärretyksi. Ei ole digiarmeijaa, jossa Rokka, Määttä ja Rahikainen räjäyttelevät panssarivaunujen sijasta uutispommeja.

Kun kolonialismi iski etelästä, lohen nousu jokiimme päättyi, eikä sitä edes tiedetty jokien ylälatvoilla. Vielä 1960-luvulla ja ennen sitä tieto ei levinnyt pohjoisessa satojen kilometrien matkalla sähköisin välinein. Vasta muutaman vuoden kuluttua alajuoksun voimalaitoksen rakentamisesta tieto lohen nousun estymisestä kulkeutui joen latvavesille ja ymmärrettiin alueen taloutta ylläpitäneen elinkeinon kadonneen.

Lapin allasevakot Sompiossa, 600 ihmistä, saivat alasaluelakinsa kuusi vuotta altaiden veden nousun jälkeen. Ei sellainen maa voi hoitaa Euroopan asioita. Senkö Klinge on sanonut ja se loukkaa? Ei Kiinassakaan ihmisiä häädetä altaiden alta tavalla, jossa nämä eivät edes tiedä mitä tapahtuu ja missä. Ja kyse oli 1970-luvun Suomesta. Nykyiset johtavat virkamiehemme ja toimittajat olivat toki silloin jo aikuisia ihmisiä ja yliopistoissa. Missä nämä piileksivät silloin, kun Sompion altaat rakennettiin ja koskisodat käytiin Kemi- ja Iijoella? Pelastamassa Koijärven lintujako Hämeessä? Sompio nyt oli vähän kaukana kaikesta.

Nyt kolonialismia on vaikea kätkeä edes globaalin maailman sisällä. Siinä median oma kriisi tahtoo tunkeutua kaikille elämänaloille. Lähi-Itä on kolonialisteille hankalaa aluetta. Klinge tietä Bliomstedtia paremmin tekeekö Tuomioja historiaa ja millaisin välinein. Siinä on ero emeritusprofessorin ja piikittelevän oppilaan välillä. Klinge on uskottavampi kuin Blomstedt. Ja se on paljon se.

Matti Nykänen kertoo pysyvänsä sairaalassa kunnes hänen sairautensa on selvitetty. Se vie aikaa. Kata Kärkkäinen kertoo kuinka hän kulkee aina kohti pelkojaan, provosoi ne esiin ja toteuttaa ne rohkeasti näin poisoppien samalla. Punaisella mummon mökillään Kata Kärkkäinen on nyt käyttämässä käsiään, jottei aivoja tarvitse rasittaa. Käsityöläisyys on hänelle aivojen lepuuttamista. Viimeinen pelko ja provosoitava on kuolemanpelko. Kaikki muut hän ja Nykänen ovatkin jo onnistuneet voittamaan. Klinge ja Koivisto tuskin tätä lääkettä kaipaavat. Hetken sankarit erottuvat kyllä täyspäiväisestä harrasmiehestä. Heitä ei voi provosoida saati että pelkäisivät.

28.7.06

Matti Luostarinen

Narsistinen valta

Verkostojen maailmassa on taipumusta hakea kärjistyksiä. Kieli, jossa on liian monta "toisaalta ja toisaalta", ei ota kantaa ja vastuuta. Diplomatia on myös täsmällistä kannanottoa. Ei vain sen välttelyä. Välttelyllä jätämme vallan despootille. Ertyisesti asiantuntijavalta on usein liioitellun epävarmaa. Narsistinen despootti hyötyy epävarmasta.
Yksi kärjistyksistämme on hierarkinen tapamme jäsennellä maailmaa ja sen vallankäyttöä. Siinä valta sokaisee, täydellinen täydellisesti. Narsismi vallankäytössä ja johtajuudessa on vaarallinen ilmiö tänään tuhansille myös Suomessa. Miten narsismi esiintyy vallankäyttönä verkostoissa?
Hierarkinen valta muistuttaa mielipuolista monarkiaa. Keskellä modernisoituvaa maailmaa törmäämme tähän feodaaliajan järjestelmään tuon tuostakin verkostoissa. Se muistuttaa keisaria, joka saapuu palatsiinsa ja jonka vankkureiden ympärillä kyhjöttää maassa silmät maahan luotuja, vääryyttä kärsineitä surkimuksia anomuksineen. Joukko kerjäläisiä hakee luita ja kalanpäitä. Lähimmälle voivottelijalle heitetään mehevin luu.
Verkosto, jossa narsitinen johtaja elää, on kuin hämähäkin kutoma suunnaton globaali luomus. Verkoston urkkijat ovat siinä samassa tehtävässä kuin tsaarin ajan Venäjällä. Raportit ilmiantajilta ovat yhtä arkipäiväisiä kuin keskiaikaisen keisarin hovissa. Kyse ei ole tämän päivän ilmiöstä vaan vanhasta, sosiaalisen pääoman elättämästä ja muistimme tallentamasta virhekäyttäytymisestä. Sen poisoppiminen on oma asiamme. Nyt verkostoissamme askaroi suuri määrä narsitisia despootteja.
Keisari ei tee hovissaan itse päätöksiä. Katastrofaaliset päätökset siirretään kelvottomille verkoston alemman johdon keskiasteen johtajille. Mitä enemmän heitä on, sitä harvempi saa päättää, ja keisari keskittää valtansa itselleen. Narsistinen johtaja ei koskaan ota itse vastuuta päätöksistä, jotka voivat olla organisaatiolle tuhoisia. Suomessa feodaalilaitoksen muistot ovat erityisen tyypillisiä kriisihallinnan välineitä. Kyse on kriisin mukanaan tuomasta traumasta ja paluusta agraariajan juurille. Verkostot ovat saaneet feodaaliajan psykologisen ilmeen.
Keisari on isä aurinkoinen ja puhdas. Hänen verkostossaan asiat eivät ole koskaan aivan kunnossa. ”Epäjärjestyksen marginaali” antaa mahdollisuuden hajottaa ja hallita. Korjata virheitä astumalla alas ja osoittaen näin laupeuttaan, lahjojaan ja johtajan taitojaan. Hiven veltot ja lahjattomat ovat siten suositumpia kuin pätevät ja taitavat. Turha innokkuus ja taito, lahjat ovat vaaraksi narsistisen johtajan säteilevälle valolle. Mitä vähemmän verkostossa on poliittisen vallankäytön hankkineita jäsenkirjaihmisiä, sitä helpompi lahjattomia on seuloa. Jos valinnan ehtona on jäsenkirja.
Narsistinen johtaja ei päästä ketään kukkoilemaan toistensa yläpuolelle. Tämä varmistaa tasapäisyyden ja vallan tasapainon. Sen ylläpitämisessä ruokitaan ahneutta ja kähmintää. Sen ulkopuolelle jäävät ovat epäilyttäviä, ehkä peräti kumouksellisia. Tarvitaan urkintaa, joka luo sairaalloista epäluuloa, pessimismiä ja kateutta, syvää masennusta. Masentuneita ihmisiä hoidetaan lääkkeillä ja päihteillä. Heille riittää että johtaja on vaatimaton pessimisti, synkkien aikojen näkijä ja ennustaja.
Narsistiselle despootille kerrotaan vain se mitä hän haluaa kuulla. Hierakisessa verkostossa johtaja näkee vain oman itsensä ja peili todellisuuteen vääristyy. Verkostosta tule narsistisen persoonallisuuden oma universumi. Ihminen pysyy siinä ihmisen kokoisena oli hän sitten Yhdysvaltain presidentti tai pienen laitoksen johtaja. Verkostoissa voi syntyä hierarkisia harhoja ihmisten kyvyistä, älystä, lahjoista ja persoonallisuudesta. Narsistinen johtaja ruokkii näitä harhoja. Luova johtaja on niitä poistamassa.
Vallankumous alkaa uusista ajatuksista. Narsistinen verkosto saa sisälleen ideoita, jossa pysähtyneisyys alkaa murtua. Miten näitä luovia ja innovatiivisia ajatuksia voidaan toteuttaa siten, ettei koko ikiaikainen järjestelmä hajoa? Miten käy vanhan teorian, dogmin, konvention ja sen varaan rakennetun narsistisen persoonallisuuden? Oikea verkosto ei tunnista lainkaan yksilön persoonallisuutta, psykologisia ominaisuuksia, narsismia.
Narsistinen verkosto kertoo kuinka kaikki on lähtöisin jo kaukaa, ikiaikainen ja ihmisen evoluutioon liittyvä pakko. Kapinaan ei koskaan lähde ihminen, joka pelkää asemaansa tässä epävarmuuden evolutionaarisessa verkostossa. Kokemus pelosta, hylätyksi tulemisesta, eristämisestä ja häpäisystä ovat verkoston hierakisia, emotionaalisia välineitä. Ahneus takaa kierron, jossa vähän saanut haluaa hieman enemmän. Verkostokaupassa tämä tapahtuu joskus agressiivisesti. Erityisesti lapset eivät voi ymmärtää verkoston emotionaalisia mahdollisuuksia ja manipuloivaa vallankäyttöä.
Ulkopuolisen maailman saapuminen suljettuun hierkiseen verkostoon johtaa narsistisen johtajan kriisiin. Hän alkaa lakata hallitsemasta ja leijailee kaiken muun yläpuolella. Narsistinen johtaja siirtyy taivastodellisuuteen. Narsistinen ihminen tervehtii nyt kaikkia ikään kuin viralta pantu Jumala. Kiittää kaikkia uskollisuudesta, rohkaisee ja toivottaa onnea sekä menestystä. Narsistinen johtaja on harvoin typerys ja toimii verkostossa nerokkaasti.
Lopulta hierarkiseen verkostoon jää vai narsistinen johtaja ja hänen kamaripalvelijansa. Kirjoittaa Ryszard Kapuscinski vapaasti lainaten Etiopian keisarin vallasta ja despootin pitkästä illasta (HS 2.7.06). Mietelmäkirjailijan ja entisen toimittajan teos ”Keisari” on suomentanut Tapani Kärkkäinen. Muita puolalaisen, kolmatta maailmaa reportterina seuranneen tarkkailijan suomennettuja töitä ovat Neuvostoliiton hajoamista kuvaava teos ”Imperiumi” ja Afrikka-reportaasi ”Eebenpuu” .

25.7.06

Matti Luostarinen

Tuhatvuotisen perinteen välikädet

Ringul Salaga esittelee töitään Galleriassa Kalevankadulla Helsingissä. Salagan maalaukset, thangkat, ovat buddhalaista taidetta. Taide on värikästä, signeeraamatonta. Se muistuttaa klusteritaiteen ideaa. Maalauksen tilaaja kylä tietää keneltä on työnsä tilannut. Sikäli kun se on tärkeää. Taide on tieteen tapaan tuhanisen vuosien välikäsien tuotetta. Löydös pikemminkin kuin keksintö ja kaikki jo olemassa.

Taiteen idea on toistaminen. Hieman samoin kuin tieteessä. Taiturimaiset yksityiskohdat vaativat yliluonnollisen varmaa kättä. Opetus määrää miten buddha on kuvattava. Taustamaiseman kuvaamisessa voi kokeilla omaakin. Buddhalaisuus tuli Intiasta Tiibetiin 700-luvulla. Ikonimaalaus on tehnyt samanlaisen matkan muuttuen tuskin lainkaan, mutta eri ilmansuunnassa saapuessaan oman kulttuurimme itäisille juurille. Lännestä se saapui miltei samansisältöisenä. Jopa luostarilaitos muuttui enemmän. Välittäjä ja sen kulttuuri voi muuttua paljonkin mutta substanssi säilyy. Joskus kadotamme jopa sen idean. Emme tiedä mitä se on alunperin edustanut tai esittänyt. Oma kulttuurimme ei voi avata tietokonetta ellemme ole sen tuotteita itsekin. Näin tiede ja taide avautuu vain oikessa kulttuurissa, ajassa ja paikassa.

Kuvat ovat rukouksen tai meditaation tukena. Maalaus on hengellinen tapahtuma. Maalatessa rukoillaan tai lausutaan mantroja. Työhön välitetään humaani ihmiskuva, hyväsydämisyys ja halu olla hyödyksi kaikille. Valmis työ käy läpi lopuksi pyhitysrituaalin ja se ommellaan brokadikehykseen. Hiemankin suurempi maalaus vie aikaa kuukausia. Ringul Salagan länteen muuttaneet oppilaat ovat lopettaneet maalaamisen. Ei ole aikaa. Maalaavat toki muuta. Mainoskuvia. Mainoskuva on aikamme mantra ja tiibetiläisen rukousmyllyn tuottama thangka.

Salaga aloitti täysipäiväisen thangkojen maalaamisen 11 -vuotiaana Intiassa arvostetun Tashi Gyamatson opastuksella Rumtekin luostarissa. Hän on maalannut nyt yhtäjaksoisesti 35 vuotta. Salaga on Tiibetin evakkoja ja kuului aikanaan Dalai-laman seurueeseen. Hän haaveilee joskus paluusta Tiibetiin. Nykyisin häntä työllistävät muutamat yksityisoppilaat ja suuret luostarit. Luostarilaitos on Intiassa ja Aasiassa keskeinen kulttuurilaitos. Se on sitä kaikkialla maailmassa. Luostarilaitos on globaalia yhteistä kieltämme. Ainut yhteinen kielemme. Me ymmärrämme toisiamme toistamalla. Kieli on sen syvin hermeneuttinen väline. Ringul Salga ymmärtää sen ja välittää sanomaa töissään. Hän on Dalai-laman seuruetta ja valaistu.

Ringul Salagan vierailu Suomessa kuului ”Hänen Pyhyytensä” Dalai-laman Suomen vierailuun. Vierailun peruuntuminen ei tehnyt Salagan käynnistä kuitenkaan turhaa. Hän sai suomalaisia oppilaita. Ei ehkä niin hääppöisiä mutta oppilata kuitenkin.

Salagan näyttely kanssa samaan aikaan Lontoossa on esillä abstraktin taiteen ehkä tärkeimmän edelläkävijän Wassily Kandinskyn uran tärkeimpiä vuosia esiteleviä töitä. Näyttely on saanut viileän arvostelun. The Guardianin mukaan Kadinskin töissä on liikkaa kaikkea. The Observerin mukaan näyttelyssä on turha hakea ”konkreettista ajatusta, sisäistä välttämättömyyttä tai henkistä intensiteettiä, sillä juuri nämä töistä puuttuvat”. The Times ja The Financial Times kuvaavat näyttelyn aikansa levottoman maailman tuotteiksi ja näytteet vain lyhyeksi periodiksi Kadinskin pitkällä uralla. Kandiskyn töiden pilkkojat ja pirstojat, brittiläisen kulttuurin amerikkalaiset edustajat, ovat sen pilanneet. Hyvä etteivät töitä kuitenkaan hävitä ja polta. Miksei Kandisky maalannut sipulikupolien ylle jalkapalloa?

Kandisky oli klusteritaiteen edeltäjä. Hän syntetisoi värein äänen ja näki värit ääninä. Rigul Sagasta Kandisky ei poikennut juurikaan. Hän oli kiinnostunut teosofiasta ja etsi töissään jumalallista harmoniaa. Kandisky oli Moskovassa lakitieteessä väitellyt juristi. Hän vain vaihtoi professuurinsa taiteilijan uraan. Valinta oli rohkea ja palveli maailmaa paremmin kuin jos hän olisi jäänyt moskovalaiseen yliopistoon juristiksi. Ei matka juristin työstä maalaustaiteen luovaksi neroksi ollut lopulta niin pitkä kuin kuvittelemme. Menkää istumaan Helsingin käräjille ja huomaatte kyllä mitä tarkoitan.

Matka oivalluksesta kohti abstraktiota on pitkä. Kandiskyn elämä oli täynnä äkkikäänteitä. Esittävän kuvan ote oli tiukassa kuin buddhan kuvat Salgan siveltimellä. Ensimmäiset työt olivat kuin mielen painiotteluja ja mukana oli hänen omia mieliaiheitaan; sipulikirkkoja, aseita, kasakoita, enkeleitä. torvia, ratsumiehiä. Viitteellinen horisontti näkyy ja vasta kun se katosi, menivät työt väärinpäin näyttelyissä. Kandinsky tajusi kuinka maalaus ei esittänytkään kuva-aihetta. Hän pääsi irti mielen kaaoksestaan. Dogmaattisen järjestäytyneestä tavasta hahmottaa maailmaa ja jäsentää se toereettisesti konvention ja mielen traumojen hakiessa tasapainoa. Onneksi joku asetti tauluja väärinpäin näytteille. Parempia ja valoisampia ne niin olivat horisontin hävitessä lopullisesti.

Salaga on matkalla kohti tiibetiläistä unelmansa. Se vaatii ehdottoman käden taidon toteutuakseen. Ja riittävästi etäisyyttä kadotettuun kulttuuriin, luostarilaitokseen. Kaaos ja harmonia sykkivät tasapainossa. Ongelmana on vain kopiointi. Salga ei voi enää oppia muuten kuin Kandiskyn tapaan, sukeltamalla täydelliseen pimeyteen. Hiljainen ja nöyrä mies on lähellä tätä vaihettaan, jolloin horisontti vaihtuu ja uusi näky on valmis muille esitettäväksi. Se on tuskainen vaihe, poisoppiminen täysinoppineelta.

Kandiskyn työt tunnetaan pirstaleisena hänen jälkeensä. Ne on paloiteltu surrealistien, informalistien, konkretistien ja kaikkien aikamme maalareiden töihin. Niissä ne löytyvät aina uudelleen pragmaattisesti jäsenneltyinä. Dogmaattinen taide ja tiede jäsentää ja pirstoo kandiskymäisen kulttuurin. Yhdestä paradigmasta syntyy kymmenen teoriaa. Yhden teorian tuntevasta muut ovat vieraita. Monitieteilijä ei ole poikkitieteinen nero . Pyhyyttä voi palvella monella tavalla, mutta katsojan silmässä se ei ole. Niin helppoa ja demograattista kandiskymainen taide tai salagamainen siveltimen käyttö ei ole. Oli se sitten epäoikeudenmukaista tai ei. Tiede ei avaudu lukematta, toistamatta .

Kandiskyn tapaista uuden luovan innovaation avaaja ei ole toista. Tarvitaan uutta Salga’a, joka avaa oman kulttuurinsa ja tuottaa uuden kuvan. Taiteen ja tieteen ympärikääntäjät ovat ihailtuja, jäljiteltyjä, kiisteltyjä ja aina kohu syntyy, kun sellainen lähestyy ja konventio alkaa rikkoutua. Venäläisen juristin ja professorin tie on ollut kivinen ja tuskainen. Dalai-laman buddhalainen luostaritaiteilija vaikenee omastaan.

24.7.06

Matti Luostarinen

Kaukjärvi ja maitohappobakteerit

Lämmin kiitos runsaasta Kaukjärveä koskevasta palautteesta. Moni tällä vuosikymmenellä alueelle muuttanut on kysynyt Loimijokiohjelastamme. Vastaan lyhyesti.
Loimijokiohjelma käynnistettiin 1990-luvun alussa tavoitteena valmistautua jo hyvissä ajoin EU -määräyksiin ja omiin ympäristötukiimme. Tavoite oli hoitaa MTT:n ja alueen viljelijöiden, kouluttajien ja neuvojien sekä teollisuuden yhteistyöllä vesistömme kuntoon. Eräs ohjelman osa oli käydä läpi kakki Loimaan yläpuolella olevat valuma-alueen runsaat tuhat maatilaa ja tehdä katselmuksen lisäksi tiloille ympäristöohjelmat. Samalla kyselimme viljelijöiden ympäristöasenteista tietoa samalla jakaen. Osallistuvan tutkimuksen menetelmin.
Asenteet ympäristön hoitoon olivat jota kuinkin vastaavalla tasolla kuin maassa keskimäärin. Sitoutuminen ohjelman toteuttamiseen onnistui kiitettävästi ja EU kautemme alkaessa liki 90 % Hämeen erityistukihakemuksista tuli Loimijoen yläjuoksulta. Kaikille halukkaille ei tukea saatu, mutta karavaani kulki siitä huolimatta. Erityisesti viljelijät halusivat tietoa tuloksista oman tilansa hoidossa. Ei niinkään tukea kuin palkitsevaa tietoa jo tehdyistä korjaustoimenpiteiden tuloksista jo ennen EU -kauttamme.
Tuossa yhteydessä kävimme läpi kakki tilat uudelleen ja samalla myös selvitimme ympäristöasenteet uudemman kerran. Nyt ne poikkesivat jo oleellisesti valtakunnallisesta ja yli 90 % oli ympäristöstään huolissaan ja kiinnostunut sen korjaamisesta myös jatkossa. Loput oli luopumassa viljelystä. Käynnistettiin kyläkokousten sarja ja runsaasti tapaamisia MTT:n tiloissa.
Prosessin tieteellisempi vaihe hoidettiin MTT:n laboratorioissa, joissa kehiteltiin menetelmiä lannoitteiden rakenteeseen ja käyttöön, viljelytekniikkaan sekä itse ravinteiden kiertoon. Pääsääntönä pidettiin sitä, että ravinteet ja niiden kierto on hoidettava pellolla ja hyvinkin suljettuna systeeminä tilan sisällä. Tutkimukseen osallistui myös alan teollisuus.
Tuhannet järvemme ovat alkaneet puhdistua ravinteistaan. Kaukjärvi on esimerkki näistä tapauksista. Näyttäisi siltä että osalle järven käyttäjistä on vielä poisoppimista muistoista, jolloin vesi oli vihreän levämassan kirjomaa jo alkukesästä. Sellaista Kaukjärveä ei enää ole.
Kaukjärvessä voi huoletta pitää verkkojaan viikkokaupalla, eivätkä ne limoitu lainkaan. Vesi on vain saven sumentamaa. Kalamäärät kahdella 45 millin silmäkoon verkolla ovat noin 10 kiloa vuorokaudessa. Se on ehdottomasti liikaa. Jos rehevöitymistä vielä tapahtuu, silloin kalat ovat veteen pissanneet. Kaukjärvi, kuten useimmat järvistämme, ovat alikalastettuja eivätkä suomalaiset osaa käyttää vesistöjään. Osin syynä on 1960-luvulla syntynyt pelko, jolloin niin teollisuus kuin maatalous laskivat puhdistamatta jätevetensä yhdessä yhdyskuntajätteiden mukana surutta avovesiin.
Meillä on nyt tuhansia Kangasalan Kirkkojärven tyyppisiä muutaman neliökilomerin järviä, joissa puhdistuminen näyttää tapahtuneen kuin yhden yön aikana ja heittämällä veteen maitohappobakteereja. Oikeammin näissä pellot toimivat jo nyt ikään kuin suojakaistoina metsistä ja soiltakin tulevia ravinteita suodattaen. Ravinteet kerätään talteen ravinnoksemme ja rehuksi. Vesiin ei aina riitä edes sitä ravinnemäärää, joka sinne joutui silloin kun luonto oli luonnontilainen. Näin runsasravinteiset ja eutrofiset järvet alkavat muuttua vähäravinteisiksi, oligotrofisiksi. Puhdas vesi ei ole tislattua vettä. Kuivina aikoina jopa pohja alkaa näkyä ja siellä näkyy aiemmin vierasta rihmalevää. Pienikin vähävetisen kauden ravinnepiikki saa ne kasvamaan ja vedestä saadut fosforipitoisuudet saattavat heilahdella. Se että tulos olisi seurausta Japanista tuodusta elävästä bakteerikannasta järven oman huikean bakteerikannan lisäksi on yhtä todennäköistä kuin leijonan jäljet kesäisessä luonnossamme.

20.7.06
Matti Lustarinen

Pukeutuva apina – Adamin ja Eevan mysteeri

Monitieteisyys on eri asia kuin poikkitieteisyys. Monitieteisessä operoidaan verkostoissa yhdistäen monen tieteenalan edustajien tietoja. Poikkitieteisessä sama verkosto, tai usein yksi henkilö, kykenee yhdistämään usean tieteenalan tietoja ja ylittää niiden konvention. Otan esimerkin.

Kielitieteilijät väittelevät keskenään suomalais-ugrilaisen kansan alkukodista. Siitä on tullut suorastaan muoti-ilmiö. Johanna Laakso kirjoittaa Helsingin Sanomissa kuinka kyseessä on ”alaston halu päteä luomalla yleisöön vetoava visio: jääkautinen Suur-Suomi,”. Kalevi Wiik vastaa kuinka ”joka ei ymmärrä arkeologiaa ja genetiikkaa, hän joutuu luonnostaan vastustamaan kiivaasti”. Tieteen näkökulmasta rohkea oletus on parempi kuin konventio, jolla pidetään kiinni apurahoista.

Suomalaisista on kiintoisaa tietää, ovatko he suomalais-ugrilaista alkukotia ja lähtöisin Volgan-mutkasta. Pauli Saukkosen (2005/ Suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten alkuperäongelma) kuvaamana olemme sittenkin lähtöisin Moskovan seudulta tai ehkä alkukotia ei ole olemassakaan. Ehkä kieli on lähtöisin jostakin, mutta eivät Suomi tai suomalaisuus. Kalevi Wiik (2002/Eurooppalaisten juuret) kertoi kuinka olemme pohjoisen Euroopan alkuperäisväestöä ja kielikin kansojen vanha välittäjäkieli.

Kielen historiaa tutkittaessa oleellista on että tutkijat turvautuvat vertailuun ja päättelyn. Sen ainekset loppuvat jossakin vaiheessa ehkä 10 000 vuoden kohdalla. Ihmiskieli on kuitenkin vanhempi. Ilmiönä sen ikä voisi olla jopa 200000-300000 vuotta. Jos kielemme onkin Volgalta, mistä me sinne jouduimme? Jää peitti alueen eikä se ketään kiinnosta? Sitä ei voi tutkia?

Eräiden tutkijoiden mukaan ihmisten nykykieli on niin mutkikas, että on väistämätöntä, että sen alkeismuotoja löytyi myös sukulaislajeiltamme. Niinpä esim. ihmisen ja simpanssin yhteisellä esi-isällä on täytynyt olla jo jonkin verran geneettisiä valmiuksia käsitteiden käyttöön. Muuten emme olisi voineet kehittyä nykyiselle tasolle geneettisesti. Kognitiotutkija Robert Worden mukaan aikaa tarvitaan myös kielen hahmottamiseen muuttuvien geenien evoluutiossa. Hänen mukaan nykyihmisen oletettu ikä olisi siihen aivan liian lyhyt.

Kielen tulkinta on usein yksiselitteinen. Tulla ymmärretyksi. Entä jos sen metrkitys onkin pääsääntöisesti hämätä ja peittää? Saaliseläin pyrkii päsääntöisesti peittämään ja salaaman, ei paljastamaan.

Yhteinen esi-isämme on 5-6 miljoonan vuoden takana. Missä suomalaiset seikkailivat nuo vuodet? Suomesta ei jälkiä voi hakea. Jääkausi peitti alueen lukuisia kertoja ja välillä muuttui maapallon akselikin. Olisiko rohkeaa olettaa meidän liikkuneen hieman samaan tapaan kuin mutkin jään reunan suunnassa edenneet lajit kasveista eläimiin?

Pääsääntöisesti tulimme etelästä ja idästä, joku myös hieman lännempää ja lounaasta.

On luotettava geneettiseen tutkimukseen ja se käyttämän metodiikkaan. Käytännössä se on puhdasta matematiikkaa, valtavan suuria tietokoneita, luonnollisesti biotieteitä ja niiden sovelluksia. Kun tällä alueella tiede etenee huikean nopeasti, jollakin toisella konvention alueella se aiheuttaa päänvaivaa. Vanhan konvention ja metodiikan ylläpitäjä joutuu puolustamaan joskus sellaista, jossa ei ole mitään puolustettavaa.

Monitieteisessä konvention puolustaja on jälkiomaksuja ja innovaatioprosessissa hankala ohitettava. Näin joku tieteen ala saattaa jäädä vanhan metodinsa vangiksi, välineistö vanhenee ja koko kuva tieteestä muuttuu. Monitieteisissä prosesseissa käy helposti näin. Poikkitieteisessä välineistö on uusittava ja vanha konventio hylättävä. Väittely suomalaisten juurista näyttäisi olevan vaiheessa, jossa vanha konventio hylätään tavalla, jossa kasvot on kuitenkin säilytettävä.

Poikkitieteisessä prosessissa semiotiikasta, arkeologiasta, genetiikasta ja antropologiasta on jo aikoja tullut yhteinen prosessi. Siellä ei kiihkoilla suomalaisten juurista Volgan mutkassa. Kyse on paljon suuremmasta asiasta.

Helena Telkänranta on tehnyt Helsingin Sanomien tiedesivulle (18.7) ansiokasta työtä kootessaan ihmisen esi-isää koskevaa nykytietoa genetiikasta ja antropologiasta sekä kognitiotutkijoilta ja psykologeilta (etologia).. Antropologiasta ja genetiikasta on tullut hyvin keskeisiä monitieteisen keskustelun välineitä mutta myös poikkitieteisen työskentelyn avaajia.

Näyttäisi siltä että ihmisen esi-isä on oleellisesti vanhempi ja hänen kielellinen taustansa on hyvinkin kaukana perinteisen kielitieteen jäljitettäväksi. Meillähän jäljet peittyvät aina jääkausien myötä. Arkeologiset löydökset ovat kuitenkin välttämättömiä, jotta edes jonkinlaista geneettistä siltaa voisi rakentaa.

Kun tällainen silta puuttuu mukaan tulevat antropologit ja eläinten käyttäytymistä tutkivat. Miltei kaikessa monitieteisessä ja poikkitieteisessä törmää nykyisin antropologeihin. Geeneistämme on saatu viitteitä Afrikasta jo liki 2 miljoonan vuoden takaa. Geenien vaihdossa on tapahtunut vilkasta vaihtoa muiden Homo-lajien välillä Afrikan ja Aasiasta välillä ainakin 1.5 miljoonaa vuotta. Robin Dennell kutsuu nykyihmisen kantamuodon seutua Savannitaniksi, koska alueella on nykysinkin -stan loppuisia valtioita (Afganistan, Pakistan). Tämä Keski-Aasian ruohikko syntyi yli kaksi miljoonaa vuotta sitten, kun ilmasto kylmeni. Metsiköistä tuli laidunmaita. Kertoo Helsingin Sanomat (18.7)

Ei ihminen toki eläimiään laiduntanut 2 miljoonaa vuotta sitten. Suomalaiset saivat peltojensa kasvit ja ketojen sekä niittyjen kukkaloiston paljon myöhemmin. Mutta ensimmäisiä kivityökaluja ihminen oli oppinut jo käyttämään niin Kiinassa kuin Afrikassakin. Sosiaalinen eläin oli oppiva ja symbolikielen käyttö alkoi kehittyä myös geneettisenä valmiutena. Savannit antoivat riistaa mutta olivat myös melkoinen ansa. Ihminen oli saaliina melkoisen hidas ja kömpelö verrattaessa nelijalkaisiin. Yhdessä esiintyminen, saalistaminen ja puolustaminen, olivat elinehto säilyä hengissä. Untinen-Auelin romaanit ovat mainio suomensukuisen kirjoittama fiktio tuon ajan sosiaalisesta elämästä, mutta jo paljon myöhemmin kuvattuna. Vanhaa historiaa tutkiessamme tahtovat vuosituhannet ja miljoonat mennä sekaisin. Tähän virheeseen geneetikot ja matemaatikot menevät harvemmin kuin supertietokoneita vähemmän käyttävät loogikot. Kirjailija saa vapaasti rakennella fiktionsa. Tieteestä on vaikea repiä suuria otsikkoja. Tiede on siten "tylsää". Ei välttämättä sen harrastajat tai ammattilaisiksi vihityt.

Poikkitieteisessä työskentelyssä oleellista on uuden innovaation synty. Sen oivallukseen vaaditaan usein myös tiedeyhteisön sisäinen keskustelu jo etukäteen. Kritiikki ja polemiikki kuuluu enemmän monitieteiseen löydökseen ja yhden tieteenalan sisäisen konventioon ja se ylläpitoon. Poikkitieteisessä ”vallankumous” on tapahtunut jo aiemmin ja prosessi etenee evolutionaarisena toisin. Harvoin siinä haetaan tai saadaan suuria otsikkoja. Usein sen tuloksetkin otetaan nopeasti käyttöön ja hyvää teoriaa seuraa hyvää käytäntöä. Jos teoria olisi puutteellinen, väärä käytäntökin olisi huonosti toimiva.

Ihmisen alkukoti ei ole sellaisenaan kiintoisa. Vielä vähemmän suomalaisten alkukoti alkaen tietystä ajanlaskusta jääkausien välillä. Se ei johda mihinkään. Se muistuttaa kaaosteoriaa, jossa kaikki vaikuttavat kaikkeen ja lähtötilanne ratkaisee lopputuloksen. Syvennän esimerkkiä.

Kun lenkillä oleva nuori nainen kaatuu kompastuen käpyyn ja lyö päänsä kiveen, onko siihen syyllinen mahdollinen käpylintu, joka on pudottanut kävyn lenkkipolulle, vaiko jääkauden virran kuljettama kivi? Entä jos hän joutuu sairaalaan, tapaa siellä mieshoitajan, johon rakastuu, onko syy edelleen lenkkipolun tapahtumissa vai ambulanssin valitsemassa sairaalassa? Entä kun heille syntyy lapsia ja myöhemmin tiet eroavat, olisiko tuomarin tuomittava lapset äidin hoivaan sellaisesta riidasta, jonka alkuperä on lenkkitossut valmistaneessa urheiluasusteita valmistavassa yhtiössä? Jos tossut olisivat olleet hiukankin painavemmat, askel olisi ollut lyhyempi eikä onnettomuutta olisi tapahtunut. Lapsia ei olisi syntynyt. Elatusvelvollisuudesta ei olisi kiista. Mistä tuomarin on aloitettava juttunsa käsittely? Ketä kuultava? Ehkä hän aloittaa käpylinnusta ja sen lentoradasta, jääkauden kuljettamasta kivestä? Ehkä tarina alkaa miehen tuomasta olutkorista tai uskottomuudesta? Jos hän on viisas, ehkä hän onnittelee molempia siitä että ovat syntyneet ja elossa, heillä on yhteisiä lapsia, ovat miljoonien sattumien summana hänen edessään ja voivat jopa niin hyvin että jaksavat vielä riidellä.

Oleellista on että olemme oppineet puhumaa varsin varhain ja kommunikoimme tavalla, johon kykenevät myös monet muut nisäkkäät ja kädelliset. Kiintoisaa on että haemme juuri nyt juuriamme, jotka ovat kauempana kuin muutaman tuhannen vuoden takana. Ilmiö on lisäksi globaali ja sen poikkitieteiset keinot ovat oleellisesti parantuneet. Supertietokoneet käsittelevät jo nyt laskentanopeudella 280 terafloppia sekunnissa. Prosessoreja tuollaisessa laitteessa on yli 130 000. Kaksijärjestelmässä suorittimia on siis 2 potenssiin 17. Suomesta ei löydy yhtään maailman 500 suurimman tietokoneen joukkoon mahtuvaa. Meiltä ei pidä odottaa laskutoimituksia, joihin nämä yltävät. Tai sitten ostamme koneen ja saamme liki 300 biljoonaa – siis tuhatta miljardia – liukulukulaskusuoritusta sekunnissa. Käyttöjärjestelmä 70 % varmuudella Linux ja Microsoft vain 2 % tapauksista. Kun meillä ei ole varaa eikä välineitä, ei pidä vaatia että yliopistomme olisivat maailman huipulla. Suomalaiset voivat silti hoitaa näiden laskentajättien käyttöjärjestelmät. Mutta ei Suomesta käsin. Ilmiö on sama kuin jääkiekossa tai jalkapallossa.

Oma kotitietokoneemme vuonna 2006 olisi ollut siinä sarjassa joskus vuonna 1990-92. Siis 500 maailman kärkikoneen joukossa. Nyt nekin (280 terafloppia) ovat yhtä suuria kuin 1970-luvun alun huoneita täyttäneet rumilukset. Vajaassa vuodessa niiden suorituskyky kuitenkin taas tuplaantuu ja kymmenen vuoden kuluttua ne ovat taskussamme tai ainakin pöydällä.

Geneettinen kykymme käsitellä aineistoja ja laskutoimituksia ei ole parantunut tuona aikana. Olemme täsmälleen samoja alastomia apinoita kuin viimeiset 20 000 vuotta. Toki älykkäämpiä, mutta suorituskykymme jopa lyhyen muistin kohdalla on huonompi kuin Simpanssilla. Se on lapsillamme parempi kuin meillä aikuisilla. Sama koskee simpanssin pienokaisia. Myös ne lyövät lyhytkestoisessa muistissa vanhempansa japanilaisen psykologi Tetsuro Matsusawan mukaan. Emotionaalisesti olemme kuitenkin edellen menossa turvaan luoliimme mukana 280 teraflopin tietokone. Nyt me ymmärräme mistä tutkijat riitelevät?

Samalla kun osa aivoistamme kasvaa ja kehittyy, menetämme ja kadotamme toisaanne. Toimimme kehityksessä toisin kuin tietokone. Freud koulukuntineen kutsui sitä piilotajunnaksi ja etsi sinne oikotietä unen kautta. Hänen tapansa ratkoa ihmisen traumoja oli sen kulttuurin ja ajan tuote. Sitä ei olisi ymmärretty lainkaan ihmisen alkukodissa eikä tänäänkään Intiassa, jossa naisilla ei ole samoja ongelmia kuin tuon ajan Euroopassa oli ja on edelleenkin. Kun ne poistuvat poistuu myös Freud ja hänen tieteensä korvautuen uusilla ongelmilla ja niiden ratkaisuilla. Mitä mutkikkaampi on kielemme ja kulttuurimme, sitä mutkikkaampia ovat myös ongelmamme ja tapamme peittää ne kielellä. Kieli ei ole siis ratkaisu; se on ongelma.

Pyrkimyksemme käydä läpi globaalia traumaa, ihmiskunnan omaa muistia ja piilotajuntaa, on kiintoisa prosessi. Sen alkukoti on yhtäällä omassa piilotajunnassamme ja aivojemme tallentamassa kodissa. Ja toinen osa on siinä alkukodissa, jonka juuret ovat jossain abstrakteja symboleja tutkivan simpanssiyhteisön tavassa kommunikoida, käyttää työkaluja. Tuon prosessin tutkimisen yhteydessä törmäämme paikallisiin tuloksiin, joista tyypillinen ”virhe” tai ”sivuhaara” on tarina suomalais-ugrilaisesta alkukodistamme. Olisiko suomalainen tutkija tyytyväinen, jos hän saisi luolaansa 280 teraflopin tietokoneen? Kalewi Wiikin mukaan hän ei saisi sitä auki. Tätä tarkoitta monitieteisyys.

Jos näistä tulee ”päähaara” tieteemme ja sen rahoitus ohjautuvat väärille löydöksille ja henkilöille. Alamme jäädä tärkeimmästä tutkimuksesta ja sen päähaarasta poikkitieteisenä prosessina. Usein nämä ”riidat” ovat tarkoituksella synnytettyjä ja tavoite popularisoiden saada huomiota ja rahoitusta tutkimukselle, joka sitä ei muuten ansaitsisi. Samaa näky toki myös taiteessa ja kulttuurissa yleensäkin, urheilussa kenen tahansa havaitessa sen. Kaupallisuus on osa tiedettä, kulttuuria, kaikkea ihmisen toimintaa. Mediajulkisuus on osa kaupallista tiedettä.

Ihmisen halu palata juurilleen ja käydä läpi omaa traumaansa on yhtä epätoivoinen kuin hänen tajuntansa sulkea tämä tieto. Sen oivaltaminen, tapamme poissulkea ja mystifioida, hämätä itseämme tai muita on yhtä ilmenen kuin kykymme nähdä vain se minkä evoluutio on meille suonut nähtäväksi. Me kykenemme erottamaan tämän lajitovereistamme, saaliin ja saalistajan suhteista toisiinsa ja tavasta piiloutua. Sen sijaan me emme näe sitä peilistä, emme katsoessamme puolisoamme tai lapsiamme. Se on meiltä suljettu. Se on lajin sisäinen tapa suojata jälkeläisensä ja naaras koiraan agressiolta monien homo-lajien taistelussa.

Parhaiten eivät säilyneet ne, jotka tuottivat eniten jälkeläisiä vaan ne, jotka pystyivät pitämään syntyneet jälkeläisensä hengissä. Parhaiten eivät säilyneet ne, jotka kykenivät siirtämään tietoa ja kopiomaan käyttäytymistä vaan kokonaan uuden toimintamallin kehittäneet. Parhaiten eivät säilyneet ne, jotka kykenivät tallentamaan tietoa ja sitä käsittelemään vaan ne, jotka kykenivät myös oppivaan unohtamiseen ja aivokapasiteetin käyttöön uudessa tilanteessa uudella tavalla.

19.7.06

Matti Luostarinen

Postmodernin ajan sekatyömiehet ja tosi-tv:n uutiset

Brittitutkija Richard Sennett puhuu tutkimuksessaan työelämän uudesta vaatimuksesta. Enää ei menestykkään ammattinsa osaava ja liikaa työhönsä kiintynyt ammattimies vaan monialataituri. Sennett on visionääri, sosiologi ja myös Suomessa arvostettu ”romantikko”. Helsingin Sanomat lainaa häntä usein (HS 17.7; Markku Saksa).

Saksan mukaan Sennett on väärässä väheksyessään ammatti-ihmisiä ja lainaa työelämän tutkijan Antti Kasvion mielipidettä, jossa ammattitaito ei ole kadonnut minnekään. Sen vaatimukset vain ovat muuttuneet ja edellyttävät uudenlaista yhteistyötä. Moderni yhteiskunta kaipaa toki yhä enemmän ja korostetummin ammattitaitoa. Kollektiivinen ja verkostotyö ei suju yhtään sen vähäisemmällä ammattitaidolla kuin aikaisemminkaan – päinvastoin. Onko postmoderni verkosto uuden sekatyömiehen alku?

Sennett puhuu eri asiasta kuin mihin HS:n artikkeli (17.7) viittaa. Postmodernin yhteiskunnan muuttuvat vaatimukset ovat sen innovaatiokentässä. Samat innovaatioaallot läpäisevät hetkessä myös institutionaaliset työnantajat puhumattakaan mainonnasta, rahoituksesta, mediasta, tutkimuksesta jne. Tällöin asenteet muuttuvat ja koko työmarkkinakenttä elää muutoksessa, joka ei suosi joustavan toiminnan kannalta hitaasti uutta omaksuvaa, mutta samalla monitaitoista ammattilaisuutta. Kyse ei ole niinkään ammattitaidosta kuin persoonallisuudesta. Korkeaa ammattitaitoa ei tietenkään korvaa pelkkä joustava tapa toimia ja ottaa vastaan haasteita, joista ei voi kunnialla selvitä. Näin löysiä Richard Sennett ei kirjoita.

Sen sijaan hidas jälkiomaksuja ei voi käyttää edes korkeaa osaamistaan muuten kuin tietyissä hänelle tarkoin ositetuissa tilanteissa. Pysähtynyt kello on täsmälleen oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa. Hieman jätättäväkin on kuitenkin paremman tuloksen antava, jos tarkoitus on näyttää aikaa.

Se että työelämässä on entistä enemmän erilaisia suoritteita, on osin harhaa ja syntyy lyhytkestoisuudesta. Tämä lyhytkestoisuus ei poista sitä tosiasiaa että kirurgia tarvitaan vain tiettyyn tehtävään ja mitä syvempi tämä osaaminen on, sitä varmemmin me häneen luotamme. Sennett’in virhetulkinnan takana on työhön motivointiin liittyvä harha, joka on nykyisin muuta kuin pitkä ura, ammattitaito ja tästä maksettava korvaus.

Kun työ muuttui projektimaiseksi, vakaat vaatimukset katosivat ja syntyi uusi työelämän ”sekatyömies” -tyyppi. Kun nuoret hakevat työelämästä sellaista motiivia, joka on ”heidän juttunsa”, ilmiö ei ole mitenkään uusi. Sen sijaan korkea ammattitaito ja samanaikainen vaatimus verkottumisesta moniin suuntiin on ilmiönä kasvava. Ne eivät millään tavalla sulje pois toisiaan vaan pikemminkin tukevat. Se että nuoret joutuvat nykyisin neuvottelemaan enemmän horisontaalitasolla ja keskenään eikä ainoastaan vertikaalisuuntaan, on ymmärrettävää ja välttämätöntä. Vaikka työsuhteista on tullut lyhytjänteisempiä, niitä ei hoideta ”supliikilla” tai vasemmalla kädellä ”vipeltäen”.

Tämä näkyy erityisesti mediassa, jossa toimittajalta edellytetään nykyisin vanhan paperilehden hallinnan ohella sähköinen viestintä internetin mullistaessa koko vanhan uutisvälityksen. Esa Mäkisen (HS 17.7) toimittaman kirjoituksen mukaan internet on tekemässä toista tulemistaan ja nyt läpimurtona. Sanoma-, talous- ja iltapäivälehdet ovat jo nyt mediana jäljessä internetin verkkosivuista 15-44 -vuotiaiden käyttäjäryhmässä . Päätoimittaja Reetta Meriläisen mukaan netti on muuttanut lehden uutisointitapaa, mutta vielä nyt paperilehti on keskiössä. Sille on jäänyt ”selittäminen”. Tulevaisuudessa netti on kuitenkin keskiössä ja muu rakentuu sen ympärille, kertoo Meriläinen.

Käytännössä se tulevaisuus on jo tänään. Nettisivuilta odotetaan syvällistä analyysiä ja paperiversiolta vähemmän kuvia ja turhia ilmoituksia. Vanhuksille menevät ilmoitukset ovat turhaa paperisaastetta, josta lehdet saavat palautetta yhtenään. Siihen olisi aika vastata.

Kun Helsingin Sanomien tilauskanta vähenee noin 100 000 lehti tarvitsisi liki 600 000 nettiasiakasta korvatakseen tappionsa. Käytännössä tällainen ei ole mahdollista. Tällöin parhaassa kilpailuasetelmassa on sellainen viestintä, joka saa tuloja yleisradion tavoin pakollisina lupamaksuina. Kuinka kauan tämä taas on mahdollista tiedotuskilpailussa kilpailulainsäädännön näkökulmasta?

Todellinen uhka tulee sellaisilta verkostopalvelimilta, jotka voivat kerätä uutisensa mistä tahansa ja kaikista mahdollisista lähteistä ilmaiseksi. Tulevaisuudessa suurimman muodostavat kansalaisten omat bloggerit ja Yahoon sekä Googlen tyyppiset ilmaisjakelu-uutiset. Google news ja agressiivinen nettiuutisointi on lainsäädännöllisesti yhtä ongelmallinen kuin nettinuorten tapa imuroida tuotteensa.

Lainsäädäntö tulee nopean ja muuttuvan innovaatioprosessin jälkijättöisenä havaintona tapahtumasta eikä se edes kiinnosta sellaista osaa kansasta, joka tuottaa itse uutisensa. Näin se on tehnyt toki ennenkin. Tosin vain harva on päässyt tai joutunut lööppeihin. Pääsääntöisesti otsikot on ostettu ilmoituksina. Entä kun uutinen on ilmainen?

Uutinenkin on tehtävä ja sen kiinnostavuus muuttuu toisin kuin nyt voisi visioida. Prosessissa passiivi kanasalainen on tullut ikään kuin katsomosta kentälle ja pelaa peliä, jonka kiinnostavuus on sen reaaliaikaisuudessa. On kokonaan eri asia seurata prosessia netissä jos kyseessä on nauhoitus kuin suoraa lähetystä, jossa on itse mukana. Television kiinnostavimmat ja seuratuimmat ohjelmat ovat ”tosi TV”. Se on askel kohti seuraavaa vaihetta.

17.7.06
Matti Luostarinen

EU ei ole kauppapoliittinen saareke.

Venäjän tie maailman kauppajärjestöön WTO:n jäseneksi on ollut kivikkoinen. Kun muu maailma on miltei kokonaisuudessaan sen jäsenenä Venäjällä on alettu pompotella. Kiinan vastaava liki 15 vuotta kestänyt taival ja jäsenyys vuonna 2001 avasi myös Venäjän tietä. Viime vuosina Venäjä on joutunut käymään kahdenvälisiä neuvotteluja ja etenkin Yhdysvaltain kanssa. Yhdysvallat haluaa ulkomaisten pankkien ja vakuutusyhtiöiden toimilupia Venäjän markkinoille. Taustalla on toki myös Dohan -sopimuskierros ja maatalous. Yhdysvallat ei ole valmis joustamaan maataloustukiensa alentamisessa. Eu:ta herkistää taas eurooppalaisen maatalouden suojeleminen ja kehitysmaita oman, kehittyvän teollisuustuotannon suojeleminen.
EU.n puolesta WTO-neuvotteluja käy läpi Euroopan komissio. Mikäli ennen Euroopan lomia ei edetä, Dohan -kierros on uhattuna. Sopimusjärjestelmän kaatuminen taas johtaisi uskottavuuskriisiin ja edessä olisivat kahdenväliset neuvottelut.
Rikkaiden maiden huippukokouksessa Pietarissa ei nyt saarnata demokratian jaloista periaatteista, median kontrollista tai kansalaisjärjestöjen toiminnasta. Venäjän sysääminen syrjään G8:sta olisi paluuta vanhoihin aikoihin. G7 oli alun perin rikkaiden maiden Yhdysvaltojen, Saksan, Britannian, Japanin, Italian ja Kanadan yksityisluontoinen kokous. Siellä haettiin lähinnä yhtenäisiä linjauksia ja sisäpoliittisia pisteitä, ei merkittäviä päätöksiä.
Venäjän sitoutuminen WTO:n pelisääntöihin olisi viesti sekä maan sisällä Putinin asemasta että toisaalla tapa kertoa kuinka maan luonnonvarojen siirtyminen hämärissä huutokaupoissa ei ole maan tapa vaan murrosajan poikkeus. Energiatalous siirtyisi esim. pörssiin listautuen maailman energiamarkkinoiden ohjailuun. Tämä loisi vakautta eikä energia olisi poliittisen vallankäytön väline, kuten Jacques Chirac (HS.13.7) asian esitti. Muita Chiracin huolenaiheita olivat ilmastonmuutos, fossiilisten polttoaineiden käytön rajoitukset, siirtyminen öljyn jälkeiseen maailmantalouteen sekä Afrikan maiden humanitaariset kysymykset. Kansainvälisen kumppanuuden mahdollisuudet Afrikan kanssa on kuitenkin mahdoton ilman markkinatalouden toimivuutta, kävi ilmi mm. Bill Gatesin puheenvuoroista, tämän tarjoutuessa hoitamaan Afrikan ongelmia myös markkinatalouden ulkopuolisilla toimilla. Solidaarisuus Afrikan hätää kohtaan ei ole vain moraalinen velvoite vaan taloudellinen etunäkökohta. Afrikan nuorille on kyettävä tarjoamaan sellainen tulevaisuus, joka ohjaa pois terrorismin, väkivallan ja ääriliikkeiden tieltä. Köyhät, malariaa, aidsia ja tuberkuloosia sairastavat orvot eivät ole toimivaa markkinataloutta.

Suomelle sovun syntymien Pietarissa helpottaisi oleellisesti tavaroiden ja palvelujen vientiä. Meille ajankohtaiset energia-, ilmasto- ja kauppahaasteet, öljyn sekä maakaasun markkinoiden toiminta, kauttakuljetusmaiden vuoropuhelut, kaipaavat nopeita ja sitovia päätöksiä. Viime kädessä kyse on siitä millä ehdoilla ja hinnalla suomalaiset vientituotteet pääsevät myyntiin ulkomailla. Edessä voi olla kahdenkeskisiä neuvotteluja, mikä ei välttämättä ole niin hyvä vaihtoehto kuin monenkeskinen sopimus. Kärjistäen jokaisella on vapaakauppaneuvotteluissa yksi herkkä aihepiiri, jonka puolia ne pitävät. Suomen rooli on puheenjohtajamaana pitää EU-maat yhtenäisinä. Pietarin G8-kokous kuvaa sitä miten vaikeaa tämä on kun kyseessä on lopulta globaali kauppa.
EU:n alkuperäinen tavoite yhtenäisestä kauppa-alueesta on edennyt todella kauas alkuperäisestä tavoitteestaan. Kuka edustaa EU:ta Pietarissa? Tarvittaisiiko toinen lautanen?

14.7.2006
Matti Luostarinen

Pietarin G8 -kokous Suomelle elintärkeä

Seitsemän johtavan teollisuusmaan G8 –ryhmän vuosittainen huippukokous Pietarissa 15 heinäkuuta korostaa Vladimis Putinin Venäjän omaa asemaa. Putin uhkaa Venäjän hylkäävän WTO:n kauppasäännöt, jos WTO:n ovet eivät aukene maalle. Nyt esteenä näyttäisi olevan enää vain Yhdysvallat ja sopimus syntynee. Venäjän sulkeminen pois WTO -jäsenyydestä on hiertänyt jo yli vuosikymmenen. Asialistalla Suomelle tärkeitä ovat energiapolitiikan yhdenmukaistaminen sekä globaalit toimet ilmastomuutoksen torjumiseksi. Elinkeinoelämän kannalta kiinnostavia ovat sellaiset innovaatiopoliittiset pyrkimykset, jotka edesauttavat uuden teknologian kehittämistä ja käyttöä energiatehokkuudessa, -tuotannossa ja siirtojärjestelmissä. Näin kokous on tavallaan jatkoa Jyväskylässä pidetylle EU-jäsenmaiden tapaamiselle Suomen näkökulmasta ja innovaatiopolitiikkaamme pohtien. Jo näin pian on nähtävissä miten oma kauppamme on sidottu läheisesti EU:n suurvaltojen ja Venäjän suhteisiin. Tämä taas suoraan Yhdysvaltoihin ja Venäjän välisiin suhteisiin. Nyt on syytä seurata pikemminkin Ranskan painotuksia kuin Saksan tai Englannin mielipiteitä. Minkä hinnan Ranska ja Jacques Chirac on esittämässä Pietarissa?

Ranskan presidentti Jacques Chirac korostaa kuinka energia ei saa olla poliittisen vallankäytön väline (HS 13.7). Kun keskusteluun on kutsuttu perinteisten G8-maiden lisäksi Intia, Kiina, Brasilia ja Meksiko, kokous kohdistuu yhä selvemmin globalisaation aiheuttamien rasitteiden torjumiseen. Tällaisia vitsauksia ovat etenkin vääjäämätön ilmastonmuutos ja fossiilisten polttoaineiden käytön rajoitukset, ekologisesti vastuullinen kehitys ja nopea siirtyminen öljyn jälkeiseen maailmantalouteen, uusiutuvien ja vaihtoehtoisten energiamuotojen innovatiivinen käyttö sekä energian säästö. Sitoumuksia on noudatettava koskien myös Yhdysvaltoja ja nousevia talouden mahteja. Nämä ovat suoraan Ranskan agendalta. Suomen ei ole tarvis toimia suurena "visionäärinä" eikä Matti Vanhanen ole sellaista edes pyrkinyt esittämään. On väärin kuitenkin ymmärtää, että kyseesä olisi kurkien tanssi, josta varpuset pysyvät kaukana. Tässä tanssissa Eurooppa on jo läksynsä oppinut ja myös Suomella on nyt selvä roolinsa.

Ranskan näkökulmasta Afrikka on luonnollisesti keskeinen kokouksen teema. Aids, tuberkuloosi ja malaria tappavat vuosittain Suomen väkiluvun verran ihmisiä ja syöksee nuoria orpoja kurjuuden ja väkivallan syövereihin. Kiintoisaa on että maailman kaksi rikkainta yksityistä Yhdysvalloissa on sitoutunut juuri tähän samaan valtaisan projektin hoitoon. Bill Gates kertoo kuinka kyseessä on työ, johon markkinatalous ei näytä kykenevän tai korporatiiviset järjestelmät eivät ole kyvykkäitä hoitamaan tehtäväänsä. Kahden ykistyisen miljardöörin taloudellinen panos on jopa suurempi kuin monen G8-maan ja kertoo ongelman globaalista syvyydestä. Bill Gatesin tapa toimia mittaa korporatiivisten järjestelmien ja markkinatalouden välistä kykyä hoitaa gobalisaation tuomia ongelmia. Oikeasti ongelmat ovat imperialisimin ajoilta. Moni luotta enemmän häneen. Kansainvälisen yhteisön kumppanuus Afrikan kanssa on mahdoton tehtävä ilman markkinatalouden ulkopuolisia toimia, mutta tukeutuen myös niiden sääntöihin. Solidaarisuus Afrikan hätää kohtaan ei ole vain moraalinen velvoite vaan taloudellinen etunäkökohta. Afrikan nuorille on tarjottava sellainen tulevaisuus, joka ohjaa pois terrorismin, väkivallan ja ääriliikkeiden tieltä. Se on myös taloudellisesti järkevin tie. Terve nuori kulutaja on aina monin verroin hyödyllisempi kuin sairas, nälkiintynyt orpo.

Suomella G8 -kokous Pietarissa on oman EU-isännyytemme ensimmäinen todella tärkeä tapahtuma. Kokouksessa haetaan niitä tavoitteita, joita Suomi on korostanut yhteisiin arvoihin sitoutumisessa. Ne eivät saa olla pelkää retoriikkaa. Suomen kannalta ajankohtaiset energia-, ilmasto- ja kauppahaasteet, öljyn sekä maakaasun markkinoiden toiminta, kauttakuljetusmaiden vuoropuhelut, kaipaavat nopeita ja sitovia päätöksiä. Tavaroiden ja palveluiden vienti Venäjälle helpottuisi, jos Venäjä olisi WTO:n jäsen ja maa noudattaisi yhteisiä sopimuksia. Nyt sen tiellä on käytännössä enää vain Yhdysvallat. Sovun syntymistä on haettu jo vuosikymmen ja nyt se näyttäisi myös toteutuvan.

13.07.2006
Matti Luostarinen

Vanha, nero toimittajalegenda.

Toimittaja Ville Pyylammen (HS 12.7) mukaan keski-ikäiset usein pelkistävät ja sitten kärjistävät nuorten elämänkulkua. Niinpä hän katsoo oikeudekseen tehdä heille samoin ja kertoa kuinka nämä löysivät töitä jos nyt jonkun tutkinnon suorittivat, yliopistoja oli heitä varten joka kylässä ja inflaatio söi opistolainat. Eikä opiskelun rinnalla tarvinnut tehdä töitä. Riitti kun liittyi puolueeseen oli vallankumouksellinen ja sai jäsenkirjaviran. Tuolloin näitä jäsenkirjanuoria oli paljon. Nyt jäsenkirjaa ei ota kukaan. Hyvä näin.

Ville Pyylampi on oikeassa. Juuri näin kävi 1960-luvulla ja oikeassa myös siinä että jo muutaman prosentin työttömyys johti Kekkosen hätätilahallitukseen ja että vallankumouksellisilta otettiin paras terä pois kutsumalla heidät Tamminiemeen. Pyylammen mukaan tällainen olisi rikollista paapomista tänään. Totta tämäkin.

Yhteiskunnan ulkopuolelle jäänet nuoret ovat varmasti kapinassaan yhtä voimattomia kuin 1990-luvun maanviljelijät. Vielä 1960-luvulla heitä hieman pelättiin. Oli populistista liikehdintää ja joukkovoimaa, toimiva vasemmisto, korpi- ja teollisuuskommunismi. Tänään niitä ei enää ole. On vain verkostot ja globalisaatio, markkinavoimat ja pätkätyöt. Vaatimukset kasvavat ja niin pitääkin. Kun maapallon väkiluku moninkertaistuu myös kilpailu ja vaatimukset kasvavat. Ne ovat nyt suuremmat kuin koskaan historiamme aikana. Nyt ei ole paapomisen aika. Nuoret ovat valmiimpia ja osaavampia, kypsempiä kuin koskaan aikaisemmin. Näin oli tarkoituskin. Sotien jälkeinen välisukupolvi on osuutensa viestissä juossut ja nyt on nuorien vuoro. On ymmärrettävä että juopunut ja märkä sukupolvi läähätti ylipainoisena ja rasvamaksalla loppumetrit. Surkea suoritus toimittajalegendoilta.

Olen pahoillani Ville Pyylampi. Jäsenkirja ei nyt pelasta laiskimpiakaan, kuten vielä 1960-luvulla ja kauan sen jälkeen. Nyt on tehtävä töitä, opiskeltava ja valmistuttava nuorena, tehtävä pätkätöitä ja elettävä sitä kautta rikasta elämää. Opiskellen ja työtä tehden. Jos vanhemmilta liikenee rahaa ja perintöjä, tukea opintorahan lisäksi, se on tietysti aina etu. Jotkut elättävät lastensa lisäksi vielä vanhempansakin. Ja ovat huolissaan lastenlapsistaan. Kutsuvat sitä rikkaaksi elämäksi. Sitä se onkin. Kolmas elämä. Kymmenen vuoden kuluttua he kertovat kuinka voittivat talvi- ja jakosodan. Kunhan hoitavat ensin viimesenkin sotaveteraanin hautaan ja alkavat kuluttaa heidän perintöjään. Ellei perintöjä ole veroja kiertäen siirretty suoraan seuraavalle sukupolvelle.

Villen kanssa samanikäinen Joanna Palmen (HS 12. 07) on vihainen kun ranskalaiset eivät ymmärrä rangaista kansallissankariaan Zidanea. Jopa jalkapallo seuraamattomat kulttuuri-ihmiset käyttävät käsittämätöntä ilmaisua ”Ne touche pas Zizou” – älä koske Zidaneen. Edes vitsailla ei saa. Zinedine on juuri nyt aiempaakin suurempi nero, kansallissankari ja suojeltu. Jos hän olisi käyttänyt päätään toisin kuin mitä teki, hänet olisi pian unohdettu.

Zizoun ylistyslaulut ovat vanhan kulttuurin tapa hoitaa lyötyä sankaria ja yhteisöllisyyttä, kansallistunnetta, nationalistista ylpeyttä. Sitä samaa odotin meiltä kun hiihtäjäsuuruutemme lyötiin ladulla Lahdessa. Mutta me löimme lyötyä ja nautimme siitä yhdessä ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa. Yhdessä vanhojen keski-ikäisten toimittaja- ja selostajalegendojen, nerojen kanssa. Niiden jotka ovat kuin puhevikaisia, mutta saivat ne oudot poliittiset virkansa, joista Ville oikeutetusti nyt moittii. Se on perifeerisen korpimaan ja alusmaan tapa. Neuvostoliitossa heitä oli noin 6 % kansasta. Puolueen jäseniä. Se häpeää nyt itseään ja häpäisee sankarinsa. Se on merkki huonosta itsetunnosta. Se on merkki pelosta, joka tule Sinun kohtaloksi, jos teet oikein tai väärin. Vanhanen, isä, ei halua edes ymmärtää, kirjoittaa Ville. Sen suurimmat sivistyssanat ovat kiitos ja anteeksi. Niitä se ei osaa. Anteeksi pyytäminen on heikkouden merkki. Zizou, haavoitettu enkeli, on kaikkien yhteinen pyhimys ja anteeksiannon kohde. Pragmaattinen, pelkistävä kulttuuri, ei ymmärrä Maradonan Jumalan kättä eikä Zidanen kohtaloa. Se on pelkkää typeryyttä Ville ja Joanna. Äläkkä Te jatkako kohdallanne sitä.

Hyvää kesää Joannalle ja Villelle. Aika korjaa niin teidän kuin suuren ikäluokan pienet puutteet.

12.07.2006
Matti Luostarinen

Suomi innovaatiopolitiikan välittäjän roolissa

Suomi on pyrkinyt herättelemään Jyväskylässä EU maita innovaatiopolitiikkaan. Jyväskylään ei saatu juurikaan hallitustason edustajia. Teollisuuskomissaari Verheugen totesi kohteliaasti kuinka kokous oli hyödyllisin epävirallinen kokous, jossa hän ollut mukana. Jo aiemmin Sitran yliasiamies Esko Aho oli nuhdellut Eurooppaa vuoden 2000 Lissabonin sopimusten laiminlyönneistä. Hän vertasi Unionia takavuosien Neuvostoliittoon. Asetetaan tavoitteita joihin ei edes pyritä. Tiede ja teknologia ei ole mediaseksikäs aihe.
Helsingin Sanomien (12.7) mukaan kokous viestitti yritysmaailman asiasta. Paikalla oli rahoittajan, yritysten ja yritystutkimuksen edustajia. Kilpailukyky on yritysten ongelma ja päähuomio kiinnittyikin heihin.
Innovaatiopolitiikka on yritysten toiminnan elinehto. Se selittää talouden kasvusta pääosan. Eurooppa on jäänyt Yhdysvalloista ja Aasista yhä kauemmas. Suomalaisten huoli ei ole turha.
Innovaatiopolitiikalla ja innovaatiolla yleensä ymmärretään Euroopassa hyvin eri asioita. Se on paljon moniselitteisempi kuin perustuslakikiista. Seuraava puheenjohtajamaa Saksa on ollut sulkeutunut kansainvälisestä yhteistyöstä ja sen aiempaan perintöön liittyi tieteen diffuusinen hyödyntäminen ja haku ympäri maailmaa. Uudet tiedeinstituutiot ja innovaatioiden hyödyntämiskeinot eivät ole tätä kansallista traditiota muuksi muuttaneet. Ajatus vahvasta yhteistyöstä esim. elitistisen Ranskan suuntaan on vaikea elätellä. Sen traditioon kuuluu kansallista arvovaltaa ja omaa taloutta tukeva tiedeinstituutio. Suomen on mahdoton lähteä tuomitsemaan jalkapalloilija Zidanea. Se on heidän oma asiansa ja sitä he eivät tee. Brittien baconilainen hyötynäkökulma, jossa tieteen teossa siirryttiin jo varhain hajautettuihin malleihin, ei ole sekään pragmatismiltaan ja amerikkalaiselta liikemiesmentaliteetiltaan kaikille tuttu. Me ymmärrämme sitä kuitenkin hyvin.
Oma tapamme myydä strategiaamme muille on usein vieras ja esim. ranskalaiseen ajatteluun kokonaan sopimaton. Ranskan tiedepuisto- ja teknologiakeskuksia, koko sen globaalia järjestöä, johti kauan maataloutta ja agropoliksia edustava henkilö. Sellainen olisi ollut Suomessa kauhistus. Ymmärrämme omalla innovaatiolla ja innovaatiopolitiikallamme pääsääntöisesti kapeampialaista ilmiötä, teknisiä keksintöjä, löydöksiä tai taloudelle toimintamalleja. Kapeana ja pragmaattisena se sopii ehkä osalle brittejä ja kansakunnille, jotka ovat täysin ulkona koko toiminnasta. Nämä edustavat EU:n uusia jäsenmaita. Osaamisemme on lähinnä tiedon siirrossa, kommunikoinnin helpottamisessa, markkinoinnissa ja perustason koulutuksen järjestämisessä. Sen sijaan yliopistomme eivät lukeudu maailman huippuihin. Jalkapallojoukkueemmekin menestyy niitä paremmin. Emme me kaupittele jalkapallo- osaamistamme maailmalla. Vain yksittäiset jalkapalloilijat voivat näin tehdä ja edustaa maataan koottuna ympäri maailmaa sen suurseurojen pelaajina.
Parhaiten suomalaiset voisivat onnistua yhdistämällä oman osaamisensa EU:n ja Venäjän yhteistyöhön. Tämä palvelisi paitsi tiedettä myös yrityselämän intressejä. Samalla se olisi palvelus sellaiselle innovaatiopolitiikalle, jonka voimavarana on oma kulttuurimme ja kykymme rakentaa verkostoja ja oivaltaa klustereiden synergiset edut.

12.07.2006
Matti Luostarinen

Kun härillä kyntää.

Härillä kyntävällä on taipumusta puhua myös häristään. Näin tekee Jakke Holvas Hesarissa (9.7) verratessaan tietokoneajan ja sähköisen median kehittyvintä tiedotusta 1970-luvun lasten ja nuorten harrastamiin provokatiivisiin ja narsistisiin pienlehtiin. Niissä toimittaja pieraisi omaan käteensä.

Pienlehdillä tarkoitetaan lähinnä aikansa monistekulttuuria ja tuon ajan teknologian ihmeen (monistuskone) mahdollistaman kirkonkylien ja kaupunginosien hengentuotteita. Kirjoittaja Holvas toimitti itse Vantaalla tuolloista ”pienlehteä” nimellä Seppo.

Kun Holvas vertaa Seppoaan globaaliin verkostoon ja sen ilmentymiin, hän tulee vertailleeksi samalla pieniä paikalliskulttuureja globalisaatioon tahtomattaan. Härällä kyntäneen on vaikea erotta globaalia juuri omasta kokemuskentästään. Se näkyy vertailussa.

Tähän ilmiöön törmää kaiken aikaa kun seuraa sodan aikoihin syntyneen suuren ikäluokan pyrkimystä seurata sähköisiä viestimiä, internettiä ja verkostoja. Jopa suuren lehden toimittajalla saattaa olla vaikea hahmottaa mediaansa myös sähköisenä viestimenä. Viestimestä ja tiedottamisesta tulee pääasia ja muu hämärtyy. Tutkijakin saattaa ihastua välineisiin ja metodiikkaan.

Siinä taustalla on hieman samaa kuin Juhani Ahon mainiossa romaanissa, jossa lapinlahtelainen keski-ikäinen mies kertoo vaimolleen visiotaan rautatiestä näkemättä sitä ensin. On surullista että moniulotteinen maailma ja sen tapa muuttaa ajan ja paikan suhteellisuus on mahdotonta kuvata kaksiulotteisena.

Jakko Holvalle esim. blogit ovat vain julkistettuja päiväkirjoja ja muistuttavat kyläsanomia tai hänen Seppo -monistettaan. Seppo -moniste vain ei levinnyt globaalisti, ei ollut monikulttuurinen eikä sitä voinut reaaliaikaisesti lukea missä tahansa ja vastata siihen lisäten samalla omat kommenttinsa, kuvansa tai ostaa tuote jne. Sepon mukana ei levinnyt viruksia, ei liikkuvia kuvia eikä se tallentunut globaaliin sähköiseen muistiin. Jos virus levisi, se oli toimittajan omasta flunssasta. Lehti vaati siis kosketuksen ja virus levisi aivan samalla tavalla kuin tieto tuhat vuotta aiemmin. Ei mitään uutta paitsi kirjapainotekniikka kömpelösti käytettynä.

Blogi on kehittyvä ja kaiken aikaa elävä ja muuttuva prosessi. Sillä on kehno suomenkielinen vastine, kuten tietokoneella (Computer). Se hämää Sepon toimittajaa ja monia hänen lisäkseen. Bloggeri on heille pelottava kilpailija ja haaste. Toimittaja haluaisi olla samaan aikaa vapaa ja vallankumauksellinen, kuten Sepon toimittaja aikanaan riikinkukkovuosinaan. Ja samalla hän on toteuttamassa tylsää työtään pelkistäen ja ilman sellaista vapautta, jossa mukana ei olisi lukijan ja kustantajan, ilmoittajien intressit.

Toimittajan työ on kaiken aikaa pelkistävää ja luovuutta kaventavaa, puoliluovaa puuhastelua. Kamelin vuosia elävälle sellainen sopii hyvin. Toimittaja tietää kaiken aikaa yhä vähemmän yhä enemmästä kun tutkijat tietävät syventäen tietoaan yhä enemmän yhä vähemmästä. Hyvä tiedemies on pakkoneuroottinen toistaja. Monet neroiksi nimeämämme ovat juuri tällaisia mielenterveydeltään horjuvia tapauksia. Bloggeri auttaa ulos tästä ongelmasta. Sekä toimittajan että tutkijan.

Seppo –lehtinen katosi siinä missä Jakko Holvan juttu Hesarissa, päivälehdessä. Paperinen päivälehti on sen päivän ilmiö ja katoavaa kansanviisautta. Blogi on muuttuva, uutta luova ja innovatiivinen. Sen oikeutusta ei tarvitse puolustaa Blogin käyttäjät kommunikoivat keskenään ja prosessoivat muutenkin kuin menneessä ajassa. Blogi poikkea mitenkään pankin tai autoliikkeen tavasta tiedottaa, ostaa ja myydä, siirtää rahaa pörssissä. Lapsikin kykenee siihen. Tosin enemmän ehkä luetaan ministerin tai pääjohtajan bolgeja. Ministeriä tai presidenttiä ei voi siellä tulkita väärin. Mauno Koivisto olisi oiva blogin käyttäjä, jos olisi nuorempi. Urho Kekkonen vielä innokkaampi luovana kirjoittajana. Tosin hän ei voisi estää toimittajia kirjoittamasta omilla myllykirjeillään. Tutkijalle sekä opettajalle blogi on valtava helpotus sekä itse tutkimustyössä että sen tiedottamisessa ja opetuksessa. Blogi on paljon muuta kuin perinteinen päiväkirja tai lehden vastine. Blogi on uusmedian vallankumouksellisin ilmiö.

Päivälehti voisi aivan yhtä hyvin tuottaa tietoa, joka on 50 vuotta vanhaa kuin vuorokauden ikäistä, kun sitä verrataan reaaliaikaiseen. Molemmat voivat olla yhtä kiinnostavia. Kuitenkin vain reaaliaikainen on kokemus, jossa itse elämme mukana sitä samalla aktiivisesti muokaten. Lehti vain toteaa jo tapahtuneen. On historiaa. Se kertoo ja analysoi jo tapahtunutta ja siirtää (diffuusio). Nauhoituksessa on tietty ero suoraan lähetykseen verrattuna myös sähköisessä viestinnässä. Tämän ymmärtäminen on härällä kyntävälle pragmaatikolle mahdotonta. Hän haluaisi elää kokemuksensa uudelleen mutta hidastettuna.

Verkosto ja sen tapa viestiä, ottaa vastaan ja lähettää, ei ole vain ”kapina”, kuten Holva oman 1980-luvun lehtensä kuvaa. Olen tavannut professoreja, talousneroiksi mainittuja, visionäärejä, jotka vielä niinkin myöhään kuin 1970 -luvulla ennustivat tietokoneajan aivan väärin. Olettivat sen olevan ohimenevän hullutuksen ja kauden. Härällä kyntävä toivoo jälkiomaksujana niin. Kun visionääri tapaa härällä kyntävän, häntä on jälkiomaksujana syytä kuunnella ja toimittava tämän jälkeen toisin. Jos innovaattori tapaa kuulijoittensa joukossa ihmisiä, jotka tuntevat hänen ajatuksensa ja ideansa, hän ei ole innovaattori vaan joko varhainen tai myöhäinen omaksuja ja enintään innovaation siirtäjä (opettaja), diffuusion edistäjä tai hidastaja. Siinä on valtava ero innovaattoriin verrattuna.

Otan esimerkin. Maaseutua tutkivana maaseudusta. Härillä kyntäen.

Samassa Hesarissa, johon Jaakko Holvas kirjoittaa, on kertomus maaseudusta. Jutussa kerrotaan paperilehdelle tyypilliseen tapaan lainaten asiaintuntijaa. Tässä tapauksessa prof. Hannu Katajamäkeä. Lehden mukaan maaseudun tulisi tuotteistaa positiivisesti kylähulluttaan. Se on maaseudun pelastus. Siinä koko juttu!

Tunnen prof. Katajamäen ja hänen tuotantoaan. Tuossa ei ole koko juttu. Vain paperilehden pelkistys ja näkemys, jossa sanojana on mukamas Katajamäki.

Maaseutu on käsitteenä ongelmallinen. Sen voi kertoa vain sähköisesti ja verkostoitumalla sen eri yrittäjiin, kouluttajiin, neuvojiin, tutkijoihin, kehittäjiin jne.. Siinä hulluus, siunattu tai ei, ei auta yhtään. Vielä vähemmän paperilehden tapa pelkistää tuo hulluus yhteen esimerkkiin professorin vahvistamana.

Pelkistys tekee vaikeasta ja mutkikkaasta aiheesta virheellisen ja väärän. Se on pragmaatikon suurin heikkous. Maaseudulla on pelkästään maataloudessa sama määrä ja hieman enemmän peltoa kuin vielä 1990-luvun alussa. Viljelijäperheitä on 70 000 ja monialaisista yrittäjyyttä liki sama määrä. Nykyisin joka vuosi nettomuuttaa maalle noin 3000 aktiiviin kylämme liki 25 perhettä jakaen ne kullekin tasan. Se on valtava määrä pienessä maassa. Pelkästään maatalouden ulkopuolisia pienyrittäjiä maaseudulla on liki sama määrä kuin maanviljelijöitä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana maaseudulle on syntynyt noin 10 000 uutta yritystä. Pelkästään maatalous työllistää 150 000 ihmistä suorina työpaikkoina primaarielinkeinona. Sen jälkeen tulevat kerrannaisvaikutukset jalostuksessa ja palveluissa. Kuntia uudistavat ja paperilehtiä lukevat ovat jäljessä tästä totuudesta. Blogi ja verkosto elävät tässä ajassa ja muuttavat sitä siinä missä nettinuoret muuttavat. Eivät politikoi ja hae valtaa jälkiomaksujilta. Blogi on luovan ja innovatiivisen yhteiskunnan ykkösmedia. Se on nettinuorten media.

Innovaatioiden kautta syntyviä yrittäjiä Suomessa on erittäin vähän. Alle 2 % oli kyseessä kaupunki tai maaseutu. Näistä hulluja ei ole yhtään. Positiivinen kylähulluus liitetään narrastiseen kertomukseen, jossa mukana on matkailun palvelussa olevia muutamia tapauksia. Tämän ”kylähulluuden” tuotteistaminen on tapa ali-arvioida ja pilkata maaseutua ja tuotteistaa sitä reservaattina. Tällaisia löytyy vaikkapa eskimoiden ylläpitämistä intiaanikylistä Kanadasta ja myös Yhdysvaltain kansallispuistoalueilta. Sellaisia Suomeen ei kaivata Sonkajärven eukonkannon lisäksi. Sen sijaan liki 1.5 miljoonaa suomalaista kaipaa maaseudulla sellaista työrauhaa, johon tarvitaan myös järkevää innovaatiopolitiikkaa ja oikea- aikaista tiedotusta. Agronet syntyi vuonna 1990, jolloin Suomessa, sen taajamissa ei ollut omaa nettiä. Maaseutu ei ole millään tavalla myöhäinen omaksuja saati hidas liikkeissään. Uutta innovaatiopolitiikkaa se kuitenkin kaipaa ja sen oikeaa ymmärtämistä. Se ei voi saada sitä jälkiomaksujilta Helsingistä!

Hidas liikkeissään voi olla paperilehti, joka menettää asiakkaistaan kymmenen vuoden akan 100 000 tilaajaa, tai siirtyy digiaikaan yli 10 vuotta sen jälkeen kun pieni maakuntalehti Savonlinnassa. Sen ongelmana on narrastinen tapa suhtautua sellaiseen, jonka historia on kertojan omassa elämänkokemuksessa ja tarinankerronnan fiktiivisessä maailmassa. Ei blogien maailmassa, jossa tämäkin kertomus elää omaa elämäänsä.

Innovaatio ja sen eteneminen ei kaipaa puolestapuhujia Suomesta. Siinä joko eletään mukana tai jättäydytään kelkasta.

!970-luvun pienlehtien heiveröisin perustein syntynyt ehdottomuus, epäkunnioitus ja irtiotot olivat tuon ajan nuorten elämää ja sen uudelleenkokemista vanhuuden kynnyksellä nyt suuren ikäluokan myös maaseutua koskevassa tiedottamisessa. Blogien kehitystä ja verkostoja se ei informaatioyhteiskunnassa paljon heilauta. Härällä kyntämistä ei voi verrata tietoliikenteeseen, ei edes sen alkeellisempaan viestintään.
11.07.2006Matti Luostarinen

Pelkistyksiä ja reunamerkintöjä (ML 11.07)

”Matti vaatimaton ryyppyraatojen maasta” otsikoi Hesari (9.7) Brysselin kirjeenvaihtajansa Heikki Aittokosken artikkelin. Otsikko kertoo kaiken suomalaisesta poliitikosta ja hänen kotimaastaan EU:n näkökulmasta toimittajan näkemänä. Huippupoliitikoksi epätavallinen luontaisen rehellinen mies, joka sanoo heti jos ei tiedä. Ei siis turhaa retoriikka, jolla kiertää tietämättömyytensä. Ei turhia viiden kielen pinnallisuuksia, joista itsekään ei mitään ymmärtäisi. Siihen voisi vielä lisätä hyvän kotikasvatuksen ja kyvyn olla raitis lähtemättä edes sitä puolustelemaan juopottelevalle toimittajalle.
”Helsinki haisee Euroopalle ja joskus kahville” Hesari (11.7) otsikoi toimittaja Hanna Ratilaisen havainnon Pariisista, jossa kaikki herrat ovat Picasson ja van Goghin jälkeläisiä, charmikkaasti harmaantuneita, boheemisti pörröttävät hiuskuontalot. Käden jälki vain ei ole samaa ja väkeviä juotuaan siirtyvät syrjemmälle. Keltainen puro kiemurtelee, kunnes kuivuu ja pysähtyy. Sama havainto Roomasta ja Lontoosta. Kun menet vanhaan kartanoon, katsot puutarhoja, huomaat niiden rapistuneen ja korjaustyöt on tehty muovilla. Ei alkuperäisellä alusmaasta tuotetulla marmorilla. Niitä ei enää ole. Helsingissä länsituuli pelastaa. Vain itäiset kaupunginosat haisevat. Nykyisin yrittävät paeta hajujaan maalle. Malla on syytä olla nyt varovaisia tuhlaajapoikien ja tyttöjen palatessa. Maalla puhuttiin aiemmin ”ryssän” hajusta, kolhoositorin lemusta. Sosiaalinen muisti toimii yhä.
Ranskalainen jalkapalloilija Zidane on saanut tuomionsa. Ranskalaiset kertovat hänen vanhempiensa tulevan Algeriasta. Hänellä on huono kotikasvatus. Se on tiedetty aina. Jalkapallo on slummien lasten tapa nousta pinnalle kerrotaan. Ei sitä että jalkapallo on tie kohti slummia, slummin oma laji. Slummissa on yliopistonsa ja sairaalansa. Slummilla on oma hajunsa. Yhtenäiskulttuuri slummiutuu sisältä. Rajaa on mahdotonta piirtää kartalle. Suomi on homogeeninen alusmaa.
Esko Aho puhuu kuinka innovaatioita ja luovuutta, kehittämisohjelmia ei ole Euroopassa toteutettu vaikka Lissabonissa vuonna 2000 niin sovittiin. Se ei ole mediaseksikästä. Eurooppa on hänen mukaansa kuin takavuosien Neuvostoliitto viisivuotissunnitelmineen. Kymmenen vuoden aikana luvattiin kiirehtiä ohi Yhdysvaltojen. Ja joka vuosi jäätiin aina vain lisää.
Yhdysvaltoja ohjaa markkinat. Kun Mike Tyson puri korvan irti vastustajaltaan, se pyöri mediassa taukoamatta ja asiallisin kommentein. Tosiasiaa ei pidä pimentää kuten ranskalaisen Zidanen tekoa, italialaisten käryt kotimaassaan. Markkinat reagoivat ja nyt alan mestarit ovat Itä-Euroopassa. Laji ei hetkessä palaa parrasvaloihin. Yhdysvalloissa on miljoonakaupunkeja, jotka ovat slummeja. Kun luonnonkatastrofi yllättää, ne jätetään oman onnensa nojaan. Varkaat ryöstelevät kaduilla ja sairaalat ovat evakuoimatta. Näin ei käynyt Aasian tsunami -onnettomuuden yllättäessä. Siellä ei haissut slummille. Jopa ruumiit tunnistettiin viimeiseen saakka. Köyhyys ja slummi ei ole sama asia.
”Vain muutaman dollarin tähden” Hesari (9.7) otsikoi toimittaja Marko Junkkarin globalisaatioajan westernin Yhdysvalloista. Kovaotteinen Clint Eastwood ratsastaa Detroitiin. Mykkä muukalainen laittaa autotehtaat, ammattiliitot polvilleen, irtisanoo työläiset, leikkaa eläkkeet, siirtää tuotannon halpamaihin. Lopuksi kovaotteinen sankari ratsastaa Cadillacilla, jossa on synergiahenkisesti Renaultin alusta, Nissanin moottori ja Cadillacin logo, biodieselillä käyvä vapaasti hengittävä kuusisylinterinen.


11.07 2006
Matti Luostarinen

Nerojen peli vai Jumalan käsi.

Jalkapallon maailmanmestaruus ratkesi rangaistuslaukauksiin. Rangaistuslaukaus on tapa kurittaa väärin pelaajia. Jokainen EU:n ytimessä toimiva kolonialismin vanha mestari sai yhden rangaistuslaukauksen enemmän kuin niiden alusmaat. Alusmaat karsiutuivat, mutta olivat tyytyväisiä jo luvasta osallistua. Suomi on ollut aina alusmaa ja olisi myös tuosta kunniasta tyytyväinen. Maailmanmestaruus edellyttäisi jo runsaasti taitavaa kaatumista ja se ei tahdo suomalaiselta mieheltä sujua. Ja jos sujuukin, kaatumisen ja tuskaisen kieriskelyn osaavat erityisen hyvin alusmaiden nöyrimmät kansalaiset. Kaatumiskilpailu muistuttaa tyhmyyskilpailua.
Esko Aho puhuu Sitran yliasiamiehenä kuinka arvokasta on innovaatiopolitiikka ja kehittäminen, luova osaaminen (HS 9.7). Siihen tulisi käyttää enemmän varoja koko EU alueella. Suomi käyttää EU:n isännyyteensä yhdessä Itävallan kanssa liki 150 miljoonaa euroa vuoden aikana. Kaikkien luonnonvaroja tutkivien ja kehittävien tutkimuslaitostemme yhteinen budjetti on liki tuo summa. Tähän kuuluvat maa- ja metsätalous, maaperä ja kallio, vedet ja niiden eläimet, riista ja porot, luonnon- ja ympäristönhoito, maaseudun kehittäminen ja yrittäjyys. Tätä budjettia on leikattu ja leikataan kaiken aikaa. Nettomuutto maalle on kuitenkin jo alkanut ja jos se lasketaan tasan jokaiseen 3000 kylään, kukin saisi yli 20 perhettä. Ovatko supistukset nyt oikeassa osoitteessa ja suurkunnat myöhässä muuttovirroista? Ovatko alusmaan kansalaiset ymmärtäneet asioiden laidan paremmin kuin päättäjänsä? Ehkä Matti Vanhasen huikeat kannatusluvut kertovat muusta kuin pelkästä viihdemedian pintailmiöstä?
Me ihailemme EU:n ydintä – ranskalaisia. Ranskalainen jalkapalloilija löi päällään italialaisen kumoon. Kätensä hän oli jo loukannut aiemmin. Kuin nyrkkeilijä Mike Tyson puri vastustajaltaan korvan irti Yhdysvalloissa, olin paikan päällä. Sitä näytettiin satoja ja taas satoja kertoja mediassa. Zidanen teko yritettiin pimentää. Italian mestarit odottavat kotimaansa syytöksiä sopupeleistään. Joskus ydinalueena pidetyt ovat slummiutuneita miljoonakaupunkeja.
Suomi on ollut aina alusmaa. Alusmaan on vaikea ymmärtää mitä on elää ytimessä, opiskella slummiutuvan kaupungin yliopistossa tai joutua sen sairaalaan. Meille suuri on kaunista ja keskittäminen ymmärretään alusmaan sosiaalisen pääoman muistina. Suomi ei ole niinkään maailman luterilaisen tai protestanttisin maa kuin pragmaattisin. Pragmaatikon on vaikea ymmärtää Maradonan ”Jumalan kättä”. Peli jatkui jatkoaikoineen ja rangaistuslaukauksineen, Zidanen temppuillessa ja Platteria odotellessa yli puolen yön. Se oli Jumalan käsi, sanon minä. Oli hienoa juhlia omaa syntymäpäiväänsä italialaisten mukana, ytimessä. Ranskalaisten häpeä ja pelin viivyttely yli puolen yön oli yhteinen sopimuksemme. Periferian ihmisille on yhdentekevää onko juhlat Pariisissa tai Roomassa. Seurata kuukausi nerojen peliä oli upea suoritus yleisradiolle, urheilutoimittajille, valmentajille, kolumnisteille. Ei riitä että nerot osaavat kaatua. On pystyttävä luomaan draaman tuntu. Täytyy osata myös syntyä oikeassa paikassa. Ja vielä tehdä tekoja, joita neroilta odotetaan ja johon on sosiaalinen tilaus. Zidane ei osannut roolihahmonsa viimeistä suoritusta. Se oli surkean näytelmän mieleen jäävä ainut kohokohta.

10.07.2006

Matti Luostarinen

Toimittajan työstä tutkijan työhön

Otsikko ei liity ympäristöhallinnon sloganiin. Nyt ei ole tarkoitus puhua ekologisesta selkärepusta. Niin tarpeellista kun sen toistaminen etenkin kesäiseen aikaan olisi. Kesäisin ihminen on luonnossa ja ympäristöviesti menee perille. Kesällä ihminen on luova ja täynnä energiaa. Talvella ilme muuttuu. Kesällä lataamme akkuja. Talvella ne tyhjenevät. Nämä ovat pragmaatikon pelkistyksiä.
Vuosien myötä toimittajat tietävät yhä vähemmän yhä enemmästä ja tieteilijät yhä enemmän yhä vähemmästä. Tämäkin on typerä pelkistys mutta sitä voi avata. Toimittajan työ ja aiheet vaihtuvat päivittäin ja tavoite on kertoa päivän juttu iskevästi, pelkistäen ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Pelkistys taas kadottaa mutkikkaasta ja monimielisestä todellisuudesta tärkeimmän ja vääristää sitä. Näin toimittajan pelkistävät sanat vievät hänet päivä päivältä yhä kyynisempään ja pinnallisempaan maailmaan. Se on sloganeiden, aforismien ja käytäntöä palvelevan tiedonjaon maailmaa suurin otsikoin. Tiedät yhä vähemmän yhä enemmästä.
Tutkijan maailma syvenee vuosien myötä ja eniten hän kuvittelee tietävänsä aivan opintojensa alussa. Ensimmäinen opinnäyte tekee hänestä mestarin. Vasta kun tiede syvenee alkaa selvitä myös kuinka totuus pakenee hakijaansa. Piilotajunta löytää vain niitä asioita, joita intohimoinen tutkija hakee tai oikeammin piilottelee. Kaikki muu ympärillä sumenee. Tiedät yhä enemmän yhä vähemmästä. Jopa piilotajunta avaa ovia vain yhteen suuntaan
Pragmaattinen, käytäntöä tietoisesti palveleva tiedon keruu on vaarallista. Se on toimittajan työtä. Kun tiedonkeruun järjestelmiä ja tieteen konventioita on useita on syytä välillä vaihtaa alaa. Se tapahtuu poisoppimisen kautta. Vanhan poisoppiminen on tuskallisempaa kuin uuden oppiminen. Vanheneva ihminen oppii uutta mutta ei tahdo unohtaa vanhaa. Usein vanhat opitut asiat ovat opittuja refleksejä. Kierähtävän korkeushyppääjän ei ole helppo oppia uutta liikerataa flopaten. Se tekee luovasta, idearikkaasta divergoinnista pragmaatikolle ja pelkistäjälle ongelmallisen.
Intialainen munkki ihmetteli katolisessa Euroopassa käydessään miksi aina kun hän tapaa Vatikaanissa kirkon edustajia, nämä alkavat puhua seksistä. Ja kun hän vastaavasti tapaa kaduilla prostituoituja, nämä alkavat puhua Jumalasta. Heillähän Jumala ei ole pelottava, Freudin kuvama isähahmo vaan riehakas ja jopa eroottinen. Pragmaattinen kulttuuri ja konvergoiva, pelkistävä ihminen löytää sen mitä hän pakenee ja se mitä hän hakee häipyy horisontin taa.
Prof. Markku Wilenius kertoo Helsingin Sanomissa (7.7.) kuinka pragmaattisista ilmastoskeptikoista alkaa maailmalla olla jo puute. He ovat suojeltava laji. Sama alkaa koskea kaikkea luovaa ajattelua ja divergoivaa ideointia häiritsevää ja pelkistävää. Globaalin maailman kulttuurien moniulotteiset ongelmat, kulttuurien moninaisuus ja jo ihmisen surrealistinen, epärationaalinen tapa käyttäytyä, ovat syynä tähän verkostoituvan yhteiskunnan muutokseen. Vanhenevan ihmisen on joko jätettävä rohkeasti valtansa vastuun lisäksi nuoremmille nettisukupolville tai opiskeltava sen vaatima uusi kieli, väiteltävä tutkijoina uudelleen.

Pelkistäminen ja pragmaattinen kaventavat luovuutta

Vastaus prof. Johennes Lehtoselle (HS 6.7) ja dos. Jari Ehrnroothille (HS 28.6)

Professori Johannes Lehtonen (HS 6.7) vastaa dosentti Jari Ehrnroothin (HS 28.6) psykoanalyysiä koskevaan kirjoitukseen todeten kuinka psykoanalyysin kohdalla elämme Suomessa parhaillaan vaihetta, jossa kriittinen tutkimus lisääntyy ja lumous on haihtumassa. Tällöin yksinkertaistaminen ja pelkistäminen johtaa enemmän harhaan kuin vie lähemmäs todellisuutta.
Freudin merkitys ei näy niinkään psykoanalyysissä kuin laajemmin yhteiskunnallisessa analyysissä yleensä. Psykoanalyysin isä loi vapautusliikkeen, jossa mukana ovat nyt filosofit, kulttuuriantropologit, semiootikot sekä monet yhteiskuntatieteitä lähellä olevat tutkijat.
Freud oli aikansa lapsi siinä missä toki muutkin suurina neroina nostamamme tieteen jättiläiset. Usein idean, innovaation tai teorian takana on ensin yhteiskunnallinen prosessi, jossa kyseinen löydös tai Lehtosen kuvaama uuden lumous saa kypsyä ja otetaan vastaan. Näin oli myös aikanaan Charles Darwinin ja evoluutioteorian kohdalla ja sen suhteessa liberalismiin. Sen sijaan esim. suhteellisuusteoria ja sen löytäjä Albert Einstein joutui odottamaan kauemmin ennen kuin löydöksen lumous alkoi hahmottua. Olkoonkin että esim. kirjallisuus käytti aikamatkailua jo 1800-luvulla ja teoriaan rakentuvia viihteellisiä osia oli olemassa ja palapelin osat tunnettiin. Niistä oli teorialle ehkä jopa enemmän harmia kuin hyötyä olkoonin että Einsteinin omat ”unet” avautuivat hieman samaan tapaan kuin Freudin ja Darwinin sidoksissa yhteiskunnalliseen viitekehikkoon. Innovaatiossa oleva uuden löydöksen ”lumous” ei ole yksitäiselle tutkijalle erityisen kiitollinen alkuvaiheessaan, ellei siihen liity juuri tätä yhteiskunnallista kypsymistä. Dan Brownin kirja Da Vincin Koodista, jossa yhdistetään mytologian ja uskonnon aineksia fiktiivisesti muutamaan faktaan, on juuri tällainen tilausta siirtävä hengen tuote ja lumous haihtuu turhuuden markkinoille ja josta mm. Einstein sai aikanaan kärsiä aikamatkakoneiden harhaillessa tieteen vanavedessä.
Unien löytäjän suuri lumous oli sidottu jo aikanaan moneen sellaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan, jotka odottivat avaajaansa. Seksuaalivietin ja aggression ristiriidat, naisen asema, neuroottiset pelot, alitajunnan ja unen välinen suhde olivat vain osa tätä suurta odottajan tuskaa. Kreikkalaisesta mytologiasta lainaamillaan käsiteillä Freud kytki löydökset aikalaisten silloiseen laajempaan kulttuuriseen käsitteistöön. Nykyisin puhuisimme yhteiskunta- ja aluetasolla sosiaalisesta muistista tai -pääomasta, alueellisesta oppimisesta, nettinuorista, informaatioyhteiskunnan uusyhteisöistä ja niiden ihmissuhdepelkistyksistä.
Jättäisinkin Lehtosen kirjoituksesta turhana pois rajauksen ”psykoanalyysin kohdalla” ja kuvaisin kuinka me Suomessa ylipäätään elämme nyt vaihetta, jossa alue, yhteiskunta ja sen instituutiot ovat prosessoimassa omia uniaan hieman samalla tavalla kuin alueellisen identiteetin kohdalla aloimme popularisoida tiedettä ja tutkia ”juuriamme” sukututkijoina. Tällöin käytetään usein käsitteitä monimielisyys, vaikeaselkoisuus, verkostot ja poikkitieteisyys. Näistä viimeinen johtaa yleensä myös poisoppimisen pakkoon, jotta uuden tieteenalan konventio voisi avautua. Meille suomalaisille tyypillisin ”poisopittava” on juuri pelkistys, pragmatismi ja vähäinen kyky divergoivaan idearikkauteen tai visionääriseen tiedon vastanottoon ja käsittelyyn. Vieraissa kulttuureissa tällainen yksinkertaistaminen ja pelkistäminen vie tulkitsijan enemmän harhaan kuin lähemmäs todellisuutta ja uuden todellisuuden vaikeaselkoisuuden ja monimielisyyden oivaltamista. Erityisesti näin on kulttuureissa, joissa esim. kielen ja uskonnon ainekset ovat meille täysin vieraita ja avautuvat vain osittain tai ei lainkaan. Osittain avautuvat ovat usein juuri pelkistyksiä ja tuovat mukanaan pikemminkin todellisuuden vääristymiä kuin niiden vaikeaselkoisuuden tai monimielisyyden.

6.7.2006

Matti Luostarinen

Ajopuu vai järkevä ohjaus?

Suomi ja Itävalta käyttävät Ilkka Joenpalon mukaan noin 150 miljoonaa vuoden aikana EU isännyyteen. Tuo raha vastaa kaikkien Suomen luonnonvaroja tutkivien ja kehittävien laitostemme vuotuista yhteistä budjettia. Näihin kuuluvat maa- ja metsätaloutemme, kallio- ja maaperämme, vedet ja niiden eläimistö, riista ja porot sekä lopulta maaseutuelinkeinomme. Myös niiden ympäristönhoito ja sen tutkimus- ja kehitystyö. Näitä on viime vuodet leikattu ja leikkauksista puhutaan nytkin.
Poliisin työtä keskitetään. Hallinnon keskittäminen on hyvä asia, mutta samalla tahtovat keskittyä myös muut toiminnat, kertoo kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila. Edunvalvoja tahtovat löytyä näissä tapauksissa maakunnissa maakuntakeskuksesta ja valtakunnallisesti Helsingistä. Hyttysen ääni ei kuulu taivaaseen.
Mauri Salon mukaan maailmaa pyörittää työ ja yrittäjyys. Varmaan näin onkin. Joku lisäisi humanismin, ihmiskasvoisen huolehtimisen ja rakkauden. Toinen ehkä käytäntöä korostavana luonnonlait ja painovoiman. Kolmas ihmistä tuntevana narsismin ja ihmisen pohjattoman ahneuden. Kaikki ovat oikeassa. Kaikki ei vain tahdo toteutua samassa ihmisessä ja yhtälössä.
Kirkkoherra kertoo kuinka kirkosta eroamista olisi syytä harkita jo palvelujen vuoksi. Kun muita palveluja keskitetään kirkon palvelut tulevat entistä tärkeimmiksi. Vapaamatkustaja voi jäädä näistä paitsi. Entinen pankinjohtaja ja uskovaksi mainittu moittii kirkkoa sen arvostellessa irtisanomisista metsäyhtiön johtoa. Metsäyhtiön suurimmat osakkeiden omistajat eivät pörssin eettisten ohjeiden mukaan saa arvostella istuvaa johtoa. Kun rahasta puhutaan kaikkien kylki on musta.
Jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa jatkoon ja mitalipeleihin selvisivät maat, jotka saivat yhden rangaistuspotkun kilpailijaansa enemmän. Se on paljon kun pelin luonne on maalista poikki ja ulos. Tällaisia maita olivat Ranska, Portugali, Italia ja Saksa. Brittejä edes rankkarit eivät auttaneet.
Pois tippuneet ja Unionimme ulkopuoliset eivät saaneet rangaistuslaukauksia. Ei vaikka heitä oli enemmän kuin näitä Unionin maita ja osasivat hekin kaatumisen ja tuskaisen kieriskelyn rangaistusalueella. Matemaatikon mukaan kyseessä ei voi olla sattuma eikä Maradonan ”Jumalan käsi”. Imperiumi yltä aurinko ei laske oli hän siten mistä tahansa Euroopan ytimestä. Jostakin syystä alusmaat maksavat aina jo siitä että saavat osallistua ja olla mukana. Suomi on aina ollut alusmaa. Me ymmärrämme miksi on keskitettävä, miksi suurempi on kauniimpi ja miksi Suomi ei pelaa koskaan jalkapallon MM -kisojen finaalissa. Sitä me emme tahdo ymmärtää, miksi järjestämme ensi syksynä eurovision laulukilpailut. Miksi Lordi voitti nettinuorten äänillä. Olisiko maailma muuttumassa?

6.7.2006
Matti Luostarinen

Kuka ostaisi Paperilehden?

Tuo otsikko tuli mieleeni kun luin Helsingin Sanomien taloussivun. Sen pääotsikkona oli sivunmittainen juttu luomulihasta. Otsikkona ”Kuka ostaisi LUOMULIHAA?”

Laajassa artikkelissa kuvataan kuinka luomulihalla menee huonosti ja tulevaisuus on vielä synkempi. Tehdään tutkivaa journalismia. Kysellään ja kerrotaan mitä on kaupoissa vastattu. Luomulihaa kiikastaa hinta, saatavuus, kauppiaiden aktiivisuus, tai sen puute. Ongelmia ja pelkästään niitä sekä saannissa että myynnissä.

Kuinka tämä on mahdollista maassa, jossa minkä tahansa tuotteen saa hetkessä pöydälleen ja kyse on vuodesta 2006? Ei ajasta, jolloin näillä asenteilla ja otsikoilla tapettiin Suomessa yli 30 000 osuustoiminnallista liikettä ja elintarviketuotanto keskitettiin muutamiin käsiin.

Vastaavat otsikot ja yhtä kevyesti tehtyinä romahduttaisivat lehtimyynnin. Siitä tehtäisiin vaikeaa, mahdotonta ja lopulta kaikki kuluttajat olisivat vain verkostoissa operoivia sähköisen median käyttäjiä. Sellaista ei tietenkään voisi tapahtua. Luomu ja maaseutu eivät voi puolustautua.

Kun media saa tuotostaan valtaosan ilmoituksina ja mainostuloina, sen on elettävä näillä ehdoilla. Sama koskee myös tutkijaa, jos toimeentulo on pelkästään sponsoreiden varassa. Sen lauluja laulat jonka leipää syöt.

Tänään kun ilmoituksia on jo yli 60 % paperilehden sisällöstä ja lopusta yli 55 % kuvia, on mahdoton edes erottaa mikä on uutinen ja mikä ilmoitus tai mainoskuva. Jokaisen jutun täytyy olla tukemassa vieressä olevaa ilmoitusta ja mainoskuva on samalla sen sponsori.

Yleisradio on käynnistänyt kampanjan, jossa se myy ja mainosta itseään toimittajien ja pääjohtajan kuvilla ja suulla.. He kertovat olevansa sitoutuneita kuluttajaan. Vielä hetki sitten mainostelevision oli taisteltava uutisistaan. Kun kanavia on kohta määrätön määrä ja media verkottunut, paperimedia on todella kovilla. Luomulihasta tehdystä jutusta suoraan lainaten ”kilpailu tiskitilasta on todella kova”. Kun kilpailu kiristyy, jutut eivät ole enää eettisesti korkeita ja myynti perustuu viihteeseen, poleemiseen puntarointiin ja kuluttajien segmentoituun valintaan.

Tutkija joutuu olemaan nykyisin varovainen seuratessaan mediaa. Sieltä saatava tieto on nyt aina kaupallista ja paperimedia vähemmän kuluttajaan suuntautuvaa ja siihen sitoutunutta kuin kaupan ketjuihin, ilmoittajiin ja mainostajaan. Se taas ei suosi uutta ja kovin työlästä lihatiskeilleen kun kyseessä on bulkkiluonteinen tavara, elintarvike tai kuluttaja, joka lukee jälkiomaksujalle tarkoitettua paperilehteä. Tai jonka osuudesta nyt kilpaillaan. Sille on tehtävä omat juttunsa ja siellä luomu on kallista, hankalaa massamyynnissä. Lehden jutut alkavat muistuttaa yhä enemmän alatyylisiä jälkiomaksujan lukemia lehtiä. Sen kuluttajakunnan kauppaketjut maksavat lehden mainokset.

Tutkimus ja tiede joutuu hakemaan usein ensimmäisen vaiheen kuluttajia, näiden medioita ja näitä tukevia ja rahoittavia lähteitä. Eettisyydestä ja innovatiivisuudesta ei sovi kuitenkaan tinkiä. Kiusaus sellaiseen on varmasti suuri. Innovatiivisin ja eettisin osa ei ole ollut aina tuottoisin. Ainakaan aluksi. Vasta kun tuote tulee kulutuksensa kolmanteen vaiheeseen. Luomun kohdalla näin tapahtuu varmasti, mutta maltillisen hitaasti ja osana rakenteellista muutosta. Se ei ole ”normaali” innovaatioprosessi ja sen diffuusio. Pikemminkin se muistuttaa korporatiivisen valtion tapaa toimia elintarviketuotannossaan.

Paperilehden kriisi ei ole maatalouden tai maaseudun kriisi. Se että paperilehtiä lukien saattaisi joskus siltä näyttää, johtuu vain näiden medioiden sisäisestä rajankäynnistä ja kilpailusta, jossa ”tiskitilaa” on nyt vähemmän. Näin myös elintarvikkeista ja maaseudusta, maataloudesta kertovat jutut alkavat muistuttaa kertojansa elintilasta ja paikasta mediamaailmassa. Niinpä se minkä innovoivin osa yhteiskuntaa kuvaa voittona, sen jälkiomaksuja kuvaa tappiona. Sen analysointi ja osaaminen yhteiskunnallisena ilmiönä on välttämätöntä, eikä se kuulu pelkästään kuluttajatutkimukselle. Maaseutu ja sen luonnonvaratuottajat, palvelut ja kasvavat kvartaarielinkeinot, näiden sidokset kuvitteellisiin kaupungin ja maaseudun rajoihin ja vuorovaikutukseen, ovat tulevan tutkimuksen avainaloja. Tässä prosessissa poikkitieteisyyden osuus kasvaa luonnolliseksi yhteistyöksi, verkostot hävittävät lopullisesti rajat ja hierarkiat, innovaatioprosessit ovat osa jatkuvasti muuttuvaa tuottajan ja kuluttajan välistä vuoropuhelua.

Repäisen irti Helsingin Sanoman luomulihasta kertovan sivun. Kuljetan sen salaa tietokonelaukkuni sisällä työhuoneeseeni. Koko lehden paperipinoa en kehtaa tuoda kollegojen katseiden alla työpaikalle. Ihmettelisivät. Miksi olen alkanut lukea taas paperilehteä?

Kertoisin kerääväni nostalgisia kertomuksia muinaisen maaseudun historiasta otsikolla ”Pettuleivästä luomulihaan”. Tarvitsen paperilehden nostalgiasta kertovia liitteitä. Niitä löytyi Suomesta vielä vuonna 2006 ja luomua epäilevin sanakääntein. Se on jo kirjattavaa historiaa kaupungissa, jossa pääosa kuluttajista kertoo käyttävänä luomutuotteita säännöllisesti. Joku puhuu palturia.

Liitän jutun edellisen viikon Helsingin Sanomien tutkimusten joukkoon. Ensin kerrotaan kymmenestä maamme rikkaimmasta ja köyhimmästä postinumeroalueesta. On käytetty keskiarvoja. Ei mediaanilukuja. Tutkimani yläsavolainen kylä Vieremällä on varakkaimman kymmenen joukossa. Samoin hyvin tuntemani Somerolainen kylä. Molemmissa asuu yksi yli 3000 hehtaaria maata omistava manttaalimiljonääri. Mediaanitulon mukaan kumpikin kylä olisi aivan tavallisia suomalaisia maaseutukyliä ja se näkyy kun siellä kulkee. Ehkä vähän köyhempiäkin. Yhden omistama maa tekee muista vähemmän varakkaita. Kun yhden kartanon miljoonat jakaa kaikille muutamalle kymmenelle savulle, lopputulos on lehden tekemää kriittistä journalistista tutkimusta. Syvätutkimusta, jossa käydään lopuksi paikan päällä. Haastatellaan kylän rikkainta ja syntyy uutinen, jossa kasvihuoneilmiö on pelkkää roskaa. Siitä tehdään kirjoitussarja. Samalla piipahdetaan Vieremältä Rasimäen kylässä tekemässä dokumentti, joka muistuttaa Sortavalan takaa tehtyjä kyläkuvauksia 1990-luvun alussa. Avustin niissä lehteä. Kirjoittajan juuretkin ovat sieltä lähtöisin.

Suomi alkaa muistuttaa Laatokan-Karjalaa luomulihoineen tai Grönlantia juoppoineen. Kesäisen komeuden kruunaan Perttu Vartiaisen tarina metropoli Helsingistä. Puuttuu enää juttu leijonasta luonnossamme. Tai fiktiivinen kertomus sotavuosina syntyneille, jossa 50 vuotta vanha murhamysteeri selviää tekemällä syyllinen hengissä säilyneestä. Siinä täytyy olla jotain hämärää. Elääkin vielä rikkeettömästi sen jälkeen vuosikymmenet. Muistuttaa maan pääministeriä. Viikonvaihteen Hesarin mukaan selllainen ihminen on "munaton". Kun alkoholin ystäviä on suuresta ikäluokasta enemmistö, raittiin on tehtävä paljon työtä selitelläkseen outoa valintaansa. Demokratia on aina enemmistön niskalenkki vähemmistön oikeuksiin. Professori Matti Klinge sentään sai kuulla kuka on ja missä on oikea valta.

Forssan lehden mukan Salon terveyskeskus ja sairaala tekivät tutkimuksen ja puhalluttivat kaikki aiakkaansa. Juovuksissa asiakkaista oli yli 40 % ja törkeästi yli 20 %. Kuinkahan moni "luova" lehtijuttu syntyy divergoiden juovuksissa?

5.6.2006
Matti Luostarinen

Lehti on suurin ongelmajätteemme


Olen saanut paljon palautetta koskien keskustelua bloggereista osana mediaa. Bloggeri on mahdottoman huonoa suomea. Yhtään parempi ei ole verkkopäiväkirjakaan. Osalle se on eräänlainen päiväkirjan tapainen mutta pääosalle kokonaan muuta. Käytän itse tätä välinettä viestiessäni sen verkoston kanssa, jossa mukana on tutkijoita, yrittäjiä, opiskelijoita, hallintoa, kehittäjiä jne. On siis oltava kohtuullisen huolellinen sanoissaan
. Vaikeat käsitteet on syytä kertoa erikseen kotisivun yhteydessä. Lehdessä se ei onnistu ja tieteellisissä aikakauskirjoissa harvoin on tarvis. Kollegat kyllä ymmärtävät ja termit tuntevat. Symboliikka ei ole salakieltä mutta tieteenalan ulkopuolella usein vierasta. Joskus on toki syytä täsmentää alaviitteellä ja silloin kyseessä on etenkin termit, joita poikkitieteisesti käytetään monessa merkityksessä. On täsmennettävä mitä tarkoittaa ja mihin yhteyksiin kyseinen käsite kirjoituksessa liittyy. Pelkästään innovaatiolla tarkoitetaan eri kulttuureissa ja eri tieteen harrastajien kielessä kovin erilaista asiaa tai asiakokonaisuutta. Innovaatiopolitiikka ei ole suomalainen keksintö vaan kovin myöhään meille tullut ja silloinkin kapea-alaisena tieteellisteknisenä,pragmaattisena uudistuksena vanhoihin rakenteisiimme.
Verkostosivujen ylläpito siinä merkityksessä, johon itse sitä käytän, tulee varmasti yleistymään. Ero tieteellisen keskustelun, verkostojulkaisujen ja blogien välillä hämärtyy. Samoin näiden verkostojen yhteydet mm. mediaan muuttuvat. Oletan että yhä useammat tieteen, politiikan, talouden jne. myös johtavat henkilöt käyttävät työssään bloggeria. Se miten näitä luetaan ja käytetään ei poikkea verkoston yleisestä toimintalogiikasta. Oleellista esim. paperimediaan verrattuna on se, ettei taakse jää vaikeasti hävitettäviä jätteitä. Näistä paperi on vain yksi. Otan esimerkin.

Menneen sunnuntain (2.7) Helsingin Sanomat sisälsi 78 sivua, josta 47 sivua ilmoituksia tai mainoksia. Niitä en ollut tilannut mutta ne minulle kuitenkin aina kannetaan. Siis 60 % paperimäärästä. Useimmille meistä mainokset ja ilmoitukset ovat osa pakollista painolastia, josta yritämme päästä irti. Blogi ja sähköinen lehti on tässä hyvä apuväline. Sen vuoksi ei tarvitse hakata puhtaaksi kymmentä hehtaari honkaista metsää, ei käyttää myrkyllisiä painovärejä, ei käynnistää rekkarallia Forssasta ja Varkaudesta jne. Ympäristöä suojeleva vihreä toimittaja ymmärtää heti mistä puhun. Eija-Riitta Korhola ja Heikki Aittokoski käyvät turhan poleemista keskustelua ja ohi asian ytimen. Narsisimi on toimittajalla ja poliitikolla syy ja tapa olla julkisuudessa. Kertoa kuinka juuri hän tietää tai häntä tarvitaan. Verkosto ei tästä piittaa. Se odottaa molempien kertovan tarinansa verkoston sisäisenä ilman loukkauksia. Verkoston tapa profiloitua ja tehdä ratkaisunsa ei ole psykologinen, narsistinen. Narsismi on häiriö, jossa ihminen pyrkii kertomaan, kuinka juuri hän on oikessa, kuinka hänen löytämänsä ja itse piilottamansa luut ovat oikeita, kuinka juuri hän on kansalle oikea niin toimitajana kuin poliitikkonakin. Vallan käyttö ja sen halu perustuu narsismiin. Verkosto ei. Se ei tunnista sitä lainkaan. Siinä mielessä bolgi on kasvoton osa verkostoa ja se joko luetaan tai sitten ei. Aivan kuten klusteritaide teoksena ilman nimeä. Sen arvo ei perustu konventioon, tekijänsä nimeen vaan puhtaasti verkoston omiin valintoihin. Narsisti ei voi ymmärtää ikinä verkoston toimintalogiikkaa ja psykologiaa. Narsistin elämässä on aina hierarkiset pelirakenteet, joita verkosto ei tunnista lainkaan.

Teen maalauksia, valokuvaan ja veistoksia on pelkästään puutarhassani liki sata kappaletta. Arvostan kovasti pääministeri Matti Vanhasen isää hänen emeritusprofessorina lämmittämästään nuoruuden harrastuksesta. Täyskokoisen, ihmisen mittaisen kipsistä, sementistä tai pronssista valetun patsaan tekeminen ei ole pieni juttu. Vielä vaikeampaa tämä on jos materiaali on kokonaan uusi ja aiemmin kokeilematon. Se on jo fyysisesti melkoinen urakka. Jos ette usko, tarttukaa saveen, kipsiin ja alkakaa rakentaa muottia. Jos lopputuloksesta on erotettavissa ihmisen hahmot, onnittelen. Jos se katoaa jo savea muokatessa, ei pidä antaa heti periksi. Ehkä haaste vain oli aluksi liian mittava. Ehkä pienempi patsas tai kuppi olisi sopivampi? Suosittelen kuitenkin jotain kevyempää harrastusta ja luovaa toimintaa puutarhassa tai punttisalissa, golfkärryä vedellen saa happea ja hyviä ystäviä, luonto on lähellä. Sauvakävely metsässä ei maksa mitään!

Ei ole mitään syytä moittia professori Tatu Vanhasta hänen tieteestään ja taideharrastuksestaan. Hän on päässyt molemmissa pitkälle ja ottanut vastaan huikeita haasteita. Kovin harva meistä pääsee samalla tasolle kuin Leonardo da Vinci. Mutta hänellä olikin melkoinen koulukunta avustajia. Tatu Vanhasella ei ole. Elämme Suomessa, jossa innovaatio ja luovuus ovat vasta orastamassa osana arkielämämme tarpeita. Kulttuuritutkijoiden mukaan olemme olleet sivustakatsojia ja vasta nyt alamme tulla esille pois pelkästä kulutuksesta itse tekijöiksi, osaajiksi. Siinä on lähdettävä liikkeelle pienin askelin. Olemme ulkoistaneet asiat valtiolle, yhteisölle, muille. Valtio on hoitanut ne tai oudot instituutiot, yrittäjät ja yhteisöt. Entäpä kun verkostoissa ei olekaan instituutioita, valtio ei tule kylään eikä kuntauudistus etenekään kuten odotimme? Yhteisö ei enää toimi tai se on muuttunut uusyhteisöksi, jossa ihmisellä on lukuisia rooleja eikä oikein lainkaan vanhaa työuraa?

Hesarin luovuus näkyy kuvissa. Kun ilmoitukset ja mainokset poistetaan jää vielä 31 sivua täytettäväksi. Uutiset eivät synny nekään tyhjästä. Ne on tehtävä. Sunnuntain Helsingin Sanomissa kuvien peitto noissa jäljellä olevissa sivuissa oli runsas 16 sivua ja tekstin osuus vajaa 15 sivua. Vastaavan haasteen ottaa vastaan joka päivä liki sadan lehden toimittajat ympäri Suomea. Sivumääräkin on liki sama!

Mitä suurempi lehti, sitä koppavampia ja ylimielisempiä ovat toimittajat. Vaikka juttuja tehdäänkin vähemmän. Mitä suurempi yhtiö, sitä narsistisempia ovat sen johtajat ja osa työsntekijöistä. Mitä suurempi kaupunki tai valtio sitä hullummin käyttäytyvät yksittäiset ihmiset narsismissaan. Vai onko hesalainen muka huonompi kuin Rasinmäen kylästä tulevat? Entä jenkki ja me suomalaiset. Suuruus tekee narsismista sairaan. Mitä pienempi ihminen, sitä sairaampi hän on. Varokaa suuria kuntia! Varokaa suuri organisatioita!

Paperilehden on mahdotonta kilpailla visuaalisena välineenä liikkuvan kuvatarjonnan kanssa. Olivat kuvat sitten vaikka kuinka hyviä ja suuria sekä kamerat kuvaajineen osaajina parhaasta päästä. Tässäkin blogi lyö paperilehden ja sen liikkuvat kuvat ovat netissä ylivertaisia. Jos niitä joku katsoo tai haluaa. Harva haluaa. Ellei tahdo ostaa taidetta. Nimetön klusteritaide on ainutta narsimista vapaata luovuutta. Tässä syy Lordin naamioon! Narsimi heijastuu siihen vain katsojan silmistä. Narsisti ei ikinä oivalla klusteritaidetta.

Syy miksi paperilehden tilaan, ovat nämä jäljelle jäävät 15 sivua. Leikkaan talteen yhden artikkelin. Se mahtuu taitettuna rahapussiin. Muut olivat joko jo tuttuja uutisia, sarjakuvia, sääkarttoja, mielipiteitä, joita saan kuulla päivittäin liikaakin. Toimittajan mielipide ja oma ”blogi” ei kiinnosta ellei kirjoittaja ole todella poikkeuksellisen lahjakas. Sellaisia sanataiteen suomalaisia ilmiöitä, joita esim. Jari Tervo edustaa, ei toimittajien joukkoon mahdu montaa. Kirjoittaminen on ankaraa työtä, jonka Tervo osaa. Harvoin toimittajien joukossa on sellaisia helmiä, joiden vuoksi lehti tulisi tilata ja juttu leikata irti. Sähköinen media on sen sanonut jo paremmin ja moneen kertaan englanninkielisenä. Ihmisiä kiinnostavat eniten paikalliset mielipiteet, ei tieto Espoon ja Vantaan valtuustoista. Ne taas löytyvät paikallisesta lehdestä, jossa sivumäärä on juuri tuo 16 ilman ilmoituksia ja suuria kuvakokoja. Toki kaikki jäljittelevät tässäkin toisiaan. Sitä kutsutaan innovaation leviämiseksi, diffuusioksi. Ei uuden oivaltamiseksi. Paperilehti on konventiota ylläpitävä, konservatiivinen ja vanhakantainen media. Sen paradoksaalinen tehtävä on pyrkiä edistämään dynaamista innovaatiota ja syödä samalla pois omat eväänsä. Vallankumous syö lapsensa.

Ostan Iltasanomat mutta unohdan sen tarkoituksella luettuani kahvilan pöydälle. Siellä se on muiden harmina paperijätteenä. Huomenna kukaan ei ole siitä kiinnostunut. Eiliset lööpit eivät myy oli ne sitten vaikka kuinka kirkuvia. En löytänyt mitään minkä olisin halunnut tallentaa, leikata irti. Väsyneelle hyväkin juttu on joskus liikaa. Iltalehti on väsyneen ihmisen media. Aamulla olisin ehkä leikannut jotakin talteen.

Sähköinen blogi on pysyvämpi jäte. Tähän maailman suurimpaan roskakoriin minä voin palata. Se ei jätä saasteita ja aina se on käytettävissäni. Kun professorin luennot aiemmin kopioitiin ja siirrettiin ne kaukaa kiertäneille tuleville poliitikoille, juristeille ja lääkäreille, nykyisin ne ovat odottamassa professorin nettisivulla. Se on melkoinen etu. Sieltä löytyy myös hänen koko tuotantonsa ja julkaisuista tutkimuksessa käytetyt alkuperäisteokset. Sekin on melkoinen ajansäästö. Vaikeat asia on popularisoitu, käsitteet muutettu helppotajuisiksi. Etu sekin on. On vain löydettävä oikeat blogit. Tehtävä oikeat valinnat. Tartuttava saveen, kipsiin ja pronssiseen haasteeseen Venuksen, Afroditeen kuvana. Myöhemmin kun taitoa karttuu aihe voi olla vaikkapa Freudin teoksista koottu narsismin lähde tai oidipaalinen nainen, Hefaistoksen kiro. Sen esittäminen veistoksena on kiintoisa haaste. Onnea matkalle!
4.7.2006
Matti Luostarinen

Päivälehdestä kohti toimittajan omaa päiväkirjaa

Martti Huhtamäen mukaan (Suomen Kuvalehti 16.6) Helsingin Sanoman poliittinen yksisilmäisyys karsii lukijoita. Otsikolla ”Raivoisaa kepuvihaa” kuvataan usein myös tämän median suhdetta maatalouteen ja maaseutuun. Tutkijat ovat usein luonnehtineet sen kirjoittajien henkilökohtaisena traumana, jossa toimittaja palaa 1960-luvun juurilleen maaltamuuttajana pystymättä näkemään kuinka maatalous ja maaseutu ovat muuttuneet. Tyyppikuvaus tästä on Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä, jossa Rasimäen kylä Pohjois-Karjalassa kuvataan nostalgisesti ja synkin värein. Kuvaus voisi olla yhtä hyvin rajan takaa Itä-Karjalasta. Vaikeampaa kuin uuden oppiminen on vanhan poisoppiminen.
Sama ilmiö näkyy kuukausiliitteen nuoria ammattinsa osaavia naisartisteja esiteltäessä. Heitä on mukana 66 toinen toistaan viehkeämpää nuorta naista. Ongelma näyttäisi olevan se ettei heitä tunnista toisistaan kuten 1940-luvulla syntyneet artistit kykeni tunnistamaan. Sellaisia luetellaan nimeltä kuusi. Olisiko artisteja nykyisin enemmän, koulutetumpia ja valinta suuresta joukosta myös sähköistä mediaa paremmin palveleva? Ei kai tätä aikaa voi verrata toimittajan nuoruuteen ja nostalgioihin? Onko narsismi sittenkin suuren, väistyvän sodan aikana syntyneen ikäluoka tauti?
Tämän rinnalla esitellään kuusi kasvotonta ei-julkisuuden suomalaista 1940-luvulla syntynyttä miestä. Teksti on kuvattu tyyliin, ”ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta hiiohoi”. Ainut asia on kertoa kuinka miehet vanhenevat sukuelimiltään naisia hitaammin. Aika on armollisempi miehelle. ”Tavallinen viisikymppinen mies istuu hiljaa keittiönpöydän ääressä ja katsoo kameraa. Kesällä ehkä puutarhakeinussa. Minulle näiden miesten maailma on vähän vieras. Sitten keksin kavereitteni iskät. Kun puhetta ei tule kannattaa katsoa miehen silmiä. Surua ja pelkoa. Tieto lopun lähestymisestä tekee katseen vielä syvemmäksi”. Jokaisessa toimittajassa elää pieni nobelisti.
Professoriliiton yli 2000 jäsenestä 40-luvun toimittaja muistaa yleensä naisista Haavio-Mannilan ja miehistä Matti Klingen. Miten Klinge nyt kuvataan? ”Klinge nauttii hienoista puvuista ja loistosta. Hän ahmii hengen ravintoa. Näin suvereenia suomalaista ei ole monta. Hän on kirjoittanut kymmeniä kirjoja. Tällaisen miehen minä olenm suututtanut... Hän on istunut 24 vuotta arvonimilautakunnassa, tietävin ja pitkämuistisin jäsen. Ei ihme että häntä pelkäävät suomalaiset yritysjohtajat, virkamiehet, tiedemiehet ja jopa lehtimiehet.. Erityisesti Klingeä inhotti toimittajien pääsy eduskunnan saunaan.. Joskus tulee olo että on pakko väittää vastaan, vaikka Klinge on minua paljon viisaampi mies. .helsinkiläisen sivistyskodin poika… jne.” Matti Klinge saa maaseudulta 1960-luvulta muuttaneelta suuren ikäluokan edustajalta kyytiä. Miksi? Mikä professori Matti Klingessä, sofistikoidussa vanhenevassa herrasmiehessä niin ärsyttää? Päiväkirjassaan Eija-Ritta Korhola ärsytti toimittajia epäilemällä näitä vihreiksi ja johtajia demareiksi. Päiväkirja sai lehdessä avoimen kirjeen vastauksen (2.7). Lehdestä on tullut vihasen toimittajan ikioma blogi.
Pakollinen ”mitä meistä ajatellaan juttu” on nyt puettu 1940-luvun toimittajan tarinassa John Irwingin kirjaan. Sieltä ei löydy meistä muuta kuin pari väärää sitaattia. On toki oikeitakin. ”Kehenkään ei saa kontaktia, pelkäävät ihmisiä, karvaiset ajamattomat kainalot.. hyllyviä, ylipainoisia aerobic -naisia. Rakastavat taidetta, joka on tehty dynamiitilla ja kirveellä, jykevää pikemminkin kuin koristeellista. Lopuksi mainintoja maailmankirjallisuudesta, jossa meitä ei mainita tai mainitaan hieman oudossa ja kielteisessä merkityksessä. Toimittajan oma kuva peilataan Irwingin ja maailmankirjallisuuden kautta oletetulle suuren ikäluokan lukijakunnalle. Turistit rakastuvat maahan, joka uskaltaa heitä ikävystyttää.

Olisiko mahdollista että Helsingin Sanomien laskevat lukijamäärät ovatkin seurausta lehden sisällöstä? Ehkä siellä on nyt liian paljon ilmoituksia, mainoksia, suuria kuvia. Ehkä liian vähän asiaa, analysoitua tietoa ja lauseita, joissa on myös sisältöä. Kuvat ja ilmoitukset me saamme helpommin netistä ja television välittämänä. Onko herätty liian myöhään? Poisoppiminen on 1940-luvulla syntyneelle vaikeampaa kuin uuden hyväksyminen. Oli kyse professorista, toimittajasta tai poliitikosta, yritysjohtajasta. Matti Klinge sentään kertoo kuinka hän on vain pieni tinasotilas. Onko toimittajan oma narsismi jäänyt 1960-luvun ja hymy-lehden Veikko Ennalan tasoiseen pohdintaan. Vastataanko lehden kautta kuin ikiomana blogina kostaen milloin Eija-Riita Korholan henkilökohtaiseen verkkopäiväkirjaan Heikki Aittokoski Helsingin Sanomissa avoimella kirjeellä ilkeillen (HS.2.7). Käytetäänkö valtakunnan päämediaa kuin loukattu lapsi omaa nettipäiväkirjaa? Onko mediasta ja suurista päivälehdistä tullut toimittajien ikiomia narsistisia päiväkirjoja, jossa nämä kiukuttelevat ja vastailevat toisilleen.

2.7.2006
Matti Luostarinen